Lee Child tuotantoa

Kaavamaista tiedoilla pätemistä ja selittämistä joka dekkarissa. Paluu päämajaan. Tässäkin vatvotaan liian kauan ja pitkästyttävästi lakiasioita ja armejan käytäntöjä ja Reacherin elämäntapoja. Suihkussa käymisiä ja vaatteiden vaihtoa ja pannukakkujejen ja hampurilaisten ateriointia ja tuttua matkahammasharjaa. Myös samanlaiset miesporukat yrittää kurmoottaa sankaria, kuin edellisissäkin Childin dekkareissa. Ennen kuin alkaa se varsinainen toiminta. Hyvin voisi jättää lukematta kirjan alussa muutaman toistosivun.

Jokaisessa Childin dekkarissa tulee vastaan ainakin pick upeja ja pannukakkuja ja motelleja. Eiköhän näihinkin löytyisi vaihtelua?

Minä innostuin kesälomalla lukemaan Childeja ja luin viisi tai kuusi. Valitettavasti näin jälkeenpäin en osaa yhdistää nimeä kirjaan, jos näen vain nimen, nimet ovat jotenkin samanlaisia. Minä hyppään yli, kun tekstissä vatvotaan liiaksi joitain armeijan organisatorisia juttuja tai muuta vastaavaa. Sen sijaan en kyllästy Reacherin elämäntapojen kuvailuun, koska pidän nimenomaan päähenkilöstä vastapainona kaikenmaailman ällöille perheenäideille ja- isille, joita dekkarit ovat nykyisin pullollaan. Laumasieluja pehmopoliiseja, läheisriippuvaisia.

Tottakai Child liioittelee Reacherin fyysistä ja joskus älylliseen päättelyyn liittyvää ylivoimaisuutta, mutta niin tekee moni muu. Päähenkilön persoona on varmaankin se, joka sai minut lukemaan Childeja - vaikka nyt aionkin pitää taukos ja lukea välillä ihan muuta. Pidän eniten sellaisista Childeista, joissa on myös muita kiinnostavia tyyppejä kuin Reacher, siis psykologisesti kiinnostavia. Ulkonäön puolesta kaikki Reacherin naiset ovat saman kaavan mukaisia, vai eikö Amerikassa ole muita kuin ylivoimaisen kauniita ja tyylikkäitä naisia, jotka ovat max kolkytkax vee?

Minusta on mukava, että kirjoissa viljellään informaatiota. Esimerkiksi Dan Brownin kirjoista löytyy mielenkiintoisia jutttuja, joita tutkii ihan mielellään. Tom Clancyn kirjoissa on mielestäni todella hyviä tiedonjyviä. Toki liika on aina liikaa. On esimerkiksi kiva tietää ase, jota päähenkilö käyttää, mutta esimerkiksi aseöljyn merkki, patruunoiden valmistaja, aseen edut alkaa olla jo liikaa.

Viides matkustaja oli ihan hyvä, mutta Reacher itsessään alkoi ärsyttämään. Hahmosta sai älyllään lesoilevan tyypin kuvan.

Tuota uusinta yritin lukea, mutta ei vaan kiinnostanut.

Minä taas nimenomaan pidän niistä "selostuksista", ne ikäänkuin tuovat tarinaan autenttisuutta. Ja älyllä "lesoilussa" ei ole mitään vikaa, äly on ihmisen tärkein ominaisuus. Tyhmiä taas pitää kurmoottaa.

Olen lukenut luultavasti kaikki Reacher-kirjat. Täytyy myöntää, että nyt ne alkavat kyllästyttää. Sen Päämajajutun ja Kovan koulun olisi voinut jättää kirjoittamatta. Liikaa samaa jaaritusta muuten, joskin minäkin pidän tarkistetuista yksityiskohdista. Tähän mennessä en ole löytänyt yhtään virhettä sellaisista asioista, jotka olen voinut tarkistaa. Peter Jamesilta olen löytänyt yhden.
Ainoa järkevät punainen lanka Childin jutuissa on nyt se, että Neagley alkaa pehmentyä. Hänhän ei ole ollut mukana kaikissa jutuissa, vaan on kypsytellyt omaa siviiliuraansa muualla.
Aikaisemmin on voinut arvata tai vaistota, että hän on rakastunut Reacheriin, mutta ei voi edetä sillä linjalla jonkin fobian vuoksi. Ehkä seuraavassa teoksessa he ovatkin yhtä?