Sängynpeitto on kirjava. Ruskeaa, mustaa, keltaista. Se tuoksuu pölyiseltä ja kodilta. Painan kasvot puuvillapintaan ja pidätän hengitystä. Tajuan ajatelleeni tätä paikkaa kotina ensimmäistä kertaa sitten paluuni. Jotenkin se tuntuu väärältä.
Lasken sekunteja; pääsen kahteenkymmeneenneljään. Sitten on pakko imeä keuhkoihin käytettyä huoneilmaa, jossa viipyy eilisten piparkakkujen pisteliäs tuoksu. Joskus minä sukelsin tunteja. Joskus; kun minulla vielä oli kidukset. Ajatus saa kaulan kutiamaan, ja on pakko koskettaa sileitä tuntuvia arpia poolokauluksen alla.
Arvet ovat konkreettisempia kuin muistot, jotka tuntuvat jo saduilta. “Hopean läpi henkäistyjä valheita.” Kuka kirjoitti niin? Taisi olla C. S. Lewis.
Ajattelen omaa Narniaani. Vaatekaapin oven valkoinen maali on täynnä halkeamia, joista tuijottaa menneisyys. Nousen istumaan vuoteellani ja kurkotan pöytälampun valokatkaisijaa. Lamppu herää ja luo varjoja lattialle, jota asuttavat pyykkivuoroaan odottavat vaatteet ja likaiset astiat. Pitäisi siivota. Ja kirjoittaa kirja-analyysi äidinkielen kurssia varten. Läksypino kasvaa uhmakkaasti lampun kyljessä.
Herätyskellon viisarit ovat kuin siristyneet silmät: vähän yli yhdeksän. Tajuan päiväunieni venähtäneen jälleen. Haukottelen; päiväpeitosta uhkuu oma lämpö, kutsuvana kuin syli.
Piip-piip, piip-piip.
Puhelin löytyy alusvaatteiden ja ruotsinkirjan kainalosta. Se sylkee näytölleen moderneja sanoja ystävältä. Yritän vastata hauskasti ja ironisesti, samalla ymmärtäen ja lohduttaen. 160 merkkiä on taidetta. Heitän kännykän takaisin vaatteiden huomaan sen väläytettyä viesti lähetetty -tekstin. Toivon puoliksi, ettei minulle vastattaisi.
Teen kahden askeleen matkan vaatekaapille. Vedän oven varoen auki, ja huhuilen pimeään. Vastaukseksi saan vain hiljaisuuden ja kuolleen tuulen. Paiskaan oven kiinni jo muutaman minuutin jälkeen; ennen odotin jopa tunnin. Alan vähitellen tajuta, että olen yksin.
Tunnen kylmän todellisuuspuuskan valahtavan vatsanpohjaani. En saa unohtaa, joten siirryn keittiöön. Epäröin pakastimen edessä. Siellä on jotain, joka muistuttaa minua. Mutta mistä? Entisestä elämästä, kuolleista ystävistä ja menetetyistä mahdollisuuksista: kadotetusta onnesta. Haluanko muistaa vai unohtaa?
Ojennan käteni halpametallikahvalle ja ennen kuin avaan, kuulen puhelimen ääntelevän vaimeasti.
Piip-piip, piip-piip.
Lasken sekunteja; pääsen kahteenkymmeneenneljään. Sitten on pakko imeä keuhkoihin käytettyä huoneilmaa, jossa viipyy eilisten piparkakkujen pisteliäs tuoksu. Joskus minä sukelsin tunteja. Joskus; kun minulla vielä oli kidukset. Ajatus saa kaulan kutiamaan, ja on pakko koskettaa sileitä tuntuvia arpia poolokauluksen alla.
Arvet ovat konkreettisempia kuin muistot, jotka tuntuvat jo saduilta. “Hopean läpi henkäistyjä valheita.” Kuka kirjoitti niin? Taisi olla C. S. Lewis.
Ajattelen omaa Narniaani. Vaatekaapin oven valkoinen maali on täynnä halkeamia, joista tuijottaa menneisyys. Nousen istumaan vuoteellani ja kurkotan pöytälampun valokatkaisijaa. Lamppu herää ja luo varjoja lattialle, jota asuttavat pyykkivuoroaan odottavat vaatteet ja likaiset astiat. Pitäisi siivota. Ja kirjoittaa kirja-analyysi äidinkielen kurssia varten. Läksypino kasvaa uhmakkaasti lampun kyljessä.
Herätyskellon viisarit ovat kuin siristyneet silmät: vähän yli yhdeksän. Tajuan päiväunieni venähtäneen jälleen. Haukottelen; päiväpeitosta uhkuu oma lämpö, kutsuvana kuin syli.
Piip-piip, piip-piip.
Puhelin löytyy alusvaatteiden ja ruotsinkirjan kainalosta. Se sylkee näytölleen moderneja sanoja ystävältä. Yritän vastata hauskasti ja ironisesti, samalla ymmärtäen ja lohduttaen. 160 merkkiä on taidetta. Heitän kännykän takaisin vaatteiden huomaan sen väläytettyä viesti lähetetty -tekstin. Toivon puoliksi, ettei minulle vastattaisi.
Teen kahden askeleen matkan vaatekaapille. Vedän oven varoen auki, ja huhuilen pimeään. Vastaukseksi saan vain hiljaisuuden ja kuolleen tuulen. Paiskaan oven kiinni jo muutaman minuutin jälkeen; ennen odotin jopa tunnin. Alan vähitellen tajuta, että olen yksin.
Tunnen kylmän todellisuuspuuskan valahtavan vatsanpohjaani. En saa unohtaa, joten siirryn keittiöön. Epäröin pakastimen edessä. Siellä on jotain, joka muistuttaa minua. Mutta mistä? Entisestä elämästä, kuolleista ystävistä ja menetetyistä mahdollisuuksista: kadotetusta onnesta. Haluanko muistaa vai unohtaa?
Ojennan käteni halpametallikahvalle ja ennen kuin avaan, kuulen puhelimen ääntelevän vaimeasti.
Piip-piip, piip-piip.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.