esineisiin liittyy muistoja. En voisi kuvitellakaan, että antaisin kaikki pois ja ostaisin uudet tilalle. Päivän lehdessä oli juttu henkilöstä, joka ajattelee minun laillani. Viimeki hain sopivaa kukkatelinettä huonekalukaupasta. En löytänyt ja nyt on vain kaksi huonekasvia: kliivia, peräisin anopiltani ja anopinkieli miesystäväni kodista.
Kotini kuvastaa elämääni. Huonekaluihin ja
kaarinen
4<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Muutin hiljattain ja jätin menneisyyden, uusin kaikki huonekaluni.
Osin näin meilläkin tapahtuu, osa jo kammettu kaatikselle. Käyttökelpoista annan tutuille sekä jätän roskiksen kannelle. Vihdoin on toinenkin meillä asuja ymmärtänyt että turhat pois. Helpottavaa päästä krääsästä eroon! Matot roskiin suurelta osalta ja uudet muualla hankitaan.
Monen perikunnan jaon jälkeen on kotini täyttynyt vuosikymmenien ikäisistä huonekaluista ja astioista. Kun joskus muutan, panen myyntipöydän oven suuhun ja myyn antiikkina koko huushollin. :))
Mutta miksi olisin säilyttänyt omat kovalevyt ja lastulevyt, akryylikankaat ja muovit, kun tilalle tuli aitoa puuta, buleerausta, oikeat jousitukset, käsinkudotut tekstiilit ja historian havina.
Ja pelkkää irvailua tuo myyntiajatus on. En ikinä voisi luopua isovanhempieni lapsuuden kodista tulleista huonekaluista tai esineistä. Oman lapsuudenkodinkin kauniit astiat ja pari hyvää taulua tekevät mielen hyväksi yhä edelleen. Ja mielenkiintoista on, että lapsenlapsiakin ne ovat alkaneet kiinnostaa. Tuskin hekään niitä aikanaan pois heittävät.
Vanhat esineet ovat osa suvun historiaa, vaikka kuolinpesän ostajat eivät laskisi niille mitään rahallista arvoa.
Kertynyt kalu kerrallaan aina kulloiseenkin tarpeeseen kunnes muuton yhteydessä teimme radikaalin, tilan pienemisen vaatiman, radikaalin leikkauksen.
Ensimmäisen asuntomme jälkeen emme ole "kalustaneet". Lukuisat muutot pitivät roinat rajoissaan.
Tähän nykyiseen oli ostettava keittiön pöytä ja istuimet. Edellisen pirttikalusto ei mahtunut alkuunkaan.
Tyyliä ei ole emmekä välitäkään.
Seinällä ronksuttaa Viipurista, isäni syntymävuotena 1911 ostettu seinäkello. Vedettävä kahden viikon välein. Soittopuoli oli vaimennettava vaimoni vaatimuksesta. Olohuoneessa on kaksi vanhempieni kotiin 50-luvulla hankittua, koivurunkoista nojatuolia.
Siinäpä se historia onkin. Lankoni tullasi anoppini talon kalut. Veljeni teki samoin äitini pesälle irtaimiston pienimpiäkin esineitä myöten.
Kunhan aika koittaa niin taloudestamme ei ole jälkipolville muuta siirrettävää kuin tuo mainitsemani seinäkello.