Äiti sen sanoi, että ystävät tulevat ja menevät. Sanomaton fraasi, joka kummittelee jokaisen mielessä: "Ei mulla ainakaan noin käy." , jokainen on ajatellut niin. Kasvoin kerran vanhaksi. 22-vuotis syntymäpäivänäni opin, etten ollut vanha, vaikka siltä minusta tuntui. Tiesin, että olin nuori edelleen, vaikka selkäni säteili kipua kehooni ja jalkojani oli alkanut särkeä joka viikkoisessa jumpassa. Olin nuori, koska muut näkivät minut nuorena. Olin nuori, koska elin Kelan opintotuella ja Helsingin asuntosäätiön tarjoamassa betonisessa soluasunnossa keskellä "ei mitään" tai lähinnä kaikkien muiden opiskelijoiden keskellä, jotka naapurissani varastivat pyöräni ja kolistelivat viikonloppuisin oviani.
Puhekurssini opettaja esitti meille tänään kysymyksen, että tehdessämme päätöstä, tarvitsemmeko hyväksyntää sen tekemiseen? Vastaukseen oli jopa oikea ratkaisu ja se oli tietenkin kyllä. Kysymys jäi kalvamaan mieltäni. Häiritsevää oli, että miksi tämä opettaja ylipäänsä esitti sen kysymyksen luokassa, joka oli täynnä juuri itsenäistyneitä kaiken-maailmasta-tietäviä oppilaita. Tottakai me vastasimme päinvastoin: me emme tarvitse kenenkään hyväksyntää mihinkään - osaamme itse tehdä ratkasumme ja olemme oman elämämme herroja. Jossain vaiheessa on kuitenkin ilmeisesti osattava joustaa - siitä minä en tiennyt vielä mitään - onneksi. Ystäviä kuitenkin kuuntelin. He olivat olleet minulle pitkään se yksi ainut asia, joihin luotin kuin vuoreen. Oli minulla muutama sellainenkin ollut, joita rakastin sydämeni pohjasta. Rakkaus saattaa sekoittaa joskus pään niin, ettei näe faktoja. Ja juuri äsken kirjoitin ilmeisesti lauseen, jonka pitäisi olla jo kaikille itsestäänselvä. Mutta minä kirjotin sen kuitenkin äsken ajatuksella ja siksi, että olen itse syyllistynyt siihen sokeuteen. Faktat on helppo nähdä, kun saa etäisyyttä toiseen. En ole kuitenkaan aivan varma olisinko halunnut nähdä kaikkia faktoja eri ystävistäni. Minulle olisi kelvannut se sokeus.
Avaruus on alkanut kiehtoa. Ihmisen kehityspssykologian mukaan olen ohittanut sen vaiheen, jossa etsin omaa itseäni uskonnollisessa ja poliittisessa muodossa. Olen siirtynyt vaiheeseen, jossa alan etsiä itselleni ammattia ja perhettä. Olen hyväksynyt maailman sellaisena, kun se on ja oppinut, että sieltä löytyy aina pahuutta jossain muodossa. Poliittinen kantani on joskus ollut ehdoton - olen kuitenkin lipsunut siitä parin vuoden takaisesta vasemmalla vaahtoamisesta ja kuljen nyt kultaista keskitietä demokratian muodossa. Olen oppinut, että politiikka ei ole mustavalkoista. Siellä ei ole oikeaa ja lopullista kantaa. Uskonnot olen osittain myös hyväksynyt: oman minuuden löytäminen on kulkenut kirkkojen kautta. Nyt en usko mihinkään - olen lepsunut, en ole niin ehdoton, kun joskus ennen. Muut saavat uskoa vaikka budhalaisuuteen, jos se tekee heidät onnelliseksi. Itse keskityn nykyhetkeen: olenko syönyt, juonut ja nauttinut. Oma fyysinen olotila on minun uskontoni. Jos voin hyvin - olen onnellinen ja olen iloinen. Joskus mielialat saattavat vaihdella, mutta useammin se johtuu kyllä fyysisestä olotilastani. Senkin olen tässä kaksi päivää vanhana ollessani huomannut.
Itsensä toteuttaminen on vaikeaa. Tähän mennessä olen ottanut vasta Bambin askeleita elämässäni eteenpäin. Kuitenkin tuntuu, etten pääse alkua kauemmas. Ovatko muka isovanhempani päässeet? Toisaalta he ovat saavuttaneet paljon? Saavutankohan minä koskaan mitään yhtäpaljon? Kerron sitten taas lisää, kun tiedän.
Puhekurssini opettaja esitti meille tänään kysymyksen, että tehdessämme päätöstä, tarvitsemmeko hyväksyntää sen tekemiseen? Vastaukseen oli jopa oikea ratkaisu ja se oli tietenkin kyllä. Kysymys jäi kalvamaan mieltäni. Häiritsevää oli, että miksi tämä opettaja ylipäänsä esitti sen kysymyksen luokassa, joka oli täynnä juuri itsenäistyneitä kaiken-maailmasta-tietäviä oppilaita. Tottakai me vastasimme päinvastoin: me emme tarvitse kenenkään hyväksyntää mihinkään - osaamme itse tehdä ratkasumme ja olemme oman elämämme herroja. Jossain vaiheessa on kuitenkin ilmeisesti osattava joustaa - siitä minä en tiennyt vielä mitään - onneksi. Ystäviä kuitenkin kuuntelin. He olivat olleet minulle pitkään se yksi ainut asia, joihin luotin kuin vuoreen. Oli minulla muutama sellainenkin ollut, joita rakastin sydämeni pohjasta. Rakkaus saattaa sekoittaa joskus pään niin, ettei näe faktoja. Ja juuri äsken kirjoitin ilmeisesti lauseen, jonka pitäisi olla jo kaikille itsestäänselvä. Mutta minä kirjotin sen kuitenkin äsken ajatuksella ja siksi, että olen itse syyllistynyt siihen sokeuteen. Faktat on helppo nähdä, kun saa etäisyyttä toiseen. En ole kuitenkaan aivan varma olisinko halunnut nähdä kaikkia faktoja eri ystävistäni. Minulle olisi kelvannut se sokeus.
Avaruus on alkanut kiehtoa. Ihmisen kehityspssykologian mukaan olen ohittanut sen vaiheen, jossa etsin omaa itseäni uskonnollisessa ja poliittisessa muodossa. Olen siirtynyt vaiheeseen, jossa alan etsiä itselleni ammattia ja perhettä. Olen hyväksynyt maailman sellaisena, kun se on ja oppinut, että sieltä löytyy aina pahuutta jossain muodossa. Poliittinen kantani on joskus ollut ehdoton - olen kuitenkin lipsunut siitä parin vuoden takaisesta vasemmalla vaahtoamisesta ja kuljen nyt kultaista keskitietä demokratian muodossa. Olen oppinut, että politiikka ei ole mustavalkoista. Siellä ei ole oikeaa ja lopullista kantaa. Uskonnot olen osittain myös hyväksynyt: oman minuuden löytäminen on kulkenut kirkkojen kautta. Nyt en usko mihinkään - olen lepsunut, en ole niin ehdoton, kun joskus ennen. Muut saavat uskoa vaikka budhalaisuuteen, jos se tekee heidät onnelliseksi. Itse keskityn nykyhetkeen: olenko syönyt, juonut ja nauttinut. Oma fyysinen olotila on minun uskontoni. Jos voin hyvin - olen onnellinen ja olen iloinen. Joskus mielialat saattavat vaihdella, mutta useammin se johtuu kyllä fyysisestä olotilastani. Senkin olen tässä kaksi päivää vanhana ollessani huomannut.
Itsensä toteuttaminen on vaikeaa. Tähän mennessä olen ottanut vasta Bambin askeleita elämässäni eteenpäin. Kuitenkin tuntuu, etten pääse alkua kauemmas. Ovatko muka isovanhempani päässeet? Toisaalta he ovat saavuttaneet paljon? Saavutankohan minä koskaan mitään yhtäpaljon? Kerron sitten taas lisää, kun tiedän.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.