Lainaanpa tähän tällaisen pätkän tuolta aiemmasta viestiketjusta. Itse olen miettinyt usein tätä samaa asiaa...kumpi oikeasti vauhdittaa säveliä...lapsen etu, vaiko biovanhempien etu? Oikeasti pitäisi aina lapsen etu olla ensisijalla lapsen asioita päätettäessä.
"Lastensuojelulain ydinkohta pitäisi olla lapsen etu, mutta nykyinen oikeuskäytäntö on ottanut persoonallisen tavan tulkita lakia biologisten vanhemien hyväksi, siis lapsen etu on muuttunut vanhempien eduksi. Mikään biologisuus ei voi mennä lapsen edun edelle. Nykyisin on puhuttu myös ihmisoikeuksista tässä yhteydessä, mutta mikä onkaan parasta ihmisoikeutta kuin lapsen edun ajaminen. "
Millaisia kokemuksia teillä on kys. aiheesta?
"Lastensuojelulain ydinkohta pitäisi olla lapsen etu, mutta nykyinen oikeuskäytäntö on ottanut persoonallisen tavan tulkita lakia biologisten vanhemien hyväksi, siis lapsen etu on muuttunut vanhempien eduksi. Mikään biologisuus ei voi mennä lapsen edun edelle. Nykyisin on puhuttu myös ihmisoikeuksista tässä yhteydessä, mutta mikä onkaan parasta ihmisoikeutta kuin lapsen edun ajaminen. "
Millaisia kokemuksia teillä on kys. aiheesta?
Vastaukset 34
Vanhimmat
Lapsen etu pitää olla etusijalla - ja niin se kyllä yleensä onkin.
Mutta - mikä on lapsen etu? Ongelma tulee siitä että joudutaan valitsemaan kahden huonon vaihtoehdon välillä - lapsi saa jäädä perheensä luo mutta aika "huonoissa" olosuhteissa (vanhempien päihde/psyykkiset tms ongelmia ym). Tai sitten lapsi revitään irti omasta perheestä ja sijoitetaan "hyviin" olosuhteisiin (sijaisperheeseen) ja saa paremmat olosuhteet mutta menettää perheensä.
Samoin pitää myös suojella ihmisen perhe-elämää. Vanhemmuus on paljon muuta kuin biologiaa - vanhemmat ovat vastuussa lapsesta, rakastavat lasta ja heillä on oikeus elää lapsensa kanssa. Tämän oikeuden menettäminen vaatii hyvinkin painavat perusteet. Se on myös ihmisoikeuskysymys - kenellä on oikeus päättää missä tilanteessa vanhemmat menettävät lapsensa?
Huostaanotot pitäisi aina alistaa käräjäoikeuksien päätettäväksi - ja sos.viranomaisilla ei pitäisi olla valtaa tehdä tahdonvastaisia huostaanottoja ilman oikeuden päätöstä. Poikkeuksena kiireelliset huostaanotot.
Juuri tuota tarkoitin lainatussa kirjoituksessani - ihmisoikeuskysymyksenä ei ole kysymys pelkästään biologisten vanhempien oikeudesta lapseen, vaan myös lapsen oikeudesta turvalliseen kasvuympäristöön.
Tiedän että nykyisin on kehitetty menetelmiä, missä voidaan todeta vanhempien kyvykkyyttä tai kyvyttömyyttä vanhemmuteen. Jo tällaisen lopputuloksen käyttäminen huostaanotossa olisi perusteltua. Jos ei vanhemmilla ole kykyä vanhemmuuteen, lapsella ei silloin ole mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä siten, kuin hänellä olisi oikeus.
Väkivaltatapauksissa ja silloin, kun tiedetään ettei lasta voida koskaan palauttaa kotiin, hänet pitäisi voida adoptoida viranomaisten toimesta. Näin säästyisi mittava summa sosiaalikustannuksia ja lapsen etu toteutuisi myös silloin.
Toki on olemassa monenlaisia mittareita kuinka hyvin vanhemmat pystyvät toimimaan vanhempina. Koskaan ei ole kyse musta/valko-asetelmasta vaan harmaansävyjä on monenlaisia. Tuskin kukaan meistä on täydellinen vanhempi mutta suurin osa vanhemmista on ihan riittävän hyviä vanhempia. Sen lisäksi vanhemmat käyvät läpi kriisejä jolloin ovat varmaan aika "huonoja" vanhempia - esim avioeron, masennuksen ym takia.
Sos.viranomaiset joutuvat sitten tekemään päätöksen että missä vaiheessa se vanhemmuus on niin "huonoa" ettei enää tukitoimet auta vaan joudutaan turvautumaan huostaanottoon. Senkin jälkeen lapsella on yleensä tunneside vanhempiinsa - ja lapselle on tärkeää että hän saa jatkaa tätä suhdetta.
Adoptiossa puututaan niin rankasti vanhemman ja lapsen väliseen suhteeseen (sehän on lopullinen ja siinä katkaistaan kaikki suhteet) että vastoin asianosaisten tahtoa sellaiseen ei voi mennä. Lapsi on siinä vaiheessa vielä alaikäinen ja näin ollen hän ei edes voi tehdä sellaista päätöstä. Samoin lapselle voi kuitenkin olla tärkeää että hänellä on oikeat vanhemmat jossain vaikka sitten elää lapsuuden jossain muualla.
Jos sijoituksella/huostaanotolla pystytään turvaamaan sen että lapsi saa hyvän lapsuuden ja hän kehittyy hyvin (olosuhteisiin nähden) mitä lisäarvoa sitten adoptio toisi?
Biovanhemmat on parjattu lyttyyn ja täällä palstalla on lukematon määrä täysin asiaansa osaamattomia sijaisvanhempia. Kuka on se noita, joka ennustaa, etteivät biologiset vanhemmat koskaan enää pysty hoitamaan lastaan ja toisaalta kuka on se noita, joka sanoisi, että tietyt sijaiset osaisivat hoitaa lapsen kunnolla. Se mitä nähdään kun asioitan katsotaan "sossujen ylhäältä" on usein aivan eri kuin se, kun asioita katsotaan lapsen taholta.
Alkoholisti-vanhempien kohdalla haluaisin kysyä, mitkä ovat ne hyvät puolet. Toisaalta raittiiden sijaishoitajien kohdalla haluaisin kysyä huonot puolet. Molempia on.
Parasta on jos pääsee siihen jaettu vanhemmuus-malliin missä sijaisvanhemmat paikkaavat niitä kohtia vanhemmuudesta mihin oikeat vanhemmat eivät pysty. Silloin lapsi saa kuitenkin säilyttää läheiset välit vanhempiinsa ja sukuunsa mutta hänen kehityksensä ym on turvattu.
Kirjoitit alkuun paljolti samoin kuin itsekin ajattelen.
Mutta tämä kirjoittamasi kohta ja loppuosa kirjoituksestasi tuntuu aika mustavalkoiselta ajattelulta:
"Samoin pitää myös suojella ihmisen perhe-elämää. Vanhemmuus on paljon muuta kuin biologiaa - vanhemmat ovat vastuussa lapsesta, rakastavat lasta ja heillä on oikeus elää lapsensa kanssa. Tämän oikeuden menettäminen vaatii hyvinkin painavat perusteet. Se on myös ihmisoikeuskysymys - kenellä on oikeus päättää missä tilanteessa vanhemmat menettävät lapsensa? "
Toki perhe-elämää pitää suojella, mutta ei kai suinkaan lasta unohtaen? Perhe-elämä on muutakin kuin biologisen isän ja äidin oikeudet, se nimenomaan on myös heidän velvollisuutta jälkikasvuaan kohtaan. Samoin perhe-elämään kuuluvilla lapsilla on myös oikeudet.
Rakkaus ja lapsen kanssa eläminen, kun ei valitettavasti likikään riitä. Tarvitaan myös pakosti paljon uhrautumista lapsen puolesta. Lapsi tarvitsee pitkään aikuista vanhempaansa psyykkisen, fyysisen ja sosiaalisen hyvinvointinsa turvaamiseen.
Ihmisoikeusasia hyvinkin. Kenellä on oikeus todella päättää lapsen asioista. Riittääkö siihen pelkkä biologinen vanhemmuus tai sosiaalipuolten lausunnot?
Toisaalta jos ei olisi sosiaalipuolta taistelemassa lasten oikeuksista(niin minä sen näen), niin kuka ja mikä taho sen oikeuksien puoltamisen tekisi?
Tuskin ainakaan ne moniongelmaiset vanhemmat, silloin kun he olisivat moniongelmaisia.
Lapsen "irti repiminen" voi kuitenkin kaikesta dramaattisuudesta huolimatta olla se lapsen paras asia hänen siihenastisessa elämässä, silloin kun on selkeät näytöt törkeistä heitteillejätöistä.
Kyllä rehellisesti pitää sanoa, että aivan kohtuuton turvaverkosto on viritetty pelkästään siihen, että biologinen vanhempi jotenkin pystyisi lastaan kasvattamaan. Jos lapsi sijoitetaan, edelleen tukitoimet kasvavat, ne kasvavat sijaiskodin taholla ja myös biologisten vanhempien. Usein lasta käytetään välikappaleena biologisten vanhempien hyvinvoinnin ja pahanolon lievittäjänä tekohengittämällä tapaamisten välityksellä. Lapsi joutuu sellaiseen heittopussin rooliin ettei enää tiedä, minne kuuluu. Kyllä tähän joku tolkku pitäisi saada.
Minun mielestäni aikalailla kuvaamasi kaltaisesti asiat tätä nykyä rullaavatkin.
Kun sijoitettu lapsi asuu sijaiskodissa, mutta tapaa melko useinkin omia biovanhempiaan, niin eikö tämä juuri ole sitä jaettua vanhemmuutaa?
Aivan kuten avioero tilanteissakin yhteishuoltajuudessa.
Silloinkin lapset asuvat pääsääntöisesti esim.äidillään ja käyvät vaikkapa jokatoinen viikonloppu isällään.
Tällöinkin on kyse jaetusta vanhemmuudesta, mikä käytännässä on sitä, että lapset ovat 80%. äidillään ja loput 20% isällään.
Näin ei ole, on mielestäni kyseessä turha ja väärä huostaanotto. Sen purkamiseksi meillä taistellaan - ja kovaa. Sanokoot hoitajat mitä tahansa. Yhteen veneeseen menoon tarvitaan yhtä mieltä olevia ihmisiä. Meidän asiassa on kaksi venettä.
Minusta tuo on harvinaista toimintaa, ottaen huomioon sijoittettavien määrän.
En tiedä yhtään ilman syytä otettua lasta?
Toisinpäin kyllä tiedän, että sijoituksia pitäisi tehdä.
Mikä syy voi olla, että väärinperusteluin lapsi otetan huostaan?
Toki huostaanotto voi olla paikallaan - mutta siinä tosiaan tehdään valintaa kahden huonon vaihtoehdon välillä ja pitää sitten tarkoin harkita mitä on lapselle pienempi paha. Siis missä vaiheessa se "irti repiminen" ja kasvaminen sijaisperheessä on pienempi paha kuin kasvaminen "huonoissa" olosuhteissa?
Lapsi syntyy ja kasvaa perheessä vanhempiensa kanssa - tässä vaiheessa hänellä ei ole biologisia vanhempia vaan hänellä on isä ja äiti (tai edes jompikumpi). Heitä yhdistää rakkaus toisiaan kohtaan ja heillä on tunnesiteitä puolin ja toisin. Kun lähdetään harkitsemaan huostaanottoa niin silloin pitää miettiä että mitä se aiheuttaa lapselle että hänet revitään irti vanhemmistaan - ja miten "uudet vanhemmat" (sijaisperhe/lastenkoti) pystyy vastaamaan lapsen tarpeisiin. Ajan kanssa lapsi saa sijoituksen myötä uudet vanhemmat ja alkuperäiset vanhemmat siirtyvät lähinnä biologiseen vanhempaan rooliin.
Sijaisperhe pystyy hyvinkin vastaamaan lapsen fyysiistä tarpeista - huolenpidosta, kasvatuksesta, ruoasta jne - mutta tunnepuoli on ainakin alussa hukassa. Ajan kanssa lapsi kiintyy sijaisvanhempiin ja uusia tunnesiteitä syntyy. Tai sitten ei ...
Olen ollut vajaa 10v sijaisäiti, enkä tänä aikana ole kertaakaan kuullut, että lapsi olisi syyttä suotta otettu huostaan. Onpa jopa sellaisia tapauksia, että lapsi ei saa ruokaa eikä alkeellisimpia perustarpeita tyydytetyksi bioperheessä. Onko huostaanotto silloinkin turha? Olepa itse muutama päivä syömättä ja mieti sitten, haluatko katsella kun muut juovat kaljaa vai menisitkö jonnekin muualle, jossa saisit syödä vatsasi täyteen. En halua ketään solvata enkä haukkua, mutta kyllä monessa perheessä on vanhemmuus kateissa ja pahasti! Lapsen tapaamisoikeudesta haluaisin sanoa vielä, etten todellakaan myös aina tiedä ketä se palvelee jos lapsi esim. silminnähden pelkää äitiään. Olen myös miettinyt, että kumman oikeus se loppupeleissä on, lapsen vai biovanhemman?
Jos asia on mielestäsi noin, ilman muuta kannattaa laittaa pyörät pyörimään huostaanoton purkamisen suhteen.
Toivotaan lastesi asioiden ajajille, sosiaalihmisille ja kaikille osapuolille viisautta, suuresti viisautta nähdä asia oikein.
Kaikki turhat ja väärät huostaanotot tulee tietenkin purkaa. Sellaisia ei itseasiassa pitäisi tapahtuakkaan?
Mikäli huostaanoton purkua ei kuitenkaan tapahdu on siihen sitten olemassa painavat syyt lapsen parhaaksi. Samoin toisinpäin, mikäli purku tapahtuu, on sekin tehty painaviin syihin nojaten lapsen parasta ajatellen.
Nämä asiat tulee aikanaan hyväksyä, tuli sitten kaikkien valitusporrasten jälkeen vastaus kumpana tahansa. Tilanteen hyväksyminen, niin biovanhempana kuin sijaisvanhempanakin on sekin lopulta lapsen hyväksi.
"Siis missä vaiheessa se "irti repiminen" ja kasvaminen sijaisperheessä on pienempi paha kuin kasvaminen "huonoissa" olosuhteissa? "
Vastaus;
Tiedät itsekkin, että on olemassa esim. niin tunnevammaisia vanhempia, jotka eivät millään tasolla kykene asettumaan lapsen asemaan, saatikka huoltamaan ja hoivaamaan häntä.
Otetaan esimerkiksi lapsen pahoinpitely. Hiljattain saimme lukea lehdestä pienestä vauvasta, jolla oli pahoinpitelyn seurauksena useita luita murskana. Syylliseksi epäiltiin isovanhempaan, joskin eräässä lehdessä spekuloitiin isovanhemman ottaneen syyllisyyden niskoilleen vanhempien sijasta. Lapsen murtumista osa oli jo varhaisilta kuukausilta.
Sinunko mielestä edelleen, tämän kaltaisen äidin ja isän tulee antaa "hoitaa" lastaan? Sinäkö soisit tämän pienen lapsen jälleen omien biovanhempien "pahoinpideltäväksi"?
Asetu lapsen asemaan. Ei lapselle oikeita tunnesiteitä voi syntyä edes omiin biovanhempiin, jollei tunteille ole annettu tilaa syntyä.
Lapsi, joka on saanut kokea tunteita, empatiaa, huolenpitoa, rajoja, rakkautta...häntä on esim. ruokittu ajallaan, hänet on laitettu nukkumaan ajallaan, hänen itkuunsa on vastattu lohduttamalla, hänen haaverinsa on "puhallettu", lääkitty oikein ja hoidettu, hänelle on annettu puhtautta, vaatteita jne...
Tällainen perushoito ja rajat kuuluvat lapselle
LAPSEN OIKEUTENA.
Kuka haluaa asua ja elää huonoissa olosuhteissa?
On paljon sellaista pahaa oloa, mikä ei johdukkaan mistään näkyvistä syistä. Äkikseltään kaikki näyttää hyvältä, mutta takana voi olla vaikeita äidin tai isän mielen sairauden aiheuttamia pahoja laiminlyöntejä lastaan kohtaan. Lapsen vanhemmat voivat olla pahasti henkisesti väsyneitä ja masentuneita tai parantumattomasti henkisesti sairaita. Tällaiset ovat mielestäni ne kaikkein vaikeimmat syyt todentaa SYY huostaanotolle, siten, että biovanhemmatkin sen ymmärtäisi.
Tosin osa biovanhemmista hakee itse tällaisessa tilanteessa apua esim. sijoituksen kautta itselleen ja lapselleen. Tällainen on mielestäni erittäin suurta rakkautta lastaan kohtaan.
Vauvani tipahti hoitopöydältä kun hän oli pieni - olisiko pitänyt ottaa lasta huostaan silloin? Kälyni sairastui alkoholismiin - missä vaiheessa olisi pitänyt ottaa lapset huostaan? Kun hän joi ensimmäisen oluen, ensimmäiset kännit, 10 kerran jälkeen, kahden vuoden jälkeen?
Huostaanotto on traumaattinen tapahtuma lapselle - ja kasvaminen sijaisperhe on myös suuri riski lapselle. Kasvaminen huonoissa olosuhteissa omassa perheessä on myös suuri riski. Siis kuinka "huonot" kotiolosuhteiden pitää olla että toinen "huono" vaihtoehto (huostaanotto) on kuitenkin parempi?
Ja kuka vetää tätä rajaa? Miten varmistutaan että sos.toimella on oikeanlaiset tiedot perheen tilanteesta? Minkälaista näyttöä vaaditaan? Auttaisiko tukitoimet ja minkälaisia tukitoimia tarvitaan?
Kun huostaanoton syynä on murkkuikään liittyvät ongelmat, sossut ovat sitä mieltä, että sijoitus auttaa.
Tosiasiassa jos lapsi sijoitetaan kaupungista maalle hän ei ryyppää maalla, jollei siellä ole kauppaa, josta ostaa kaljaa vaan karkaa kaupunkiin ja ostaa sieltä. Hän ei vie tavaraa Tiimarista, jollei ole Tiimaria, vaan karkaa sinne missä on.
Murkkuikäiselle oma perhe on ainut oikea tapahtui mitä tahansa. Sisimmässään tietää, että kotona on kaikki kunnossa.
Nämä lapset vieraantuvat omaisistaan sijoituksen aikana ja kaveripiiri muuttuu. Kun he täyttävät 18v heillä ei ole ketään läheisiä aikuiskontakteja. Sukulaisia ei voi tavata, kun jatkuvasti on jokin aresti menossa. Harrastukset ovat jääneet.
Useimmille näistä järki tulee iän myötä. Kun saavat asua kotona, kaikki läheiset, tuttu koulu ja harrastukset säilyvät ja asiat alkavat sujua vähän kerrallaan. Sijoituksen myötä lapsi leimaantuu läheisten piirissä ja hänen itsetuntonsa murenee. Näissä tapauksissa ei kysytä, mitä vanhempasi ovat tehneet, kun sinut on sijoitettu vaan mitä sinä olet tehnyt, että sinut on sijoitettu. Näitä tapauksia on oikeudessa lukematon määrä ja syystä. Sijoitus ei auta näissä yhtään mitään.
Siitä sitten vain nuori puolipäiväiseksi Valintatalon kassalle niinkuin joku sijaisäiti ehdotti.
Näinhän sen pitäisi mennä. Tää on sitä lapsen edun mukaista.
Kyllä minulla on sellainen kuva, että juuri niitä tunnesiteitä ei kovinkaan usein näillä sijoitetuilla ole ja sen takia ne lähtevät väärille teille.
olen tehnyt monen monta vuotta lastensuojelutyötä niin sijaisäitinä kuin työkseni, että tiedän mistä puhun.
Siis hyvin usein näillä lapsilla on puuttunut varhainen vuorovaikutus, ja siitä syystä useat ovat kiintymyssuhdehäiriöisiä.
Näiden lasten äidit eivät osaa/jaksa/pysty vastaamaan vauvaikäisen tarpeisiin ja se kostautuu myöhemmin.
Ei tietenkään kenenkään lasta huostaanoteta vahingosta, silloinhan kaikki lapset olisivat huostaanotettuja, sillä kaikille lapsille sattuu kaikennäköistä haaveria.
Lapsen tipahtaessa hoitopöydältä on yleensä syynä inhimillinen vahinko. Vahingosta vanhempi viisastuu ja pyrkii jatkossa toimimaan ettei vastavaa vahinkoa enään satu.
Mutta jos lapsi toistuvasti tahallisesti tiputellaan hoitopöydältä, niin se jo kertoo, ettei kaikki ole lapsen vanhemmalla niin kuin pitäisi olla.
Älä tahallasi ymmärrä väärin tai vetoa vääriin syihin.
Täällä on useita esimerkkejä huostaanoton syistä ja kyllä jokainen normaali ja henkisesti terve vanhempi tietää, kuinka omaa lastaan tulee kohdella ja milloin on ylitetty se tietty raja.
Kälysi sairastuminen alkoholismiin ei itsessään ole syy huostaanottoon. Mutta se että kälysi juomahimo menee ohi hänen lastensa tarpeiden ja hoivaamisen (lapset jää alkoholismin vuoksi hoitamatta), niin se voi olla syy huostaanoottoon.
Ei tätä tarvitse tahallisesti naivistaa. Jokainen tietää, että jos alkoholi on aamusta iltaan kuvioissa mukana, ei voida puhua enää edes itsensä normaalista huoltamisesta, saati että siinä kykenisi hoitamaan asianmukaisesti omat lapsensa.
Kuinka "huonot" olosuhteet edellyttävät jo huostaanoton?
Niin huonot, että toistuvista tukitoimenpiteistä huolimatta, lapsi saa koko ajan kokea itseensä kodistuvaa laiminlyöntiä jollain sellaisella osa-alueella joka kuuluu lapsen perusoikeuksiin.
Ammatti ihmiset vetävät rajat. Heidän rajanvetonsa perustuu erinlaisiin lääketieteellisiin, sosiaalipsykolosiin yms... mm. lakipykäliin, erinlaisiin tutkimuksiin, tietoihin ja kokemuksiin.
mitä oireita siitä tulee jos ei osaa/jaksa/pysty vastaamaan vauva ikäisen tarpeisiin? olisin kiinnostunut.
Hei kuule, avohuollon tukitoimia on tänäpäivänä kyllä saatavilla, mutta yleensä niitä ei haluta, ettei sossut saa tietää liikaa perheestä ja sen tilasta.
Ja on sekin totta, että nykyään annetaan niitä tukitoimia aivan liian pitkään. Lapset huostaanotetaan liian myöhään. Lapset ovat jo niin traumatisoituneet, että siitä ei niin vain selviäkkään.Kuntien rahatilanteet ovat niin huonot nykyään, että ei huostaanoteta, kun ei ole varaa.
Mutta miettikääpäs sitä, kuinka kalliiksi nämä lapset tulevat sitten murrosikäisena viimmeistään, kun ei ole huostaanottoa tehty tarpeeksi ajoissa.
Tää on hei totuus, uskokaa tai älkää!
Nythän on ihan uusi tutkimus, mistä käy ilmi, miten sellainen jättää ihan aivoihin jälkiä.
Tulee siis aivoihin vammoja.
Vaikeutena tulee vaikeudet esim. koulussa, keskittymisvaikeudet, vaikea kiinnittyä kehenkään tulee siis tunnepuolen vaurioita.
Tutkimuksesta käy ilmi, että jos lapsi pääsee korvaavaan hoitoon voi vähän olla korjattavissa, mutta ei kaikki.
Periaate 1
Lapsen tulee saada nauttia kaikkia tässä julistuksessa määriteltyjä oikeuksia. Nämä oikeudet kuuluvat poikkeuksetta jokaiselle lapselle yhtäläisesti ja erottamatta katsomatta hänen tai hänen perheensä rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen vakaumukseen, kansalliseen tai sosiaaliseen alkuperään, varallisuuteen tai syntyperästä taikka muusta johtuvaan asemaan.
Periaate 2
Lapsen tulee saada nauttia erityistä suojelua ja hänelle tulee lainsäädännöllä tai muulla tavoin suoda edellytykset ruumiillisesti, henkisesti, moraalisesti, sielullisesti ja sosiaalisesti terveeseen ja normaaliin kehitykseen vapaissa ja ihmisarvon mukaisissa oloissa. Säädettäessä tätä tarkoittavia lakeja lapsen etujen tulee olla tärkeimpänä näkökohtana.
Periaate 3
Lapsella tulee syntymästään lähtien olla oikeus nimeen ja kansalaisuuteen.
Periaate 4
Lapsen tulee saada nauttia sosiaalista turvaa. Hänen tulee saada kasvaa ja kehittyä terveenä. Lapsen ja hänen äitinsä on sen vuoksi saatava erityistä hoitoa ja huolenpitoa siihen luettuna asianmukainen hoito ennen ja jälkeen synnytyksen. Lapsella tulee olla oikeus asianmukaiseen ravintoon, asumiseen, virkistykseen ja lääkintähuoltoon.
Periaate 5
Lapsen, joka on ruumiillisesti, henkisesti tai sosiaalisesti vajaakykyinen, tulee saada erityistä tilansa edellyttämää erikoishoitoa, -kasvatusta ja -huolenpitoa.
Periaate 6
Lapsi tarvitsee kehittyäkseen tasapainoiseksi yksilöksi rakkautta ja ymmärtämystä. Hänen tulee saada kasvaa, mikäli mahdollista, vanhempiensa huolenpidon ja vastuun alaisena, ja joka tapauksessa ilmapiirissä, jossa hän saa tuntea hellyyttä sekä moraalista ja siveellistä turvallisuutta; varhaisiässä olevaa lasta ei saa erottaa äidistään kuin poikkeustapauksessa. Yhteiskunnan ja viranomaisten velvollisuutena on osoittaa erityistä huolenpitoa niille lapsille, jotka ovat vailla perheensä turvaa ja riittäviä toimeentulomahdollisuuksia. On suotava, että suurten perheiden lasten ylläpitoa helpotetaan valtion avustuksin ja muulla avustustoiminnalla.
Periaate 7
Lapsella on oikeus saada koulutusta, jonka ainakin alkeisasteella tulee olla maksuton ja pakollinen. Hänen tulee saada koulutusta, joka edistää hänen yleissivistystään ja suo jokaiselle yhtäläisen mahdollisuuden kehittää kykyjään, yksilöllistä arvostelukykyään sekä moraalista ja sosiaalista vastuuntuntoaan tullakseen hyödylliseksi yhteiskunnan jäseneksi. Lapsen koulutuksesta ja ohjauksesta vastuussa olevien on johtavana periaatteena pidettävä lapsen parasta; ensisijaisesti tämä vastuu kuuluu lapsen vanhemmille. Lapsella tulee olla riittävät mahdollisuudet leikkiin ja virkistykseen, jotka olisi ohjattava palvelemaan samoja päämääriä kuin koulutuskin. Yhteiskunnan ja viranomaisten tulee pyrkiä edistämään mahdollisuuksia tämän oikeuden nauttimiseen
Periaate 8
Lapsen tulee aina ja kaikissa olosuhteissa olla ensisijalla suojelua ja apua annettaessa.
Periaate 9
Lasta on suojeltava kaikelta laiminlyönneiltä, julmuudelta ja väärinkäytöltä. Häntä ei saa missään muodossa saattaa kaupankäynnin kohteeksi. Lasta ei saa ottaa työhön ennen asianmukaista minimi-ikää, missään tapauksessa häntä ei saa panna työhön eikä sallia hänen ryhtyä työhön, joka saattaisi olla hänen terveydelleen tai koulutukselleen vaaraksi taikka haitata hänen ruumiillista, henkistä tai moraalista kehitystään.
Periaate 10
Lasta tulee suojella sellaisilta toiminnoilta, jotka saattavat kasvattaa hänessä taipumuksia rodulliseen, uskonnolliseen tai muunlaiseen syrjintään. Häntä on kasvatettava ymmärtämykseen, suvaitsevaisuuteen, kansojen välisen ystävyyden, rauhan ja yleismaailmallisen veljeyden hengessä sekä täysin tietäen, että hänen tarmonsa ja kykynsä olisi saatettava palvelemaan hänen lähimmäisiään.
hyväksytty Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksessa 20. marraskuuta 1959
NIIN
En tietenkään vastusta kategorisesti huostaanottoja vaan joskus ovat hyvinkin tarpeellisia ja hyvä vaihtoehto. Peräänkuulutan kuitenkin sitä että aina on kyse rajanvedosta - ja toisaalta että siinä vaiheessa ei ole olemassa hyviä vaihtoehtoja.
Yritin noilla esimerkeillä valaista sitä että ei ole olemassa pelkästään "hyvää" vanhemmuutta ja "huonoa" vanhemmuutta - vaan kaikki harmaasävyt esiintyy. Sen lisäksi siinä on myös se ajallinen ulottuvuus. Joskus vanhemmilla on väliaikaisia kriisejä, jotkut taas menevät huonompaan kuntoon koko ajan jne - niin missä vaiheessa pitää (ja pitääkö) tehdä huostaanotto.
Näyttökysymys on toinen vaikea alue - mistä sos.työntekijät ym saa tietoa mitä perheissä tapahtuu - rikkomatta kuitenkaan tarpeettomasti ihmisten yksityiselämää?
Samoin kyseenalaistan sitä että kuka sitten tätä rajaa pitäisi vetää. Tällä hetkellä kiireinen sos.työntekijä joutuu tekemään näitä päätöksiä - miten varmistutaan ettei oikeusmurhia tapahdu? Pitää kuitenkin muistaa että huostaanotto on erittäin traumatisoiva tapahtuma kaikille osapuolille. Miten huolehditaan perheitten oikeusturvasta ettei homma mene mielivallaksi?
Jahas. Eiköhän jokainen ole tietoinen siitä, että vanhemmuutta on monenlaista; on näitä harmaan sävyjä "hyvän" ja "huonon" vanhemmuuden välimaastossa. On myös hyvä, että tuot ilmi kantasi siitä, että perheiden oikeuksia tulee kunnioittaa ja vaalia. Totta tosiaan. Vaan uskotko ihan todella olevan näitä "turhia" huostaanottoja nykyisellään Suomen maassa niin paljon, että asiaa kannattaa kerta toisensa jälkeen pontevasti tuoda ilmi? Kun huostaanottoon päädytään, niin eihän mitään pomminvarmaa hyvää lopputulosta ole varmuudella tiedossa, ei elämässä juurikaan ole sellaisia muutenkaan. Kuten jo monesta suusta on aiemmin todettu, valitaan kahdesta valitettavasta vaihtoehdosta se, joka kussakin tilanteessa vaikuttaa vähemmältä pahalta. Sijoituksessa ei ole tarkoitus lopullisesti riistää lasta vanhemmiltaan, vaan pyritään lapselle suomaan paremmat kasvuolosuhteet meneillään olevassa tilanteessa. Mikäli olisi tehty ns. turha huostaanotto, nähdäkseni tällaisessa tilanteessa todellakin vastuulliseen vanhemmuuteen kykenevät vanhemmat järjestävät vaikka hampaat irvessä tilanteensa sellaiseksi, että saavat lapsensa takaisin. Jos on olemassa vastuullista vanhemmuutta ja rakkautta omaa lasta kohtaan, toimii näin. Mikäli vanhempi ei ole kykeneväinen huolehtimaan lapsestaan, hänen tilanteensa mitä todennäköisimmin huononee entisestään lapsen huostaanoton jälkeen. Esimerkiksi päihdetapauksissa ko. elämäntilanne antaa sekä hyvän tekosyyn että vapauden pistää nupin totaalisen sekaisin. No voidaanko tässä tilanteessa sitten murehtia sitä, että "voi voi, nyt meni viimeinenkin toivo tuon vanhemman selviämisestä"? -EI! Lapsen kustannuksella ei tule testata sitä, alkaako vanhempi tsempata vai ei. Tietyllä tavalla näin tapahtuu huostaanotossa, myönnettäköön, vaan väliaikaisesta huostaanotosta tuskin jää hirvittävää traumaa lapselle, etenkin jos sen myötä vanhemmat haluavat hoitaa asiansa ja itsensä kuntoon. Mikäli taas annetaan lapsen olla katastrofaalisissa kotioloissa mitenkään toimimatta, tulee lapselle olo, ettei hänestä välitetä, eikä hänellä ole mitään arvoa.
Että semmosia. Siis tiivistetysti: ns. turha huostaanotto tulee kyllä ilmi -->vanhemmat hankkivat lapsensa takaisin. Mikäli vanhempi ei niin tee--> huostaanotto ei ollut turha.
Hyvin sanottu, järkeä puhuit.
että on kiintymyssuhdehäiriöinen lapsi? miten se tulee ilmi?
parivuotias lapsi voi olla masentunut ja se taas voi ilmetä vetäytymisenä, puhumattomuutena, ei naurua eikä toisten sietämistä, kaavamaiset leikit, ei pyydä apua vaikka tarvitsisi, ei yleensäkään kommunikoi puheella (oma kokemus 2,5-vuotiaasta) (tässä yhteydessä siis myös kiintymyssuhteen häiriö).
Eikä noita jälkiä korjata taikasauvalla hetkessä noin vain.
Meiä on puheterapiassa käyty jo melkein neljä vuotta eikä loppua näy.
Ja nämä siksi, ettei bioäiti kyennyt vastaamaan lapsen tarpeisiin aikanaan, eivätkä avohuolon tukitoimet riittäneet(eihän esim kodinhoitaja voi vuorokauden ympäri tauotta ola yhden ihmisen käytettävissä)
Kyllä sen huomaa aika helposti lapsen käytöksestäkin, mutta psykiatriassa kun tehdään testejä, saadaan lapselle diagnoosi tälläiseen.
Huostaanotto on lapselle hyvin traumaattinen asia - ja varsinkin jos kyse on ns "turhasta" huostaanotosta. Se on myös vanhemmille hyvin pelottava asia - jos lapsesi kaapataan niin toki vanhemmat siitä järkyttyvät. Jos lapsesi kaapataan viranomaisten toimesta niin miltä sellainen tuntuu?
Itse onnistuin saamaan huostaanoton purettua - mutta kyllähän sijoitus jätti pahat jäljet lapseen. Viiltely, nukkumisongelmat ym alkoivat siellä lastenkodissa ja näitä ei noin vaan hoideta pois. Samoin oma luottamukseni viranomaisiin on mennyt ja edelleen herään painajaisiin että lapseni on viety. Terapialla ja ajan kanssa pääsemme varmaan näitten kokemusten yli mutta kyllä siinä aikamoiset arvet jää.
Minulla oli rahaa palkata asianajajia, pystyin itse perehtymään lainsäädäntöön ym ja ottamaan asioista selvää - ja onnistuin saamaan sos.viranomaiset perääntymään. Mutta jos onkin sitten vähän "heikompi" vanhempi - jolla ei ole rahaa, keinoja hankkia tietoja, joka häpeää ehkä omia ongelmia tms. Mistä hän saa apua?
Itselleni tulee mieleen lapsen sijoittaminen avohuollon tukitoimenpiteenä. Niissä tapauksissa joista olen kuullut/nähnyt, on usein kyse äidin väsymyksestä.
Itse olen sitä mieltä, että tämäkin vaihtoehto on hyvä olla olemassa, mutta mitkä ovat vaikutukset lapseen, kun hänet pistetään pois kotoa koska "äiti on liian väsynyt hoitamaan". Toisaalta, myönnetään, seuraukset voivat olla vakavammatkin, jos äiti ei pääse eteenpäin muilla keinoilla.
Tiedän tapauken, jossa väsynyt äiti on jo luopunut edellisistä lapsista avioerossa, jonka jälkeen ei ole kertaakaan ottanut yhteyttä näihin. Nyt avohuollon tukitoimenpiteenä, pari muuta lasta lastenkodissa, väsymysken takia. Pelkona, että äiti nyt luovuttaa, niin kuin aikaisemminkin.
Ovatko osa vanhemmista liian laiskoja, ja menevät sieltä, mistä aita matalin?
Eipä kyse taida olla laiskuudesta ollenkaan vaikka väsymyksestä puhutaankin. "Väsymiseen" voi olla montakin erilaista syytä. Masennus on varmasti kaikissa näissä taustalla. Kun ihminen on oikein masentunut, tuntuu kaikki arkisetkin puuhat hyvin raskailta. Se, että niistä ei selviydy saa taas aikaan lisää pahaa oloa. Oma itsetunto romahtaa. Lapsesta luopuminen on erityisen äärimmäinen teko vanhemmalta, mutta joissain tilanteissa se on ehkä se ainoa tapa selviytyä. Toki parasta olisi jos voisi vain saada apua arkeen ja selvitä sillälailla. usein vain taitaa ongelma olla aika paha ennenkuin siihen rohjetaan hakea apua ja silloin ei ehkä enään pikkuinen apua auta.
Äärimmäisissä tilanteissa voi äiti turvautua äärimmäisiin keinoihin, kuten takavuosina on tapahtunut (äiti tukehdutti lapset leikkikaluarkkuun jne.). Toki tuossa tilanteessa on kyse jo todella pitkälle edenneestä mielen järkkymisestä, mutta hoitamaton masennus, yksinäisyys, väsymys voivat saada vanhemman tekemään uskomattomia asioita.
En siis viitsi lähteä kutsumaan "väsyneitä" äitejä laiskoiksi. Jos apua hakee niin silloin pitää kuunnella ja auttaa.
Miten voi sijaislapsi silloin, kun häntä pidetään pelinappulana, siirretään paikasta A paikkaan B ja niinedelleen...molemmissa hänen pitäisi olla mieliksi vanhemmille, ainakin omasta mielestään.
Syntymävanhempain luona hänen pitää osoittaa kiitollisuutta heitä kohtaan, vaan mistä se kiitollisuus koostuu lapsen päässä.
Hänen pitää ymmärtää ja olla samaa mieltä, kuin vanhempansa, hän vaistoaa sen.
Sijaisvanhemmat suurin osa tekee työtä tään lapsen kanssa rakentavasti, mutta kaikki menee pirstaleiksi, kun toinen osapuoli tuhoaa sen.
Tiedän, mahtuu joukkoon monia yhteistyöhaluisia lasten vanhempia ja heidän lapsista tuleekin paljon joustavampia ja sosiaalisia, kun he kehittyvät rakentavassa ympäristössä.
Olen usein miettinyt, mitä tekisin lapsen sijassa, kun omat ei hyväksy sijoituspaikkaa ja lapsi/nuori tykkää olla siellä, minä varmaan karkaisin ja olisin hukassa" jonkin aikaa, josko sitten riittäisi ymmärrystä myös toiselta osapuolelta.
Minusta on kauheaa katsella sivusta, kuinka sossut antaa vanhempain pompotella sijaisia ja lapsia, pelkääkö he jotain, tulee mieleen.