Olen viimepäivinä(kin) miettinyt sitä, millaisin perustein ihmiset valitsevat tauluja/kuvia seinilleen ja sitäkin, miten ihmiset ylipäätään kuvia katsovat.
Olisi mielenkiintoista tietää, millaiset kuvat teitä, näiden palstojen lukijoita, koskettavat ja miksi?
Onko sillä, mitä seinillenne ripustatte, teille siustuksellista elementtiä suurempaa merkitystä?
Olisi mielenkiintoista tietää, millaiset kuvat teitä, näiden palstojen lukijoita, koskettavat ja miksi?
Onko sillä, mitä seinillenne ripustatte, teille siustuksellista elementtiä suurempaa merkitystä?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Minulla on kuvia seinällä kolmesta lapsestani 1-vuotiaana. Ne ovat minulle tärkeitä. Katselen niitä monesti päivässä.
Kummisetäni maalaama taulu äidilleni ja isälleni heidän häälahjakseen on minulle myös tärkeä.
Muut taulut ovatkin sitten vähemmän merkityksellisiä.
Pelkän sisustuksen takia en seinilleni mitään kuvia tai tauluja laita.
Mulla on seinällä taulut lapsista, kumpikin 5-vuotiaita kuvissa. Muut taulut on sitä ja tätä, valittu siksi että niitä katsellessa tulee miellyttävä fiilis, värit joista tykkään, viis siitä mitä ne kuvaa.
Lasten kuvia on erityisen kiva kiva katsoa, ne näkee aina kun menee olohuoneeseen...
Yleisesti
Eivät taida kuvat puhutella tämän foorumin käyttäjiä? -hmm. eipä siis ihme, että sitä tuntee jutuissaan olevansa välillä, kuin 'hullu torilla'.
:))
Näkyypä olevan selkeästi kaksijakoisia kuvatuksia seinilläni. Selkeästi esittäviä ja tajuttavia ja sitten mielikuvituksen kautta lähestyttäviä. Yhdessäkään ei ole ihmisiä eikä eläimiä. Sisustuksellinen elementti on itse hankituissa varmaan se tärkein peruste. Lahjaksi saaduilla ja perityillä on aivan oma arvokas asemansa.
muutama taulu. Lahjaksi saatu omakuva. Muut ovat luontoharrastukseen liittyviä. Kaapit ovat lisäksi täynnä itse ottamiani valokuvia ja mustavalkokuvien negatiiveja, hyllyissä valokuvalehtiä ja kuvataidekirjallisuutta. Konservatiivi kun olen, digiin en ole vielä siirtynyt. Sekin aika koittanee.
Tottahan sillä merkitystä on mitä kotinsa seinille ripustaa. Kokonaisuuden luomisessa on merkitys kaikilla elementeillä, joita asuintilassa käytetään. Valot ovat sitten se, joka antaa loppusilauksen sisustukselle.
Itse sisustajana/maalarina, jopa maalaan asiakkaalle tyyliin sopivan taulun jos tarve vaatii.
*kuvituksen* värimaailman on tietenkin sovelluttava muuhun sisustukseen. itselleni ovat Väino Hervon etsaukset rakkaimpia.
"Onko sillä, mitä seinillenne ripustatte, teille siustuksellista elementtiä suurempaa merkitystä?"
Kyllä se voi liittyä minua "liikuttaneeseen" tapahtumaan tai ilmiöön myös. Jokunen valokuva on tullut seinälle pistettyä.
Onhan minulla tuollainen japanilainen taidekangaskin seinällä. Hehän suosivat niitä taulujen sijasta. Ne kun eivät aiheuta vammoja maanjäristyksen sattuessa.
Voisin myös pistää joidenkin taiteilijoiksi tituleerattujen tekemien töiden ja itseni maalaamien töiden lisäksi seinilleni Seven Artin lanseeraamaa sisustustaidetta.
Albert
että teen itse kuvia. Minulle ne ovat samanlaista tapaa kertoa ja jakaa omaa tapaansa nähdä, tuntea ja kokea, kuin on kirjoittaminenkin.
Omat seinäni tomivat lähinnä varastotilana... epämääräisiä ja keskeneräisiä töitä. Niin, ja sitten tietenkin sellaisia joista ei ole vielä valmis luopumaan.
En osaisi tehdä kuvaa tilauksesta, enkä sisustukselliseksi elementiksi. Ja myös ne harvat kuvat, jotka erityisesti olen hankkinut, ovat sidoksissa omiin mielenmaisemiin. Rakastan Van Goghin taulujen avaria viljapeltoja ja rajattoman syviä tähtitaivaita.
Meri taas on jotain niin suurta, että siitä en voisi ajatella kuvia seinälleni laittavani. Saati että yrittäisi itse kuvia merestä tuhertaa.
Uumoilen, että suhtautumiseni kuviin on keskivertoa huomattavasti tunneperäisempää.
Toisaalta, myös ajatelen niin, että jos ihmisillä on siihen mitä seinilleen ripustavat, tunneside ja syvempi merkitys, tulee kodista tai työhuoneesta paikka jossa on parempi olla.
Voisiko kuva olla - ystävä?
Onko ajatukseni teistä...omituinen?
"Voisiko kuva olla - ystävä?"
Voispa hyvinkin. Tosin melko laajan merkityksen saa silloin sanalle antaa.
"kyselen oikeastaan siksi että teen itse kuvia. Minulle ne ovat samanlaista tapaa kertoa ja jakaa omaa tapaansa nähdä, tuntea ja kokea, kuin on kirjoittaminenkin."
Itse maalattu, itse soitettu, itse laulettu .. vaikka karaokessa, siinä on jotain. Jos vielä joku muu tavoittaa edes vähän siitä ilmaisusta, niin hyvältä tuntuu. Koskettaminen.
Mutta tarviiko kaiken mikä seinillä roikkuu koskettaa.
kaiken mikä seinillä roikkuu koskettaa..."
Mistä moinen väittämä?
Eihän maailmassa ole yhtään asiaa jonka eteen ilman ehtoa jostain päämäärästä liittyy sana tarvii...
Mitään ei tarvii yksistään...
Eri asia jos kuvat koskettavat: puistattavat tyhjyydellään, rauhoittavat sisustuksellisena elementtinä, toimivat tilan rakennusaineena, toimivat peilinä omiin sielunmaisemiin, jakavat jne...
Joskus tyhjä seinä koskettaa.
Ei kokemisen tapojen vertailuun tarvitse, tässäkään asiassa, liittyä arvovarauksia oikasta tai väärästä tavasta kokea. eihän?
Minulle ei ole sama mitä seinilläni roikkuu. Se mitä omille seinilleni laitan, pitää merkitä minulle tunnetasolla jotain.
Kuva voi mielestäni olla myös ystävä.
on muuten maalaus seinälläni. Lahjaksi saamani, itselleni tärkeästä maisemasta, leppoisana elokuun iltapäivänä.
Hyvin mahtuu. Ja tuo mieleen kaikenlaista.
on kerännyt muistoja vuosien varrelta, suurin
osa lahjaksi saatuja.
Löytyy merkkipäivä- ja joululahjoja, tyttären
maalaamia tauluja, ystävän omaa grafiikkaa, isäni
tekemiä töitä ja loput olen joko hankkinut tai tehnyt itse. Yksi ainut on taidettu hankkia
pelkkää sisustusta silmällä pitäen.
Katsellessani niitä, voin yhä uudestaan palata
menneeseen jos niin tahdon.
Tyhjistä ja aneemisista seinistä en pidä, ne
kylmää.
Ei kokemukseen voi lisätä arvovarausta. Jos niin ajattelee niin voisko sitten kokea mitään jos koko ajan pitää kontrolloida tunteitaan.
Semmosesta tulee ahdistuneeksi?
Tää keskustelu taitaa olla jo vanha juttu mutta teki mieleni vielä sanoa jotain mitä tosta asiasta mieleen tulee....
Mulle kuvat ei ole ystäviä (ehkä?) mutta tärkeitä kuitenkin. Mulla on niitä paljon, mm monta mapillista semmosia mitä olen tilannut jostain. Niihin sisältyy kaikenmaailman klassikoita, en niitä seinilleni haluis laittaa. Ne kun on vaan A-nelosia.
Ne tuo mieleen monenlaisia ajatuksia kun niistä taiteilijoista on joskus lukenut elämänkertoja.
Ja nehän on klassikoita, kai ne jollain tapaa on puhutelleet moniakin. Muutenhan ne taulut ois jääneet johonkin nurkkaan ja hävinneet....
- ajattelen niin, että taulusta parhaimmillaan tekee klassikon joku sellainen kuvan välittämä tunne joka on yleisinhimillinen ja ihmistä, ihmisyyttä koskettava.
Puhutaan kollektiivisesta muistista mm. tietyt symbolit ja ilmaisut kuvissa ovat yhteneväisiä kulttuurista ja aikakaudesta riippumatta.
Kuvia ja musiikkia on ollut kauan ennen kirjoitettua kieltä.
Ajatellaan vaikka kalliomaalauksia, kämmenenjälkeä kivessä.... Montako sanaa tarvittaisiin kuvaamaan sitä, aikakausien ketjua joka on oman kämmenen ja tuon jäljen välillä. Miten tuo jälki, johon oman kämmenen voi sovittaa, muodostaa ympyrän
-yhdistää ihmisyyden yli vuosituhansien...
Niin tekevät myös muut klassikot.
Liili Mötysten kauniita, herkkiä tauluja... :)
Mulle värit on aina merkinneet paljon.
Mulla on iso pahvilaatikollinen kuvia joita olen tehnyt joskus 15-20 vuotiaana. Kun niitä kuvia katsoo tulee mieleen monenlaisia fiiliksiä mitä niitä tehdessä on tuntenut. Voin vieläkin tuntea niitä samoja fiiliksiä kun niitä tehdessä olen tuntenut. Ne on jossain lokerossa mun aivoissa.
Mutta ei mun tee mieli niitä seinälle laittaa, ne kuvaa mun fiiliksiä eikä ehkä kerro muille mitään.
Ne on mun aarteita.