Avoero ja 1-vuotias lapsi

Mutta ammatillisen parisuhdeavun tarvetta ei ole tuntunut? Vaikka pikkulapsiperhe pääsee jonon ohitse pariterapiaan/neuvolapsykologille heti ilmoitellessaan itsestään?
Siis lähinnä ihmettelen miksi vain kaksistaan (nyt jo taaperon kanssa) vatvotte omia pahoja olojanne. Jos auto yskii, soitetaan korjaamoon ja varataan aika. Kun parisuhde on hajoamassa, niin ??!!

Joo, totta, yo.
On todistettu fakta, että lapsen syntymä on valtava mullistus parisuhteessa! Nin positiivisesti kuin negatiivisestikin. Siinä menee kaikki uusiksi, parista tulee vanhemmat. Pienen avuttoman ihmistaimen vanhemmat.Se on valtava vastuu ja vanhemmuus jatkuu koko elämän. Paluuta entiseen ei ole.
Ei ole häpeä hakea ulkopuolista apua! Käyttehän/käythän lapsen kanssa neuvolassa? Aloita sieltä! Siellä hoidetaan koko perhettä, ja ohjataan tarpeen tullen eteenpäin!
Miksi heittää kirvestä kaivoon edes yrittämättä? Ette mitään menetä, päinvastoin saatatte osua lottovoittoon! Ja jos ette, elämä ei pysähdy. Asiat surraan mutta ei jäädä siihen. Eteenpäin mennään. Teillä on kuitenkin yhteinen vastuu ja valtava sellainen. Haasteena on olla hyvä turvallinen ja mahd. tasapainoinen vanhempi lapselle. Turvata syyttömälle osapuolelle turvallinen ja hyvä kasvu.
Nyt vain voivottelut sikseen ja tarttukaa toimeen!

Ei kannattaisi erota ap, jos lapsenne syntymästä on alle kaksi vuotta ja suhteessanne ei ole mitään isompia ongelmia. Pikkulapsi tuo tullessaan niin paljon mullituksia, että kannattaisi ainakin katsoa nuo ekat raskaimmat vuodet läpi ja miettiä sitten jatkoa. Mutta muistakaa säilyttä kommunikaatio. Toivotan onnea.

"Ja mistä tietää, että tää tunne on varmasti oikea?"

Sitä ei tiedä mistään. Älä luota tunteisiin! Tunteet tulevat ja menevät, tunteet vaihtuvat. Tunteiden kanssa on vain tultava toimeen.

Luota järkeen! Käytännöllisesti katsoen kaikki selviytyvät erosta. Sinäkin selviydyt, kun on pakko. Pahemmastakin selviydytään.

Hei 'selkeääkö'

Ei ihme, että tilanne painostaa. Haluat kantaa vastuusi elämässä lapsestasi ja itsestäsi, mutta huolettaa, miten jaksat. Tunnet surua parisuhteen karikoista ja tuntuu, että tulevaisuuden haaveet ovat vaarassa murentua.
Muutkin ovat sinulle jo väläytelleet mahdollisuutta hakea ulkopuolista tukea.
Parisuhteen ongelmat usein kärjistyvät lasten ollessa pieniä. Juuri silloin myös aikuiset ovat haavoittuvimmillaan ja usein tekevät ratkaisuja itsekin ikään kuin tunneajolla. Minä kannustan vielä miettimään, voitteko saada parisuhteenne parempaan kuntoon hoitamalla sitä esim. pariterapiassa. Kummankin toiveita, tarpeita ja myös pettymyksiä voidaan siellä turvallisesti käsitellä. Ongelmia ei kannata työntää taka-alalle vaan nimenomaan nostaa ne eteen ja tarkasteltaviksi. Vain siten voi löytyä voimaa ja mahdollisuuksia myös ratkaista ne.

Jos kuitenkin kaikesta tuesta huolimatta päädytte eroon, älä jää yksin murheinesi. Myös seurakunnan diakonia- tai perhetyöntekijän kanssa voi kartoittaa mitä tukea on yksinhuoltajalle saatavissa.

Kaikkea hyvää tilanteenne selkeytymiseen toivottaa
Meiju, diakoni

Kun aletaan seurustella niin ei pitäisi siinä vaiheessa vielä lasten hankintaa suunnitella. Pitää tutustua toiseen osapuoleen. Kun sitten on vihkimisen aika ja ollaan jo aviossa niin silloin on vasta lasten aika. Kaikille ei vielä silloinkaan. Nykyään aloitetaan se seurustelu ns. vika päästä. Lasten pitäisi saada syntyä rakkaudesta, niinhän se on tarkoitettu. Ihmiset ovat näitä asiota muunnelleet ja huonompaan suuntaan on menty.

Ihmettelen noita vastauksia. Aloittaja selkeästi sanoi, että suhde oli jo muutenkin karilla, mutta tilaamatta tullut lapsi saikin ne ajatukset taka-alalle hetkeksi. Sisälukutaito..?
Ei silti, en minäkään tunne olevani sopiva vertaistukijaksi... Ja ehkä tuo avioliittoneuvonta voisi ollakin oikea osoite, jos ei tunne tietävänsä mistään mitään ja kumppanilla sama tilanne. Mutta jos juna meni ja rakkaus katosi, ehkä osaan sanoa sen verran että pahan olon suodattamiselle ja omille ajatuksille pitää antaa aikaa, tietäen että olo paranee kyllä. Vähitellen voi etsiä omaa mielihyväänsä pienistä asioista ja kysyä itseltään mitä haluaa tältä hetkeltä ja elämältä. Uusi, vahvempi ja onnellisempi minä löytyy.
Itsellä onnistuu rakastaa lasta vaikka rakkaus mieheen katosi. Olisi tietysti onnellista jos parisuhde vielä pelastuisi, mutta onnellista elämää on varmasti mahdollista elää
parisuhteessa ja ilman sitä.
...Eikä huonoa miestä todellakaan onnellisena loppuelämäänsä katselisi...

Ei kenenkään elämä ole aina hauskaa. Joskus on parempia päiviä, joskus huonompia. Minäkin suosittelen ammattiauttajan pakeille menemistä. Sinulla saattaa olla masennus tai vaikkapa jokin fyysinen sairaus, joka aiheuttaa yöheräilyt ja umpikujassa olemisen tunteen.
Jos mies ei hakkaa, ei ryyppää eikä käy vieraissa, hän on melkoinen harvinaisuus, josta kannattaa pitää kiinni. Jo ja myös lapsenkin takia. Tutustu tutkimuksiin siitä, mille kaikelle vanhempien ero altistaa lapsen.