Eilen illalla pohdiskelimme murun kanssa seuraavaa.
Yksi jos toinenkin (ainakin meistä hitusen vanhemmista lesboista) on nuoruudessaan yritellyt suhteita miesten kanssa, vielä tietämättä identiteettinsä oikeaa laitaa. Monet oikeastaan tietämättä koko sateenkaarielämän olemassaolosta.
Mitäs sitten kun iskee dementia vanhuuspäivillä? Ainakin tietämäni dementikot taantuvat elämässään taaksepäin ja elelevät nuoruusvuosiaan uudelleen. Että joutuuko satapros lesbo joskus mummona toimimaan itsensä vastaisesti ja tuntemaan vetoa miehiin??
Entäs muistinmenetys, pohti muru. Jos kadottaa mielestään kokonaan sen mitä on aikaisemmin ollut, voiko tulla mies ja sanoa, että olin poikaystäväsi? Ja se menee läpi? Rakentaisiko ihminen siinä tilassa elämänsä uusiksi ympärillään näkemänsä mallin mukaisesti? Sehän on pääosin heteropohjainen.
Ovat sellaisia ajatuspolkuja, että tässä alkaa tosissaan toivoa pysyvänsä järjissään ainakin 90-vuotiaaksi, niinkuin suurin osa suvun vanhuksista. Menköön jalat alta, kunhan ajatus viihtyy päässä.
Yksi jos toinenkin (ainakin meistä hitusen vanhemmista lesboista) on nuoruudessaan yritellyt suhteita miesten kanssa, vielä tietämättä identiteettinsä oikeaa laitaa. Monet oikeastaan tietämättä koko sateenkaarielämän olemassaolosta.
Mitäs sitten kun iskee dementia vanhuuspäivillä? Ainakin tietämäni dementikot taantuvat elämässään taaksepäin ja elelevät nuoruusvuosiaan uudelleen. Että joutuuko satapros lesbo joskus mummona toimimaan itsensä vastaisesti ja tuntemaan vetoa miehiin??
Entäs muistinmenetys, pohti muru. Jos kadottaa mielestään kokonaan sen mitä on aikaisemmin ollut, voiko tulla mies ja sanoa, että olin poikaystäväsi? Ja se menee läpi? Rakentaisiko ihminen siinä tilassa elämänsä uusiksi ympärillään näkemänsä mallin mukaisesti? Sehän on pääosin heteropohjainen.
Ovat sellaisia ajatuspolkuja, että tässä alkaa tosissaan toivoa pysyvänsä järjissään ainakin 90-vuotiaaksi, niinkuin suurin osa suvun vanhuksista. Menköön jalat alta, kunhan ajatus viihtyy päässä.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Kivat tuumailut teillä;)Mutta katsokaas, kun se järki jos sumenee ja iskee dementiat yms niin se on sulle itsellesi aivan sama mitä muistat ja ketä sanoo olevansa sun tyttö/poikaystävä, et sä pysty yhdistämään naamaa ja muistoja. Ja jos sulla on kirkas hetki niin se on luksuspäivä koska silloin saatat muistaa jotain.
Se että menettääkö lesbouden kun iskee dementia vanhuudenpäivillä mä sanoisin katseltuani mummoani, että ei, sä menetät siinä ihan kaikki. Ja se kuka sun puoliso on ei ole listan kärjessä siinä mitä kaipaat.
Kyllä, meillä pohditaan paljon ja kaikenlaista. Kaksi sopivasti villiä päätä hyrisemässä saman katon alla. :)! Mutta pohdinnat eivät kumpua huolesta vaan halusta miettiä ja kehitellä erilaisia visioita. Ihan vain ajattelun ilosta.
Mutta siis - muistinmenetyksen voi saada nuorikin ihminen onnettomuuden tai sairauskohtauksen seurauksena. Mitäs sitten?
Näin joskus dokumentin henkilöistä, joilla oli erilaisia viestintään ja kommunikointiin liittyviä, vakavia aivotoiminnan häiriöitä ja he kyllä joutuivat rakentamaan elämänsä aivan uudelleen niistä palasista, joita annettiin. Eikö siinä olisi mahdollista huijata ihminen valitsemaan vastoin todellista identiteettiään? Jos aivot ovat tyhjät ja joku sanoo olevansa äitisi, eikö se ole pakko vain uskoa tai sitten ei, kun omaa kokemusta asiasta ei enää ole?
jos nyt ajatellaan siis noin että oma muisti on tyhjä ja ainoa totuus elämästä ja siitä mitä olisi on muiden käsissä on kai vähän kuin uusi syntymä. Ja jossain vaiheessa se pirstoutunut mieli kehittyy ja nielee tavaraa mitä syötetään mutta alkaa omaa elämää elämään ja voi olla että tulee samanlainen ahaa elämys kuin monilla lesboudesta tulee, myöhässä mutta ei jätä tulematta.
Jos dementia iskee esim. alzheimerintauti ja unohdamme asioita emmekä selviä arkielämästä ilman toisen ihmisen apua on todennäköistä ettei se iske samaan aikaan molempiin osapuoliin. Dementiahan on etenevä sairaus. Dementoitunut ihminen hakee turvallisuutta ja kuka olisikaan parempi ihminen antaa turvallisen ympäristön kuin oma elämän kumppani.
En usko että vanhetessaan joutuu pelkäämään sitä, että luulisi olevansa hetsku. En usko ainakaan että dementoitunut ihminen tuntee seksuaalista vetoa vastakkaiseen sukupuoleen, jos on lepakko.
Dementoitunut vanhus ei välttämättä tunnista elämänkumppania, mutta uskon että turvallisuuden tunteen ja lämmön läheisyys vetää puoleensa. Paras turvallisuuden lähde on ihminen joka tuntee sinut läpikotaisin.
Dementoituneella ihmisillä voi tulla muutoksia persoonallisuuteen. Yleensä ne ilmenevät aggressiivisuutena tai levottomuutena, mutta mitä voi odottaa ihmiselta joka näkee vaan vieraita ympärillä. Vanhus kaipaa monesti äitiään auttamaan, koska se on tuttu ja turvallinen ihminen.
..kyllä se on niin syvällä meissä ettei dementiakaan
pysty pois pyyhkimään. Ainakin tällaisia näkemyksiä
olen omassa työssäni saanut..
Aikanamme me sitten puristellaan nuoria hoitsutyttöjä pepusta ja kukaan ei halua lähtee kylvettämään :'(
Aiheeseen liittyen oli muuten mainio hupisarjis kirjassa "Anopin unelma" (saa Baffinilta)
käkätin kuollakseni !
Pyytäkää laittamaan potilaspapereihinne merkintä siitä, että olette lesboja. En tiedä, vaatiiko se mitään erikoisjärjestelyjä hoidon suhteen tai onko sellaiseen edes mahdollisuuksia. Jos ei halua, että miespuolinen hoitaja auttaa nostoissa esim. alusastialle tai vessaan, niin voi olla, että se ei onnistu, ellei henkilökuntamiehitys vanhainkodissa anna myöten.
Vanhuudessa varmaan käy mielessään läpi elettyä elämää, muistoja, niitäkin, joissa pyöriskeli miesten kanssa, jos niin teki. Voihan sitä taantua sille asteelle... Eihän sitä tiedä vaikka muuttuisi biseksuaaliseksi tai heteroksi, vaikka muutos olisikin aika iso. En tiedä, kadottavatko dementiapotilaat käsityksensä omasta tai toisten sukupuolesta.
Onhan vanhanakin vapaus ajatella, elää ja tuntea niin kuin itsestä tuntuu oikealta. Toivottavasti siihen ei tule ikinä mitään esteitä esim. hoitohenkilökunnan tai omaisten taholta. Elämää koko elämä, dementikkonakin. Kai vanhoillakin on oikeus omaan seksuaaliseen identiteettiinsä. Pitäisikö sitä toisten kunnioittaa?
Mitähän pikkusyntiä sitä silloin keksisi, herkullista ajatellakin. Rollaattorit tiukasti yhdessä pitkin käytävää? Nukutaan samassa huoneessa ja tirkistellään toistemme flanelliyöpaitoja? Pitkiä katseita (kun ei oikein näe ja lasitkin kateissa)? Huoh. Toivottavasti kaikki hoitsut on edes naisia.
Se on kallista lystiä. Ei taida yhteiskunnalla olla varaa hoitaa kaikkia vanhuksia laitoksissa, eihän siinä ole mitään järkeäkään, sillä laitoshoito laitostuttaa entisestäänkin. Luulen, että jatkossa laitoksissa hoidetaan vain kaikkein huonokuntoisimmat vanhukset. Minnekään tekopirteään palvelutaloonkaan minä en halua. Sen kauheampaa en osaa kuvitellakaan! Vaikka olisi kuinka kivoja hoitajia, niin he eivät ikinä voi korvata omia rakkaita läheisiä. Mieluummin olen yksin! Minusta on hirveätä olla riippuvainen toisista, mutta siihen kai se vanhemmiten voi mennä, mutta ei onneksi välttämättä. Haluan säilyttää omatoimisuuteni ja minuuteni ja se onnistuu parhaiten omassa tutussa kotiympäristössä. Vanhainkodissa ei saa pitää edes tekohampaita, kun henkilökunnalla ei ole aikaa puhdistaa niitä. Silmälaseillakaan ei tee mitään, jos ei ole mitään muuta katseltavaa kuin katto.
...en ole uskaltanut ajatella. Mietin vasta epäluuloisesti eläkepäiviä. Juuri kun on tottunut nautiskelemaan suvantovaiheesta, firman juhlissa voi olla pakoilematta eikä kukaan hae tanssimaan (vain nuoret tytöt kelpaa :D), ei tuppaudu saatille, on mukavaa, ni sitte. Olen kuullut, että palvelutalojen tansseissa papparaiset on intomielellä naisissa kiinni, pitääkö paikkansa? Siis taas tätä, näköpiirissä paussi rientoihin. Onko se dementia sittenkään kauhean paha, autuas unohdus...
Haluan asua loppuun asti omassa kodissani. Jos tarvitsen hoitoa, kotisairaanhoito saa huolehtia siitä. En halua, että elämääni pitkitetään keinotekoisesti. Luonnollinen kuolema on varmasti paras.
Apua, nyt meni pasmat ihan sekasin. Olisi nimittäin perin kamalaa olla 90 dementoitunut ja tavata joka päivä uusi nainen.. tai sitten se mies. Saatika sitten jos ihan ventovieras väittäisi joka päivä olevansa vaimoni/mieheni. Hulluksihan siinä tulisi.
Jos olisin vanhollinen niin moinen irstailu joka päivä jonkun ventovieraan kanssa olisi suorastaan pöyristyttävän ala-arvoista.
Mutta mitäs sillä on väliä, kun ei luultavastikkaan koskaan muistaisi olleensa kenenkään kanssa eilen.. tai äskön jne.
Järjellä aatellen kamalinta olisi kuvitella olevansa se edesmennyt musti koira. ja sitten niin edespäin.. Ihmisen kanssa se taas ei tuntuisi lähellekkään niin.. tiedätte kyllä.
on sen verran , että kun työskentelin vanhainkodissa , mummo , joka oli dementoitunut ja lesbo , iski minulle aina silmää ja kutsui kahville! (hän oli kylläkin petipotilas.)
Ja aina kun hänen naiskaveri soitti , mummon silmät loisti onnesta!
Onneks on tekeillä oma vanhainkoti meitille.
Kait osakkaat saa vaikuttaa työntekijöihinki...hehe.
Minä voisin kuvitella, että dementoituessa sieltä mielen perukoilta tulee esiin aitoja tunteita, kun ympäristön asettamat normit eivät enää rajoita käyttäytymistä. Totta sekin, etten oikeasti tiedä aiheesta juuri mitään.
Jospa onkin niin, että dementoituneena se todellinen sukupuoli-identiteetti putkahtaa esiin, kun estot vähenevät... Voi olla, että sieltä vanhainkodeista löytyy enemmänkin "uus-lesboja" eli niitä, joilla tämä kaapista tulo tapahtuu tosi myöhäisessä vaiheessa!
Mitenkähän minulle kävisi? Vaikea kuvitella. Tai oikeastaan helppo kuvitella mitä hurjempia juttuja. Voisi olla sukulaisilla ihmettelemistä tai sitten ei. Siitä olen varma, että jos joku hellämielinen sielu taputtaisi takapuolelle, purisin heti käteen (edellyttäen, että olisi hampaat tai tekarit). Kiltit hoitajatädit saisivat vaihtaa vaipat ja viedä suihkuun. Muut palvelut haluaisin sitten niiltä nuorilta hoitajilta. Siinä voisi olla vaarassa jokainen trimmattukroppainen reipas hoitaja sukupuolesta riippumatta. Pitäsiköhän opetella vislaamaan?
Oikeastaan aika herkullinen ajatus heittäytyä ihan mahdottomaksi. Rauhoittavat lääkkeet pitäisi jättää mahdollisuuksien mukaan syömättä. Tasaisin väliajoin voisi sitten tarjota jokaiselle jotakin - siis aina silloin, kun väki jo hengähtää helpotuksesta ja ajattelee että rauhoittuihan tuokin eukko. Osastonhoitaja sitten soittelisi kullekin lapselle vuorollaan, mitä hullua se mummo nyt on mennyt tekemään ja miten vaikeaa, on kun kaikki muutkin osaston potilaat häiriintyvät ja omaiset kauhistelevat... Ja kylillä ihmiset puhuisivat, miten kaheli se mutsi on. Tämä edellyttäisi kyllä sitä, että olisi jonkinlainen perintö odotettavissa. Pitäisiköhän ruveta sijoittamaan tai säästämään?
Oikeastaan kaheliksi kannattaisikin ruveta jo varhaisemmassa vaiheessa eli silloin, kun vielä asuu kotona ja kulkee vapaana. Eli voisi vielä vapaammin toteuttaa itseään.
Taisin keksiä uuden uran itselleni!
Kiitos perjantaipiristyksestä!
Kirjoittamassasi on tosiaan ideaa... ;-)
Syntymälesbona en usko pääseväni lesboudestani mummonakaan... tai siis en haluaisikaan.
Nuorena on pari kokemusta jossa alitajuisestikin olin selvästikin lesbo.... kaverit kertoivat seuraavana päivänä mitä olin tehnyt, eli lähennellyt naisia. Hävetti mutta osoitti mikä olen vaikka taju menisi. ;) Silloin vielä join kuten muutkin ikätoverini, ja pari kertaa tosiaan liikaa.
Kiintoisaa että silloin elin kulissiheterona, mutta tarpeeksi ottaneena "todellinen minä" tulikin esiin, ja se tuntui liian paljastavalta nuoresta tytöstä. Oli aika traumaattinen kokemus.
Mutta siis... lepakko mikä lepakko vaikka voissa paistaisi!