Pitkän avioliiton aikana ( yli 10 v ) olen ollut rakastava äiti pienille lapsilleni. He ovat nyt ala-asteella. Käytännössä olen ollut lasten kanssa paljon enemmän, kuin mieheni. Olen myös kantanut kodista suuren osan, ellen kaiken vastuun. Välillä olen ollut todella väsynyt ja yksinäinen mm. lapsia hoitaessani mutta olen saanut aina voimaa siitä rakkaudesta, mitä olen lapsia kohtaan tuntenut ja miten paljon he ovat minua takaisin rakastaneet. Nyt on paljastunut, että mieheni on pettänyt minua. Olen aivan sekaisin ja katkera, että näinkö palkitaan kaikki se työ ja rakkaus, mitä olen perhettäni varten tehnyt ja kohtaan osoittanut. Olen varmasti masentunut. Mieheni haluaisi jatkaa vielä kanssani mutta en tiedä pystynkö enää siihen. En itseasiassa enää edes tiedä haluanko olla meidän yhteisten lastenkaan kanssa!
Ymmärrän, että on julmaa ja kohtuutonta kostaa isän petturuus lapsille. Jos hylkäisin lapseni, mitä se tarkoittaisi heidän kehityksen kannaltaan, en kestä edes ajatella.
Mutta tosia-asia on se, että suunnittelen jo puoli vakavissani pakkaavani kassit ja jättäväni aivan kaiken. Välillä se tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Kaikki tuntuu niin turhalta.
Ymmärrän, että on julmaa ja kohtuutonta kostaa isän petturuus lapsille. Jos hylkäisin lapseni, mitä se tarkoittaisi heidän kehityksen kannaltaan, en kestä edes ajatella.
Mutta tosia-asia on se, että suunnittelen jo puoli vakavissani pakkaavani kassit ja jättäväni aivan kaiken. Välillä se tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Kaikki tuntuu niin turhalta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Älä nyt sentään miehen petturuuden takia harkitse luopuvasi lapsistasi! Ennen vanhaan emännät sanoivat kuultuaan miehensä syrjähypyistä: "Riittäähän tuosta. Vielä arkullinen hautaankin." Ja oikeassa olivat. Miehiä otetaan (ja jätetään), lapsia saadaan.