Istun yksin pimeässä ,
huokaillen epäillen
hiljaisuutta peläten.
Kuiskaan hiljaisuuteen,
kuuntelen......
vaan kuka kuiskeitani kuulee.
Ihmisparka, anna mieleesi virrata hiljaiset sanomat,
huomaat turhat murheesi loitonneen,
olet vain hiljaisuudessa.
Hiljaisuudessa on salaisuus,
puhdas ja viaton,
rakkautta antava salaisuus.
Se löytyy aistiten , kuunnellen....
Se humisee rakkauden hyminää ,
niin hiljaa, hiljaa.
Vaan kuuleeko korvat,
tajuaako aistit tuon salaisuuden.
Näkeekö silmät
tuon valoa antavan hiljaisuuden voiman.
Virtaako mieleen hiljaisuuden kirkkaat virrat.
Jossain tyrskivät merien vaahtopäiset aallot,
Jossain ulvovat myrskyiset tuulispäät,
ne eivät ole hiljaisuuden elämää.
Kauniit unelmat onnesta , tunteista,
niistä koostuu hiljaisuuden maailma.
Otan vastaan hiljaisuuden.
huokaillen epäillen
hiljaisuutta peläten.
Kuiskaan hiljaisuuteen,
kuuntelen......
vaan kuka kuiskeitani kuulee.
Ihmisparka, anna mieleesi virrata hiljaiset sanomat,
huomaat turhat murheesi loitonneen,
olet vain hiljaisuudessa.
Hiljaisuudessa on salaisuus,
puhdas ja viaton,
rakkautta antava salaisuus.
Se löytyy aistiten , kuunnellen....
Se humisee rakkauden hyminää ,
niin hiljaa, hiljaa.
Vaan kuuleeko korvat,
tajuaako aistit tuon salaisuuden.
Näkeekö silmät
tuon valoa antavan hiljaisuuden voiman.
Virtaako mieleen hiljaisuuden kirkkaat virrat.
Jossain tyrskivät merien vaahtopäiset aallot,
Jossain ulvovat myrskyiset tuulispäät,
ne eivät ole hiljaisuuden elämää.
Kauniit unelmat onnesta , tunteista,
niistä koostuu hiljaisuuden maailma.
Otan vastaan hiljaisuuden.
Vastaukset 9
Vanhimmat
kaipaisi hiljaisuutta.
Voisipa sulkea korvat ja aistia hiljaísuuden,
jospa silloin pääsisi hiljaisuuden salaisuuksiin.
" Virtaako mieleen hiljaisuuden kirkkaat virrat"
Se on hankala juttu tuo mieliala. Kuinka saisimmekaan sen pysymään oikeilla raiteilla koko elomme ajan.
Ja se on siitäkin huono, kun se ohjailee toimintojamme oman päätöksensä mukaisesti.
Vaan taisteltava on silloin, kun apeus iltamme täyttää jaksaaksemme huomiseen, sillä se on kuitenkin varmaa että uusi aamu koittaa ja on vielä salaisuus, minkälaista valoisuutta se tuo mukanaan.
Astun sisään ovesta jonka saranat narahtavat.
Huone on hiljainen. Mummo istuu keinutuolissa, kudin kädessään. Hän on nukahtanut, eikä huomaa kun istahdan hiljaa pirtin pitkän penkin päähän.
Pieniruutuisista ikkunoista tulvii sisään talvisen päivän viimeiset valon säteet ja huone on hämärä.
Verhot ovat sivuun vedettyinä, yksi, koko kesän kukkinut pelargonia, nyt jo puoliksi lakastunein lehdin, kuihtunein kukin, on ikkunalaudalla.
Valkoisen liinan peittämällä pitkällä pöydällä on kahvikuppi ja sokeri astia, sekä tummakantinen kirja avoimena. Otan kirjan, avatulta sivulla luen; " Oi katsoppa lintua oksalla puun! Niin kauniisti laulaa se aina..." Laulun numero piirtyy sillä hetkellä mieleeni 386. Tuota laulua mummo usein laulaa, sitä hän on tänäänkin heleällä äänellä laulanut...
Katseeeni kiertää pitkin huonetta. Öljy lamppu roikkuu katossa omassa naulassaan. Seinähirren rakoon on pappa työntänyt puukkonsa, siinä se on aina ollut... ja papan piippu, sekä tupakkamassi ovat ikkunan luona olevan pienen kaapin päällä.
On hiljaista ja rauhallista. Vanha kello seinallä mittaa aikaa, raksuttaa tasaisesti, mutta aika tuntuu pysähtyneen tässä huoneessa. Nojaan pöytään ja selailen mummon laulukirja. Monta tuttua laulua, monta hyvää muistoa nousee mieleen.
Uppoudun niin lukemiseeni etten huomaa mummon heräämistä. Kun lopulta katsahdan häneen, nän hymyilee minulle. Ryppyiset posket rypistyvät entisestään ja silmät loistaen hän kysyy; " Huomaatko kuinka hiljaista täällä on? Minä kuuntelin hiljaisuuden ääniä ja itseäni. Niihin nukahdin. Kun heräsin, huomasin sinut, mutta en halunnut rikkoa hiljaisuutta."
En kysynyt mitään, mietin vain, mitä ovat hiljaisuuden äänet. Kotimatkalla havahduin, minähän kuuntelin sitä hiljaisuutta. Mummon rauhallista hengitystä, seinäkellon raksutusta ja muistikuvia omasta mielestäni. Sillä hetkellä tajusin, minä rakastan hiljaisia hetkiä, ne ovat tarpeen, että minulla olisi tilaisuus kuunnella itseäni, miettiä rauhassa, ja oppia tuntemaan sisimpäni.
Sitä hiljaisuutta saan nauttia vanhassa keinutuolissa istuen, kellon raksutuksessa, muistaen mummon rakkaita lauluja. Ne ovat kallisarvoisia hetkiä, retkiä vanhoihin muistoihin ja kuvia muistojen haalistumattomasta kuvakirjasta.
Sinä se omaat kirjoittamisen taidon, jos kerran olet itse tuon kirjoittanut, ja tietenkin olet.
Ihmettelenkin, miten jotkut ovat niin eteviä kaikessa mitä tekevät. Sinäkin osaat sekä runoja että suorasanaista kuin vettä vaan. Ja ajatuksesi leikkaavat niin hyvin kun vastailet näillä palstoillakin.
Minä tahdon olla vähän äkkipikainen, enkä osaa malttaa laskea sataan, "vaan mennä paukuttelen ovet kolisten".
Mahtaakohan tällä palstallakaan olla yhtäkään nikkiä jolle en olisi kärkkäästi vastannut joskus.
Olen kyllä opetellut malttiani kasvattaa, mutta eihän se vanha kukko enää osaa kiekumistaan muuksi muuttaa.
sure! Se on hienommin ilmaistuna temperamenttia.
Itse olen koko ikäni surrut sitä kun möläyttelen asiat niinkuin tunnen ja koen, mutta en sitten kyllä puhu minäkään ystävistäni selän takana.
Tässä palstalla on todella hyviksi koettuja ystäviä, niin "myötä kuin vastoin käymisissä."
Ikäni puolestahan minä tietenkin kuuluisin nuorempien puolelle, mutta tulin tänne siinä vaiheessa kun siellä puhuttiin vain seksistä, mistä minä vanhanapiikana en saa tietää mitään.
Kateuksissani jotain väliin sönkötin.
Täällä on hyvä meininki ja kunhan MDk palaa, niin vielä paranee.
Näissä iloisissa tunnelmissa ellumari
kiitos upeasta runosta.
hiljaisuus on nyt se mistä mie nautin. en piä radioo enkä televiisioo päällä, tahon kuunnella hiljaisuutta muutaman päivän.
kolmekuukautta ko oli jatkuvaa ääntä. auton torvet soivat,aina oli ihmisten puheensorinaa, musiikki soi joka paikassa, oli kaikenlaista ääntä aamutunneille.
mie ko olen tottunu elämää tääl metsän keskellä hiljaisuuessa,missä ei kuulu ko linnun laulu ja giltan ja edisonnin maukuminen, ja nyt elin 3 kuukautta äänien keskellä.ehkä sekkii väsytää näin jälkikättee.
rupesin aattelee ihmisii jotka ellää kaupunkeissa vaikka helsinkgissä, siellähän on jatkuvaa ääntä.ei mikkää ihme että ihmiset ressaantuu ja on kaikennäköstä uupumusta.
kyllä minnuu on siunattu ylellisyyellä, hiljaisuuella.
ihmisen pittää nähhä muutakii, niin ossaa arvostaa sitä mitä on jo.
terveisin lyyli
Sinä se osaat aina olla ystävällinen sanoissasi.
Eihän tuo runon pätkä ollut oikeastaan muuta kuin omia tuntemuksiani sillä hetkellä.
Minun "runoilemiseni" ja muukin kirjoittelu on joutunut niin kovaan kriisiin, etten tahdo millään yli päästä. Keksin vain kaikenlaista jonninjoutavaa kuluttaakseeni aikaani. Olen jopa lasten kanssa käynyt tuolla Chatin etusivulta löytämässäni "Piirrä ja arvaa" pelissä piirtämässä ja arvaamassa. Se on sellaista melkein kuin ratkoisi ristisanatehtävää silloin kun ei ole joukkoon joutunut porukkaa joka vain kirjoittaa sanoja. Typerä minä.
Uskon että minulle kävisi samoin kuin sinullekin, jos joutuisin jonnekin meluun.
En kestä edes sitä kun telkussa on kova ääni päällä. Mieheni on puoli kuuro ja hän pistää aina siihen niin kovan äänen kuin vain saa.
Käyn melko usein kaupungissa, mutta asumaan minusta ei olisi sellaiseen paikkaan.
Toisinaan kimpaantuu kun on niin hiljaista, mutta kyllä minä siltikään en viihtyisi käuan melussa.
Kiva kun taas olet palannut. Kunhan olet tarpeeksi levännyt niin kirjoittele useammin.
Oikealla sanalla aloitit tämän keskustelun,
Hiljaisuus. Nyt vetää mielen hiljaiseksi.
Sanat tuntuvat turhilta, vaikka mitä sanoisi,
on tämä luonnonvoimat mahtavat.
Pieni pisara on ihminen, ei hyttysenkään
kokoinen valtameressä.
Nyt on myös veljeni syntymäpäivä, hän olisi täyttänyt nyt tänään viattomienlasten
päivänä 77 vuotta.
Mutta hänet tempaistiin viime kesänä
äkkiarvaamatta pois.
Näen maalatun taulun, jossa on harmaa mökki,
seison ja katson kuin lumoutuneena
mä aivan hiljaa oon.
Mitä ihmettä taulun mökissä harmaassa olla voi.
Kysyn mistä tään mökin löytää voin, tahdon
nähdä sen aitona luonnossa. Seison pihassa
harmaan mökin, kuin lumoutuneena mä jälleen oon.
Kirkkaus, mistä tää kirkkaus kysyn Jumala
mä hiljaa sulta. Miksi tää kylä pelastui
jaloista sodan,Ja tää mökki onko
osuutta sillä.
Kuuntelen hetkisen hiljaa, vastaat Herrani mun,
tässä mökissä rukoiltiin täällä palveltiin
elävää Jumalaa. Siksi se kirkkaus, siinä
vastaus on.
Kuljen pois mökistä harmaasta, ja jälleen mietin.
Oi Herrani onko se totta, Siksikö tää
kylä pelastui.
Tälläistä tulee mieleeni tällä hetkellä,
kun kauheita asioita tapahtuu.
Kyllä sinä osuvasti runosi kirjoitit,aivan kuin jotain olisit ennustanut tapahtuvaksi.Tämä kauhea
tapaus mikä nyt on sattunut,ei ole vertaansa vailla.monen monet surevat omaiset ovat kadottaneet rakkaimpansa ja kotinsa meren
huuhtoessa kaikki,lakaisten merten syvyyksiin.
Saa sanoa erään laulun sanoilla,että lastu olen laineilla sen.Miksi olet lopettanut kirjoittelun,
kävin aina lukemassa kun ehdin,harvoin minäkään
kirjoitan,mutta näin hyvään oli ihan pakko vastata.