Jarkko Sipilä : Luupuisto

Jarkko Sipilä : Luupuisto

Pitkälti toista tusinaa komisario Takamäkeä Sipilä on työstänyt markkinoille. Siis kirjaa. Vaikka totuuden nimessä lisättävä, että enemmän kuin komisario tilaa vie omia teitään kulkeva ataripoliisi Suhonen. Jonka liikkeet lain harmaalla alueella ovat siellä tummimmassa reunassa. Ja nimikin välillä joku muu, riippuen mikä puhelimista soi.
Vaihteeksi Sipilä tuo kuvioihin uuden mielenkiintoisen poliisin. Toki neiti Mustavaara vasta vierailee harjoittelijana murharyhmässä, koulutuksen kesken ollen. Saattaapi palata romaaneihin, kunhan valmistuu. Sen verran sivuja ja kehuja hänelle uhrataan, jotta jatko lie mielessä myös romaanitaiteen saralla.
Kovasti paljon Sipilä käyttää aikaansa ja painopaperia poliisihallinnon uusiin organisaatiomuutoksiin kriittisesti suhtautuvan Suhosen katkeriin kommentteihin. Tyyliin. " Ennen oli ihan oikein antaa kymmenen kilon takavarikosta vinkkimiehelle puoli kiloa." Taustalla häilyy Paateron palatsin pukumiesten armeija, jolla ei ole mitään käsitystä poliisin kenttätyöstä. Tätä laatikoiden piirtelyä ja virkojen siirtelyä sekä toistuvia laillisuusvalvonnan puheluja pakoon päästäkseen Suhonen jopa miettii hommien lopettamista.
Ai niin, tapahtuuhan tässä rikoskin. Innokas sienestäjä löytää Keskuspuistosta irtoluun ja kunniallisena kansalaisena kiikuttaa sen poliisilaitoksella. Ihmisestä, sanoo oikeuslääkäri ja kropan loppuja ruvetaan etsimään. Nimihän löytyy dna-rekisteristä nopeasti, joten jotain on mistä aloittaa. Samantien löytyy toinenkin ruumis, vaihteeksi kokonainen , eikä kalmojonon päätä näy.

Sipilän tyyli kirjoittaa on kuin juna kulkisi. Ei mikään Pendolino vaan 50-luvun höyryveturin vetämä. Raskasta ja hidasta, pikkutarkkaa ja toisteista. Ei aikatasosiirtymiä, ei henkimaailman juttuja vaan perinteistä arkista hidasta poliisityötä. Joku näistäkin kirjoista tykkää, itselle jää muutama väliin ja ajoittain palaan rikospaikalle tarkistamaan onko tyyli muutunut.


­­