Kuinka jaksaa ne hetket kun on yksin

Iso talo. Lapsien tavarat ympärillä. Talo tyhjänä äänistä. Mikään ei turruta pahemmin ihmistä.

Mitä teen. Siivoan lasten tavarat yhteen huoneeseen ja laitan oven kiinni. Teen töitä liikaa. Lähden lenkille. Soitan kavereille.

Illalla kun on aika rauhoittua ja uni ei tule kuuntelen radiota, katson telkkaria tai luen kirjaa. Kyllä se aika kuluu.

Vähitellen olen alkanut pelkäämään yksin oloa vähemmän, ja hetkittäin jopa pitämään siitä mitä on olla itsekseen. Yöt ovat edelleen vaikeita ja läheiset ihmiset tärkeitä heikkoina hetkinä, mutta välillä huomaan hymyileväni ihan itseksieni. Ehkä se tästä, puolitoista vuotta nyt tätä elämänvaihetta takana.

Vain aika auttaa. Et kertonut näetkö lapsiasi kuinka usein. Itselläni kanssa kriisi päällä, koska tuli toissa päivänä avoero uuden rakkaan naisen kanssa. Voin syyttää kyllä vain itseäni. En pettänyt vaan olen ensimmäistä kertaa myöntänyt tänään olevani alkoholisti.

Mutta sitten varsinaiseen asiaan. Pidä yhteyttä lapsiisi niin paljon kuin mahdollista. Huomaat jossain vaiheessa, että juuri ne lapset ovat tärkeämpiä kuin se ex-eukko. Olen itsekin keski-ikäinen mies, ja myös minun pilvilinnani murskattiin. Juuri siksi aloin juoda. ÄLÄ TEE SAMAA VIRHETTÄ! Katso televisiosta vaikkapa huutokaupanmetsästäjiä ja kaikkea hömppää. Jokin harrastus auttaa myös. Itselläni se on huispaus, eli metallinetsintä. On mukavaa löytää kolikoita 1600-luvulta jne. Mikä nyt sinua itseäsi kiinnostaakaan.

Pidä yhteyttä lapsiisi, sillä juuri he ovat se kantava voima. Et voi koskaan rakastaa ketään vastakkaista sukupuolta (taikka samaa jos olet gay) kuin lapsiasi. Itselläni meni 15-vuoden avioliiton kariutumisen jälkeiseen depikseen n. 2,4-vuotta. Nyt on uusi parisuhdekriisi päällä, ja todella akuutti. Itke ja pidä yhteyttä ystäviisi! Lisäksi joku harrastus. Jossain vaiheessa huomaat, että olet uudessa parisuhteessa. Mikäli et ole, pääset todennäköisesti helpommalla.

MUISTA LAPSET! He ovat ne rakkaimmat ja antavat voimaa elämään vaikka et heitä koko ajan näkisikään. Itselläni lapset ovat yhden viikonlopun kahden viikon välein. NAUTI NIISTÄ HETKISTÄ, JA OTA KAIKKI ISYYDEN PUOLET HUOMIOON!. Selviät kyllä!

Toivon sinulle voimia veliseni.

Voisitko ottaa koiran seuraksi ja lenkittäjäksi?

Ymmärrän että on vähän paha tuohon ulkopuolisen tulla neuvomaan ja varsinkin kun elän kovin erilaista elämää... kuitenkin haluaisin edellisiin viesteihin lisätä sen mitä opin omasta parisuhdekriisistäni: elämä on kovin lyhyt siihen että sen hukkaisi murehtimiseen tai ihmiseen kuka ei sitä ansaitse. Sen sijaan minulla on unelmia ja tavoitteita joihin voin keskittyä. Haluan saada tuloksia, nähdä edistymistä, ja ehkä joku päivä olen vielä todella ylpeä itsestäni... toistaiseksi yritän kuitenkin keskittyä vain tähän hetkeen ja siihen mitä nyt voin tehdä asioiden hyväksi.
Itselläkin ensimmäinen reaktio oli shokki ja sitten muistan surreeni. Jonkun verran aikaa siihen varmaan kannattaakin laittaa, mutta toivottavasti pääset sitten eteenpäin.

Nyt positiivinen asenne elämään.
Kerrankin sinulla on aikaa tehdä kaikkea mitä olisit halunnut.
Aloita vaikka kunnonkohennusprojekti. Paljon liikuntaa ja jos et osaa niin opettele uusia ruokia tekemään, terveellisiä. Samoin voit opetella jonkin käsityöharrastuksen, menee aikaa kuin siivillä pakertaessa jtk mielenkiintoista.
Mutta älä vaan tartu siihen pulloon.
Anna ajan kulua ja muista kun menettää jtk tuo se myös mahdollisuuden jollekin uudelle.
Jonain päivänä voit rakastua ja löytää uuden ihmissuhteen vaikka sieltä liikunnan parista.
Älä kuitenkaan tee väkisin mitään, sure oman aikasi ja jatka matkaa kun siltä tuntuu.

Yllä on monia hyviä vinkkejä, enkä voi kuin kompata. Kuten muutkin ovat sanoneet, älä vain tartu pulloon. Se ei johda mihinkään hyvään.

Toinen tärkeä pointti on, että yritä löytää jotain kodin ulkopuolista tekemistä. Jos sen parissa voi tavata uusia ihmisiä, sen parempi. Liikunta on hyvä asia, koska se parantaa myös henkistä vointia.

Tapaa ystäviä ja kavereita. Jos voit puhua heille olostasi, se on hyvä. Ja netistä löytyy keskustelupalstoja, joilla voi käydä oloaan ja tuntemuksiaan lävitse. Älä käänny sisäänpäin.

Sure ja käy eroa rauhassa lävitse. Mieti mikä meni vikaan ja mitä virheitä tuli tehtyä. Itseäni on joskus helpottanut, kun olen yksityiskohtaisesti kirjoittanut auki suhteen vaiheet. Sen kautta on saanut kaiken käytyä lävitse ja sitten laitettua asiat taakseen. Se on ollut aika raskaskin prosessi, mutta myös helpottava.

Jos kotona on aivan mahdotonta olla, mene vaikka yöksi hotelliin. Joskus pelkkä paikan vaihto auttaa oloon.

Toivottavasti jaksat,
Vilppu H.
pappi

Niin se totuus tulee eteen mitä eron on todellisuudessa vasta kun on todella yksin. Onhan yksin asuvia ihmisiä vaikka kuinka paljon, eronneelle se on vaikeaa, koska on oppinut olemaan perheen kanssa, siinä pyörivät, vaikka muuta kontaktia ei olisi juuri ollutkaan.
Moni on mennyt ja harrastanut omia menojaan, mutta aina on saanut palata kotiin, jossa on elämää, on ollut ns. vapaamatkustaja.
Kyllähän sitä puoliso voi syyttää, mutta ei kukaan jaksa katsoa toisen ainaista omaa elämää, johon perhe ei kuulu mukaan, kyllä se toinen väsyy ja ero koittaa.

Totta on että on monella tapaa yksinäistä, älä uskokaan että sillä entisellä perheelläsi on helppoa ei ex-puolisolla ei myöskään lapsilla.
No myönnät olevasi alkoholisti ja syytät pilvilinnojesi romuttamisesta perhettäsi ja suominen tuli siitä.
Jokaisella on näitä pilvilinnoja, jotka ovat täysin mahdottomia toteutua, ihmisen vain täytyy ymmärtää asia ja oppia myös luopumaan pilvilinnoista, niin käy meille jokaisalle, eikä se saa olla juomisen syy, eikä se ole toisten syy.
Nyt sitten ei ole muuta kuin oppia elämään uudessa tilanteessa ja löytää sellainen tapa elää, että pilvilinnat eivät hallitse elämää. Löytää kiinnostus johonkin, lukeminen, opiskelu, liikunta. Mutta miten löytää mielen rauha, siihenkin on apuja terapia, toivottavasti alkoholismin vuoksi olet hoidossa.
Moni jää yksin muista syistä, esim. leskeksi, heidänkin on pakko jatkaa, muuta mahdollisuutta ei ole. Selviät, mutta tee vaikka ristisanatehtäviä, nikkaroi jos osaat, vaikka tuoli, pöytä. Mene kansalaisopiston ryhmiin mukaan. Jotain tällaista, mutta älä syytä ex:ääsi, kyllä se alkoholi on ollut teidän virtaheponne, heilläkin on toipuminen asioista menossa, hänellä on lisäksi lapset tuettavana.
Moni muukin addtiktio saa saman aikaan, perhe väsyy näkemään tätä asiaa ja eroja tulee, eli ne pilvilinnat pitää ymmärtää pilvilinnoiksi, eihän niillä ole edes mahdollisuutta onnistua vaikka ei olisi sitä perhettäkään. Eikö vain.

Itse selvisin, kun keksin tekemistä. Kaikista paras keino pitää mieliala ja pää kunnossa, on liikunta. Ulos ja metsään kävelemään ja lenkkeilemään! Kuntosalille, uimaan, mitä vaan, kunhan pysyt pahimman kauden liikkeessä! Reipas liikunta auttaa masennukseenkin. Käy juttelemassa jollekin, vaikka ammattilaiselle, jollei sinulla ole niin läheistä ystävää jolle voisi kaikkea kaataa päälle.

Lääkäri neuvoi minua aikoinaan, että älä jää kotiin. Pysy liikkeessä. Ja minä liikuin. Kävin kaupoilla, näyttelyissä, messuilla, harrastin liikuntaa, järjestelin, luin, kävin elokuvissa, kirjastossa, kylässä, tapasin kavereita... Kyllä se auttoi.

Täällä kaksi eroa kokenut ja ei sitten pätkääkään viisastunut kohtalotoveri. Viimeisestä erosta vasta kaksi kuukautta. Täyttä helvettiä, kun suoraan sanotaan. 18 vuoden jälkeen emäntä lähti, tosin hänhän se tulikin minun talouteen silloin -90 luvulla.
Ero oli kyllä jollain tapaa tiedossa jo vuosikausia oikeastaan ja itse olisin lähtenyt, jos se olisi ollut mahdollista, mutta taloudellinen tilanteeni ei antanut siihen mahdollisuutta. Toisaalta meillä oli myös hyvin paljon yhteisiäkin asioita ja kauniita hetkiä, ehkä fifti, siksti, niinkun eräs urheilija sanoi.
Mutta näin jälkeenpäin ajateltuna ja kun olen puinut asioita oman itseni kanssa ja erään ammattihenkilön myös, on avautunut jotain mitä kannoin kaikki nämä 18 vuotta. Petin itseäni, hän ei ollut oikea ihminen minulle, mutta silloinen elämäntilanne tavallaan pakotti minut tarttumaan häneen kuin hukkuva oljenkorteen. Hän oli silloin aktiivisempi osapuoli kylläkin ja sai minut ihastumaan ja alkoholi näytteli kohtuullisen suurta osaa myös. Olin silloin -90 luvun laman seurauksena suurissa taloudellisissa vaikeuksissa takausvelkoineni ym. Eihän siinä kovin suuret onnistumisen mahdollisuudet tietenkään voineet olla, mutta uskoin kaiken muuttuvan paremmaksi. 18v. siinä meni, tavallaan hukkaan, ehkä ei. Se on oppia ihmiselle, vaikka ei tämä yksi elämä näytä riittävän, ei millään. Ikävä on kova välillä ja yhteiset muistot vielä liian lähellä. Olen tunneihminen, minulle ero on aina epäonnistuminen elämässä, syytän itseäni, häntä ja koko elämää välillä. Toivottavasti meille kaikille vielä tulisi niitä hyviä päiviä, sitä todellakin toivon.

Aloita vaikka hirmuinen treenaaminen. Lue jokunen erokirja. Ota ehkä joku muukin uusi harrastus.

Tuu meiän remmiin. Ota kaljaa mukaan.

Hei, en ole eronnut, joten en täysin voi ymmärtää tuskaasi... Mutta kerron omia ajatuksiani.

Minä elin yksinäisenä sutena n. 40 vuotiaaksi. Luulis siis, että mies osaa olla yksin, eikös. Oli mulla joku yhden vuoden avoliitto kolmen kympin jälkeen, ja joku vielä lyhyempi liitto joskus parikymppisenä. Mutta ei koskaan mitään sellaista, jossa olisin kokenut että haluan olla aina. Minä olin aika onnellinen yksinkin. Kaipasin toki kumppania, etenkin sitten 35 ikävuoden tietämillä tuli sellainen olo. Haaveilu talosta yms yksin oli aika kuivaa.

Kun tapasin avovaimoni, paketissa tuli mukana kaksi lasta. En ollut koskaan ollut lapsia vastaan, eikä minulla toisaalta ollut mitään pakottavaa tarvetta lapsia saada. Mutta kun tutustuin puolisoni lapsiin, niin heistä tuli osa elämääni. Iso osa. Lapset olivat tavatessamme ihan taaperoita, ja minä osuin ns. isän rooliin hyvin. Nainen ei sitä koskaan pyytänyt, vaan tavallaan itse siihen hinguin. Vaikka en ollut sellaista aiemmin kuvitellut. Muutimme yhteen reilun vuoden seurustelun jälkeen. Muistan sen keskustelun hyvin, kun nainen oli huolissaan, että miten jaksan ja kestän yhtäkkiä sitä menoa ja vilskettä, ääntä, elämän rytmiä yms... Ja että lupaanhan sanoa jos en jaksa, niin hän antaa minulle enemmän omaa aikaa ja tilaa. Näin sovimme.

Yhtään kertaa en ole kaivannut enemmän tilaa. Työreissuilla tulee koti-ikävä. Soittelen lapsille aina hyvät yöt melkein tippa linssissä. Jep, ikisinkusta tuli isukki kahdelle, kerralla.

Me olemme eläneet yhdessä jo 7 vuotta. Lapset ovat kasvaneet ja meillä on hyvä suhde. Kaikki mallillaan. Naimisissa emme ole... Nainen on eronnut kaksi kertaa, ja kokee että sen tien hän on käynyt. Hänen mielestään sitoutuminen on kiinni jostain ihan muusta. Onhan se toki... Mutta sitten sekin, että ns. paperilla minä en ole lapsille yhtään mitään, jos ero tulee. Nyt minä olen heille isä, vaikka en biologialta sitä olekaan. Mutta jos jotakin tapahtuisi ja meillä aikuisilla menisi sukset ristiin, niin minulla ei olisi mitään oikeuksia noita lapsia kohtaan... Ajatus on niin järkyttävä, että näen siitä välillä painajaisia. Emäntä kyllä lohduttaa. Hän on tuumannut että ensinnäkin erosta ei ole mitään merkkejä, koska kaikkihan on hyvin! Ja toisekseen vaikka ero tuliskin, niin hän ei koskaan estäisi minua ja lapsia tapaamasta toisiaan. Ja uskonhan minä sen. Silti, olo on aika pelokas, kun ilman oikeuksia elää.

Jos ero tulisi ja lasten touhut häviäisivät yhtäkkiä, niin vaikea olisi sopeutua! No, lapset kasvaa... Loppuu ne äänet joskus kuitenkin, ja tulee tyhjän talon syndrooma.

(Lasten biologinen isä muutti jenkkeihin jo vuosia sitten.)