Olen kirkon jäsen ja olen aina uskonut Jumalaan, uskonut Jeesuksen olevan Jumalan poika, rukoilen jne. Mutta.
Jostain syystä olen nyt asiaa pohdittuani tullut siihen tulokseen, että uskon kuitenkin eri tavalla kuin luterilainen kirkko opettaa. Minulla on oma elämänfilosofiani, joka poikkeaa luterilaisen kirkon opeista. Tästä syystä olen nyt tullut tulokseen, että en voi kastaa lastani luterilaisen kirkon tai minkään muunkaan kirkkokunnan jäseneksi. Mieheni on samaa mieltä ja pitäisimme mieluiten lämpimän, henkilökohtaisen nimenantojuhlan.
Vaan tästäkö onkaan sitten koko lähipiiri älähtänyt isomman kerran! Itselläni on ihan "yliajettu" olo. Minua syytetään Jumalan hylkäämisestä, ateismista, syyllistetään, että lapselle tapahtuu jotakin kamalaa, ellen kasta häntä. En ikinä tosiaan olisi uskonut, että tämä voi olla näin iso asia läheisilleni, ei kukaan heistä käy edes säännöllisesti kirkossa, yksi älähtäjistä ei ole edes itse kirkon jäsen! Kaikki nyt yrittävät syyllistämällä muuttaa mieltäni. Miksi on niin vaikea tajuta, että en usko kirkkoon, siihen, mitä kirkko on tehnyt kautta aikain, haluan, että lapsemme saa itse myöhemmin valita omantuntonsa mukaan.
Tietenkin voisin olla välittämättä, mutta nämä todellakin ovat niin läheisiä ihmisiä, että välit menevät poikki siinä tapauksessa ja olen sekä äimistynyt, että surullinen asiasta. Pitäisikö siis vain "tehdä niin kuin tapa on" ja tehdä niin kuin "kuuluu", että muut eivät tuntisi oloaan uhatuiksi minun ja mieheni päätöksestä? Mikä asiassa on heille niin uhkaavaa, että he edes mitään mieltä viitsivät asiasta olla? Miksi jokainen ei saa uskoa niin kuin uskoo, olen ainakin mielestäni rehellinen sanoessani, etten tunne voivani viedä lastani kasteelle.
Jostain syystä olen nyt asiaa pohdittuani tullut siihen tulokseen, että uskon kuitenkin eri tavalla kuin luterilainen kirkko opettaa. Minulla on oma elämänfilosofiani, joka poikkeaa luterilaisen kirkon opeista. Tästä syystä olen nyt tullut tulokseen, että en voi kastaa lastani luterilaisen kirkon tai minkään muunkaan kirkkokunnan jäseneksi. Mieheni on samaa mieltä ja pitäisimme mieluiten lämpimän, henkilökohtaisen nimenantojuhlan.
Vaan tästäkö onkaan sitten koko lähipiiri älähtänyt isomman kerran! Itselläni on ihan "yliajettu" olo. Minua syytetään Jumalan hylkäämisestä, ateismista, syyllistetään, että lapselle tapahtuu jotakin kamalaa, ellen kasta häntä. En ikinä tosiaan olisi uskonut, että tämä voi olla näin iso asia läheisilleni, ei kukaan heistä käy edes säännöllisesti kirkossa, yksi älähtäjistä ei ole edes itse kirkon jäsen! Kaikki nyt yrittävät syyllistämällä muuttaa mieltäni. Miksi on niin vaikea tajuta, että en usko kirkkoon, siihen, mitä kirkko on tehnyt kautta aikain, haluan, että lapsemme saa itse myöhemmin valita omantuntonsa mukaan.
Tietenkin voisin olla välittämättä, mutta nämä todellakin ovat niin läheisiä ihmisiä, että välit menevät poikki siinä tapauksessa ja olen sekä äimistynyt, että surullinen asiasta. Pitäisikö siis vain "tehdä niin kuin tapa on" ja tehdä niin kuin "kuuluu", että muut eivät tuntisi oloaan uhatuiksi minun ja mieheni päätöksestä? Mikä asiassa on heille niin uhkaavaa, että he edes mitään mieltä viitsivät asiasta olla? Miksi jokainen ei saa uskoa niin kuin uskoo, olen ainakin mielestäni rehellinen sanoessani, etten tunne voivani viedä lastani kasteelle.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mikä kasteessa vierastaa? Jos uskot, että Jeesus on Jumalan poika, joka täysimääräisesti sovitti kaikkien ihmisten synnit, voitti kuoleman ja nousi ylös, niin mikä ettei lasta voi kastaa tähän pelastustekoon, Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen?
Minä ainakin olen hyvin kiitollinen Jumalalle hänen lahjoittamastaan pelastuksesta ja siitä, että minut on Jeesukseen kastettu.
Muuten voi olla aika erikoinen tilanne, jos _et_ suostu kastamaan lastasi Kristukseen, ja kuitenkin haluat pysytellä sen uskonyhteisön jäsenenä, joka julistaa Kristusta. Eikö vain? :)
kristityissä kun on niin monta vaihtoehtoa, jotka kukin pitävät itseään ainoina oikeina tulkintoina.
pitkään minäkin uskoin, että luterilainen usko on suvaitsevainen, mutta nyt syksyiset tapahtumat ovat saaneet minutkin epäilemään onko luterilainen kirkko kuitenkaan minun ja lasteni henkinen koti. (ehtoollisyhteyden epääminen eri tavoin ajettelevilta, toistuva naispappeuden kieltäminen, henkinen väkivalta kirkon työntekijöiden kesken jne.)
esikoiseni käy juuri nyt rippikoulua ja hänellä on siis edessä kasteen liiton vahvistaminen. minä olen koko ajan sanonut, että konfirmaatioon tulee mennä vain jos todella uskoo. tavan tai lahjojen vuoksi on turha konfirmaatioon osallistua.
alkuperäiselle: onko seurakunnassasi pappia, jonka kanssa voisit puhua uskosi eroista? jos löytäisit asiallisen papin, olisi varmaan ihan itselle hyvä selvittää mitä erot ovat ja ovatko ne ylittämättömät.
Kaste on ensisijaisesti Kristukseen, ja nämä kirkkokuntaan liittymiset ovat toissijainen asia. Se on sitten eri asia, jos ei pidä kastetta pätevänä vaikkapa sen takia, että sen suoritti luterilaisen kirkon työntekijä.
Luterilaisen kirkon sisälle mahtuu niin monen sortin tallaajaa, että ihmettelenpä, mitä niin totaalisen eriskummallista alkuperäisen kysyjän ajatusmaailmassa voi olla, ettei sovi joukkoon.
Mutta eipä siinä mitään, oli ratkaisu mikä tahansa. Rukoillen eteenpäin ja eiköhän se siitä selviä.
Minulla ei ole minkäänlaista suhdetta "meidän" jumalaan ja vielä vähemmän tähän meidän kirkkoon, koska en halua olla vain periaatteesta tapauskovainen. Koko tekopyhä meininki lähinnä oksettaa. Perheeni ja sukuni ei ole uskovaisia, mutta kaikki kuuluvat kirkkoon ja käyvät pakollisina juhlapyhinä kirkossa (varmasti juuri sen tavan vuoksi). Nimenanotjuhla meillä on tiedossa kesällä ja siitäkös soppa syntyy! Mutta syntyköön. Lapsi on minun ja minä päätän mieheni kanssa miten hänet tullaan kasvattamaan. Hän valitsee itse (kun on tarpeeksi kypsä) oman uskontonsa tai seuraa vanhempiensa esimerkkiä "ateisteina". Miten tahansa hän valitsee, olemme hänen päätöksensä takana häntä kannustamassa. Samalla tavalla pitäisi sinun perheesi tehdä sinua kohtaan. Emme ole mieheni kanssa naimisissa ja saa nähdä menemmekö koskaan. Elämä voi olla onnellinen ja kaikin puolin täydellinen ilman sitäkin paperia. Käytännön asioista johtuen saatamme joskus astua maistraattiin sanomaan "tahdon", mutta se siitä. Sukuni ja perheeni tietää jokseenkin kantani ja ihmettelevät ja paheksuvat aika lailla. En anna muiden mielipiteiden hallita elämääni, kun olen kerran päätökseni tehnyt. Helpottaa omaa oloa kummasti - kannattaa kokeilla! Ei tartte tulla "ristiäisiin" tai "häihin" jos ei kelpaa. Paikalle haluan kuitenkin vain ihmisiä, jotka ovat ONNELlSIA ja ILOISIA puolestamme!
Voimia sinulle päätöksentekoon!
Kiitos kaikille mielipiteistä.
Onhan tämä puintia, mutta tosiaankin uskoni eroaa luterilaisen kirkon opeista ja siksi tämä vaikeus.
(Esim. en usko lähetyskäskyyn vaan luonnonkansojen oikeuteen omaan uskoonsa, ketään pakottamatta muiden näkökantaan, enkä usko, että henkilön ja Jumalan välille tarvitaan ketään virallista välittäjää, kuten pappia tms. eli minusta lapsen voisi Kristukseen kastaa kuka tahansa lasta lämmöllä ja rakkaudella ajatteleva, eikä siihen minusta tarvittaisi mitään seurakunnan virallista pappia, ei mitään "pyhyyden arvojärjestystä".)
Niin, niin se kai sitten on, että ne, jotka mielipiteestäni ja päätöksestämme suivaantuvat, vain putoavat elämästämme pois... Enpä olisi luullut, että niin monien läheisten suhteiden olemassaolo voi olla tällaisesta kiinni, siksi kai uskontoja niin vierastankin instituutioina, kun ne näin erottavat ihmisiä ja luovat eripuraa. Miksi ei voida hyväksyä toisten kantaa, eli se ei siis ole kristillistä... hyväksyminen! Vaikka paras ystäväni päättäisi kääntyä buddhalaiseksi tai miksikä vaan, en minä häntä hylkäisi sen mielipiteensä vuoksi!
Jos itse kuulut kirkkoon, niin miksi ei lapsesi voi siihen kuulua? Olen siinä käsityksessä, että lapset katsotaan kuuluvaksi äitinsä uskontokuntaan. Sinun täytynee itsekin erota kirkosta, jos et anna vauvaasi kastaa.
Suosittelisin kuitenkin, että ottaisit kirkkoherranvirastosta selvää oikeasta menettelytavasta.
Mitä tulee sukuusi, niin sillä saa olla mitä mielipiteitä tahansa, mutta ne eivät saa vaikuttaa siihen, miten miehesi ja sinä teette päätöksiä oman perheenne asioista.
Jokainen vastaa omista asioistaan. Osoita selvästi arvostelijoillesi, että kysymys on perheen sisäinen asia, josta et edes keskustele muitten kanssa.