Siwan kassat vs. Tukiainen

Aikamme myyttiset hahmot ottavat jälleen mittaa toisistaan. Rolandin laulu, Niebelungen Lied, Othello... ihmiskunnan yhteinen muisti on täynnä traagisia ja koomisia hahmoja, joissa kuvastuvat ihmismielen syvimmät toiveet ja pelot. Siwan kassa ja pinkki barbietanssija ovat vielä liian lähellä nykypäivää, että kukaan olisi säveltänyt heistä oopperaa. Niinpä ylemmät sosiaaliluokat eivät oikein ymmärräkään näissä hahmoissa piilevää syvällisyyttä. Jörn Donnerkin vain tuhahtelee käydessään lähiösiwassaan sen sijaan, että kunnonn älykön tapaan kirjoittaisi oikein analyyttisen ja monitasoisen romaanin, jossa käsittelisi aiheen tematiikkaa oikein perin juurin. Eikä siihen ehkä saisi tukeakaan. Älymystö tulee yleensä noin sata vuotta arkirahvasta jäljessä syvällisyyden kokemuksissaan ja tukilautakunnat ovat vielä heitäkin noin sata vuotta hitaampia.

Mutta jätetäänpä yleinen löpinä ja mennään itse aiheeseen, virtuaalihahmojen voimainkoitokseen, jossa jälleen kerran ovat vaakalaudalla yhteiskuntamme kantavat arvot. Kuka niitä puolustaa ja kuka niitä kaataa ja miten meidän kaikkien oikein käy?

S24 Julkkisjuorut palstalla joku epäonnekkaiden tähtien alla syntynyt erehtyi kirjoittamaan kommentin, jossa hän väitti Johanna Tukiaisella olevan jenkkakahvat kuin Siwan kassalla. Siis läskiä navan kohdalla niin että roikkuu ja hyllyy kuin oopperatähdellä, vaikka Tukiaisella ei juuri lauluääntä olekaan. Eli Tukiaisen tapauksessa läski ei ole anteeksiannettavaa. Se on vain läskiä, ei osa karismaa kuten Aretha Franklinillä aikoinaan. Eikä ole anteeksiannettavaa, minun mielestäni, sekään, mitä sanottiin Siwan kassoista. Niinpä liitän tähän tekstin, jolla vastasin omalta osaltani sen ketjun aloittajalle. Tarkoitukseni ei ole nuoleskella Siwan kassoja ylimääräisten PINS-pisteiden toivossa, vaan saattaa näiden ihmisten itsensä tiedoksi, että on koko joukko meitä tavallisia, Seiskaa ostamattomia ja oopperassa käymättömiä ihmisiä, joilla on ihan oma mielipiteemme myös aikamme myyttisistä hahmoista. Me päätämme ihan itse, kuka on mielestämme sankari (arjen, työn tai ihan muuten vain), kuka luuseri ja kuka pahis. Tämä siksi, että mediassa näyttää olevan sankka lauma ylen sankioita, jotka mielellään haluavat kaikenlaisten pilipali-asiantuntijoiden ja vartti-kulttuuripersoonien kanssa kertoa meille, mitä me muka näistä asioista ajattelemme tai mitä meidän ainakin pitäisi ajatella elättääksemme nuo nykyajan irvokkaisiin muotoihin (monesti ihan fyysisestikin) vääntyneet muka-Väinämöiset.

Tässä se siis tulee, yksinkertaisen, työttömän, elämän kolhiman suomalaisen miehen mielipide tästäkin asiasta. Siwan kassat, kun olette lukeneet sen, älkää tuomitko minua jyrkästi vaan hymyilkää seuraavallakin kerralla kun olen asiakkaananne. Vaikka katseeni onkin harhaileva ja olemukseni nuhjuinen ja ostokseni vaikuttavat naurettavilta.

"Kaikki näkemäni Siwan kassat ovat kyllä olleet ihan timmejä, itsestään huoltapitäviä naisia. Iästään riippumatta. Suuri osa nuoria, hehkeitä neitosia, jotka varmaan vielä opiskelevat, mutta sitten on myös haluttavuutensa säilyttäneitä terveitä, reippaita ja valloittavan uutteria aikuisia naisia, joita niitäkin vain kaiholla katsoo, että tuollaisen kun saisi. Jotenkin heistä kuvastuu elämän tuoma itsevarmuus ja mielen rauha. He tietävät paikkansa ja ovat siitä ylpeitä. Miksi eivät olisi, Siwassa se "pelkkä" kassakin vuorollaan pyörittää käytännössä koko puljua itse ja he ovat tottuneet selviytymään mitä erilaisimmista tilanteista. He seisovat tässä maailmassa omilla jaloillaan ja tietävät sen. Julkisuuspellet tulevat ja menevät, mutta rehellisen, jokapäiväisen työn tekijöitä tarvitaan aina. Tämä maa ei pärjäisi päivääkään ilman Siwan kassoja, ilman Nalle Wahlroosia tulemme toimeen vallan mainiosti. Ilman Tukiaista... tjaaah, no melko usea "toimittajanero" olisi työtön, eli on tosiaan koko joukko ihmisiä, jotka ehdottomasti tarvitsevat Tukaista voidakseen ostaa Siwasta ne kaljansa, joilla pitävät yllä ylipainonsa. Itse en kyllä ihan välttämättä tarvitsisi Tukiaista, voisin keskustella Siwan-kassa-retoriikasta ilman häntäkin, vaikkakin hänen olemassa olonsa tekee siitäkin helpompaa.

Noooo, en tietysti väitä, etteikö Tukiainenkin olisi tottunut selviytymään tilanteista kuin tilanteista, mutta itseaiheutetut tilanteet ovat vähän toinen juttu... enkä kyllä väitä etteikö Tukiainenkin huokuisi itsevarmuutta, mutta minusta se ei ole aivan niin puoleensa vetävää sekään..."