Kadonneet

Aika vanha kirjanalku, loppuu kesken. Lue, jos jaksat. Kommentoi, jos haluat.



Kadonneet

Niin kauan kuin muistan, perheeni jäsenet ovat lähteneet. Sitä on tapahtunut aina, muutaman vuoden välein. Ei pitkiä hyvästejä, ei selityksiä, ei juurikaan puhetta asiasta jälkeenpäin; joku vain katoaa eräänä päivänä, eikä palaa. Kun olin pieni, vasta lapsi, luulin sen kuuluvan asiaan. Luulin, että niin käy kaikissa suvuissa. Kasvaessani aloin vähitellen tajuta, että niin ei ollut muilla. Meissä oli jotain epätavallista, poikkeuksellista, enkä koskaan saanut selville mitä se oli, sen paremmin kuin sitä, minne he menivät. Kunnes tuli oma vuoroni lähteä.
Me asuimme maalla, pikkuisessa kylässä Pohjois-Skotlannissa korkeiden vuorien juurella. Talo, jossa synnyin ja kasvoin oli suuri, laaja maatalo, jossa oli lukematon määrä huoneita ja portaikkoja, parvekkeita ja ullakkohuoneita. Isän ja äidin lisäksi oli vanhempi veljeni Tom, joka syntyessäni oli kuusivuotias. Sitä paitsi talo ei todellakaan ollut vain meidän perheemme, siellä asuivat myös isoisä ja isoäiti sekä isän kaksi sisarta perheineen, joihin kuului yhteensä yksitoista serkkuani, ja äidin veli, Simon-eno. Lisäksi oli lukematon määrä koiria, lampaita, kanoja, Oosa-lehmä, ponikin toisinaan ja muutama sika, sekä sammakkoja, torakoita, hiiriä ja rottia tai pikkuisia mustia koppakuoriaisia aina sen mukaan mitä satuimme löytämään ja saamaan kiinni. Talo oli aina täynnä vilinää ja tapahtumia, lapsia ja vanhempia ja jos päivän päätteeksi me lapset satuimme käpertymään vääriin vuoteisiin tai väärien äitien viereen kukaan ei nostanut siitä suurtakaan meteliä.
Tekemistä oli aina, en varmaan ikinä ollut pitkästynyt. Aivan pikkuisena äiti tai jompikumpi tädeistä kantoi minua jatkuvasti selässään. Kun vartuin ja opin ryömimään, useimmiten Tom tai joku serkuista oli aina leikkimässä kanssani. Ja kasvaessani leikkikentäkseni avautui koko valtava talo, farmi peltoineen ja talleineen ja latoineen, ja sitä ympäröivä metsä ja joenranta. Peuhasimme siellä ja joka puolella sisarusteni ja serkkujeni kanssa, ja aina joku keksi jotain hurjaa ja hauskaa tekemistä tai leikittävää. Maatilan työt veivät aikansa, vaikka opinkin pienestä pitäen välttelemään ja inhoamaan kaikkea työntekoa ja karkailemaan siltä miten vain voin. Isoisä ei pitänyt siitä laisinkaan. Meillä ei ollut koskaan kovin hyvät välit, vaikka Tom ihaili häntä kamalasti ja halusi aina kuulla hänen kertovan kaikenlaisia tarinoita ja juttuja. Hän saattoi istua tuntikausia isoisän pienessä tupakantuoksuisessa ullakkohuoneessa, kun minä juoksin pitkin metsiä. Minä en hänestä koskaan kauheasti välittänyt, hän oli vain vanha ukko joka suuttui helposti ja jota täytyi varoa kun oli tekemässä jotain kiellettyä. Mutta hän oli ensimmäinen perheeni jäsenistä, joka lähti.
Se tapahtui sinä syksynä kun täytin viisi vuotta. Mitään ennakkomerkkejä ei ollut. Eräänä iltana hän vain katosi pimeään yöhön, oli kauan poissa eikä palannut. Muistan oman ja muiden lasten hämmennyksen ja levottomuuden, äidin ja tätien tietävät ja surumieliset katseet. Rauhattomana menin nukkumaan ja yöllä heräsin siihen, että isoäitini itki hiljaa kamarissaan. Seuraavana aamuna isoisä oli yhä poissa.
Meille ei kerrottu mitään, isoisästä puhuttiin hyvin vähän. Vain yhden keskustelun muistan kuulleeni, senkin suljetun oven takaa avaimenreiän painuessa korvaani vasten.
– Paljonko hän on kertonut sinulle? isoäiti kysyi.
– Kaiken, minkä tietää. Se oli äidin ääni. – Ennen kuin minusta tuli hänen vaimonsa, hän sanoi ettei hänellä ole oikeutta salata minulta sellaista asiaa. Minun täytyi tietää siitä, ennen kuin tein päätöksen naimisiinmenon suhteen.
– Joten siis tiedät, miten hänellekin tulee tapahtumaan?
– Tiedän, äiti sanoi hiljaa mutta kuuluvasti. – Tiedän kyllä. Mutta minä rakastan häntä, enkä jätä häntä. Toivon vain että aika on mahdollisimman pitkä.
– Olet viisas nainen, isoäiti sanoi. – Noin minäkin sen ajattelin. Ja jääväthän sinulle vielä Tom ja Jack, ainakin kunnes heidän aikansa tulee.
- Se minua pelottaa, äiti kuiskasi. – Se että saatan menettää heidät, se miten lasteni siellä käy. Tiedän kyllä, että James pärjää, mutta Tom ja Jack. Ja tiedän, että heidän kohdallaan se ei odota, se voi tapahtua nuorenakin, pian, milloin tahansa.
He kummatkin olivat hiljaa.
- Tiedäthän, että he saattavat palata takaisin? äiti kysyi. – Se on mahdollista, periaatteessa, ja jonakin päivänä se tulee varmasti tapahtumaan.
- Ehkä tiedän, isoäiti sanoi. – Mutta uskoa en enää jaksa. En odottaa.
Joku tuli ylös portaita ja minulle tuli kiire livahtaa pois. Tämä merkillinen keskustelu pyöri päässäni kauan, hämmentäen ja pelottaen.
Isoäiti kuoli seuraavana talvena. Hautasimme hänet mustaan routaiseen maahan. Itkin pieniä suolaisia lapsen kyyneleitä, jotka jäätyivät poskilleni.
Tom, veljeni, oli se jonka kanssa olin mieluiten ja jota kaikista leikkitovereistani ihailin eniten. Hän oli ja on yhä erilainen kuin minä, pitkä vakava vaalea poika, joka ei nauranut usein eikä koskaan ääneen. Hän oli nopeampi ja vahvempi kuin minä, ja parempi tekemään työtä, ja toisinaan hän sai tehdäkseen meidän molempien hommat kun minä olin livistänyt eikä hän halunnut isän saavan tietää siitä. Minä olin pienempi ja vilkkaampi ja ketterämpi, aina puhumassa ja vitsailemassa ja keksimässä leikkejä ja kepposia, enkä usein malttanut olla vaiti tai paikallani; paitsi kun veljeni toisinaan alkoi kertoa tarinoita, kertomuksia menneiltä ajoilta, taruja ja tosijuttuja ja kuvitelmia. Hän kertoi kasvot ilmeettöminä ja hiljaisella, matalalla äänellä, johon kuitenkin mahtui ihmeellinen tunnevoima. Olisin voinut kuunnella hänen juttujaan päiväkausia. Suurimman osan tarinoista hän oli kuullut isoisältä hänen kanssaan viettäminää pitkinä tunteina, mutta jotkut olivat peräisin elokuvista joita hän käveli katsomaan kuuden kilometrin päässä sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Olisin aina halunnut hänen mukaansa, mutta Tom meni mieluummin Els-tädin kaksospoikien kanssa, jotka olivat hänen ikäisiään. Mutta palattuaan hän saattoi tuntikausia kertoa minulle niistä ihmeellisistä kuvista ja kertomuksista, joita oli nähnyt, ja kertominen olikin lähes ainoa tapa saada pidettyä minut työn touhussa.
- Jos autat minua kokoamaan heinät tänä aamuna niin kuin isä käski, hän sanoi kerran, etkä livistä omille teillesi niin kuin tavallisesti, niin voin kertoa sinulle yhden elokuvan minkä kävimme katsomassa viime viikolla.
Minä olin ajatellut lähteä tekemään puumajaa Andrewin ja Sallyn kanssa, mutta kuultuani tämän tarjouksen suostuin siihen heti. Heinät olivat pehmeitä ja tuoksuivat hyvältä, mutta myös painoivat ja pellolla oli marraskuisen kylmää. Puhaltelin käsiini ja pyysin Tomia aloittamaan.
- Se oli pelottava, hän aloitti ja kuulin kuinka hänen kirkas sopraanonsa muuttui matalaksi tarinankertomisääneksi, tosi pelottava mutta hyvä kanssa. Siinä oli yksi mies ja se meni talveksi asumaan isoon syrjäiseen hotelliin vaimonsa ja pienen poikansa kanssa. Se vaimo oli ihan tavallinen, mutta se poika näki näkyjä, ihmeellisiä näkyjä ja oli muutenkin kummallinen. Se puhui sormensa kanssa, näin:
Tom kohotti etusormensa ilmaan ja sanoi kimeällä äänellä: -Tony, pitäisikö meidän muuttaa? Sitten hän sanoi hiljaisemmalla, omituisella käheällä äänellä sormeaan heiluttaen: - Minä en halua.
- Outoa, minä sanoin. – Jatka.
Tom jatkoi kertomusta, josta alkoi tulla hyytävän pelottava. Juuri sellainen, joista pidin. Tämä saisi Andrewin ja Peten säikähtämään vielä monta kertaa. Nostelin heiniä seipäälle ja kuuntelin korvat höröllä.
- Ja sitten se aave päästää sen isän ulos, ja se hakee kirveen ja lähtee tappamaan sen vaimoa ja poikaa. Se äiti on lukinnut ne makuuhuoneeseen, mutta isä tulee kirveellä oven läpi. Äiti pakenee vessaan ja auttaa pojan ikkunasta ulos, muttei itse mahdu, ja se saa iskettyä sitä miestä keittiöveitsellä niin ettei se pääse sisälle. Sitten se musta kaveri tulee lopulta sinne lumikiiturilla, ja se mies tappaa sen eteisessä ja menee ulos pojan perään. Se juoksee sinne labyrinttiin pakoon, muistatko, missä äiti ja poika leikki aikaisemmin, ja isä seuraa perässä ja huutelee sille. On kamalan kylmä eikä pojalla ole edes kenkiä, ja se vaan juoksee ja juoksee…ja isällä on kirves…
- Mitä sitten? tivasin jännittyneenä. Tarina oli todella hyvä.
- Kokoa minun puolestani loputkin heinät, niin kerron, Tom sanoi.
- Tuo ei ole reilua! Et sinä voi laittaa minua tekemään koko työtä puolestasi.
- Sinä olet joka tapauksessa jättänyt hommiasi niin paljon minulle, ettei tuo edes tasaa tilejä. Sitä paitsi, Tom virnisti kevyesti, en minä sinua pakota. Sanon vain etten kerro sinulle loppua, ennen kuin olet tehnyt sen.
- Minä voin kysyä sen yhtä hyvin kaksosilta. Muistaakseni hekin näkivät sen. Itse asiassa taidan heti lähteä tekemään sen. Sinä voit kasata loput heinät.
- Siitä vaan, Tom sanoi. – Heistäkin taitaisi olla mukava nähdä sinut, etenkin sen sammakkotempun jälkeen minkä teit heille eilen. Mene ihmeessä kysymään.
- Auts, sanoin. En ollut taas muistanut koko sammakkoja, jotka olimme toissailtana Peten kanssa piilottanut heidän huoneeseensa ja jotka olivat yöllä säikyttäneet heidät pahemman päiväisesti. Kaksoset olivat pitkävihaisia.
- Oletko nyt ihan varma, ettet muuten kerro sitä? kysyin surkeasti. Siinä kysymyksessä maistui luovuttaminen.
Tom nyökkäsi.
- Okei, murahdin. – Minä kokoan. Kerro nyt miten se juttu loppuu.
Ja Tom kertoi, hitaasti ja jännittävästi, niin että olin juuri saanut työn tehtyä kun hän lopetti.
- Okei, hyvä tarina, sanoin. – Työnteon arvoinen. Taidan nyt lähteä puumajalle kertomaan sen Andrewille ja Sallylle.
- Isä käski meidän myös haravoida lehdet tammen juurelta, Tom sanoi. – Ja toissa viikolla näin elokuvan. Hyvän elokuvan. Pitäisit siitä taatusti.
Ja haravoidessani kosteita tammenlehtiä märästä maasta, lappaessani niitä suuriin ruskeisiin juuttisäkkeihin ja kiskoessani säkkejä varastoon en edes tuntenut niiden painoa, palelevia käsiäni tai puutuvia jalkojani. Kuulin vain äänen, Tomin erityisen matalan äänen ja tarinan.
Puumajankin joenrannassa saimme aikanaan valmiiksi, seuraavana keväänä. Se oli rakennettu vanhoista lankuista ja tiilistä suvantokohdan varrella kasvavaan saarneen, veden yllä roikkuvien oksien varaan niin että alapuolellamme oli pelkkä suhisten virtaava vesi. Siinä oli pieni huone, johon juuri mahtui neljä tiiviisti ja päällekkäin makaavaa lasta nukkumaan, ja sen ympärillä puinen tukeva lava. Majaan pääsi joko ohuita nuoratikkaita myöten, tai joesta käsin veden yllä roikkuvia oksia pitkin, mutta ei sileää ja oksatonta runkoa myöten, mikäli nuoratikkaita ei ollut. Veimme sinne huopia, köyttä, omenoita, pähkinöitä ja keksejä, sekä vanhan myrskylyhdyn. Kun maja oli valmis, Andrew, Pete, Sally ja minä liittouduimme Colinia, Jerryä, Lisaa ja Aprilia vastaan, joilla oli oma majansa metsän reunassa.
Usvaisena huhtikuun sunnuntaiaamuna heräsin ikkunaani heitettyyn kiveen. Muuta ei tarvittu. Puin ylleni mustan hupparin ja farmarihousut, eikä kivenheitosta ollut ehtinyt kulua kahta minuuttia kun olin jo ulkona. Hiivin niin äänettömästi kuin saatoin märässä maassa pitkin seinänviertä. En tiennyt, kuka minut oli hälyttänyt, sillä hän ei ollut uskaltanut jäädä odottamaan. Mutta hän ja muut olisivat todennäköisesti majalla, ja sinne minun olisi suunnattava. Vielä viikko sitten se ei olisi ollut juttu eikä mikään; vain pellon poikki, metsäpolkua pitkin, tiheikön läpi ja joenrantaan. Mutta se oli alkanut ja tuo alue saattoi olla nyt vihollisia täynnä.
En ollut aseistettu, olin yksin ja sen vuoksi suojaton. Mutta en ollut hölmö tai kokematon.
Pelto olisi avoin, ja sen vuoksi vaarallinen. Metsään olisi parempi kiertää ladon takaa ja ojaa pitkin. Sitten suurin vaara olisi ohi, sillä metsään olisi helppo suojautua ja tunsin sen paremmin kuin he. Kuljin nopeasti ja äänettömästi, aivan matalana. Sitten kuului hiljainen oksan rasahdus jostain yläpuoleltani. Hyppäsin välittömästi sivuun ja vilkuilin valppaana ympärilleni. Vihollinen oli täällä jossain, hän oli paljastanut itsensä ja tiesi sen. Hetken kuluttua hän pakenisi tai hyökkäisi. Sydämeni jyskytti. Sitten oksa rasahti uudestaan ja pieni ruskea orava vilisti entistä korkeammalle puuhunsa. Minua ei ollut nähty, ja olin epämääräisen pettynyt.
Päästyäni syvään, ruohottuneeseen ojaan aloin kontata sitä pitkin metsää kohti. Heinät olivat kasteesta kosteita ja vaatteeni pian nihkeät. Ryömin hiljaa, maata vasten painautuneena ja niin nopeasti kuin pääsin.
Metsän reunassa olin jo lähes turvassa. Polku olisi liian vaarallinen käyttää, kuljin pensaiden ja ryteikköjen suojassa ja kivien taakse maastoutuen. Liikuin matalana, nopeasti ja aivan hiljaa. Lopulta kurkistin paatsamatiheiköstä joenranta-aukiolle, tilannetta tarkkaillen. Vieläkään ei jälkeä muista, vihollisista tai omista. Näin jo saarnen, ja lehtien lomasta pilkottavan suojapaikkamme. Olin melkein turvassa.
Juoksin aukion poikki kuin kärppä ja tikkaita ylös puuhun. Sen jälkeen käärin tikkaat siltä varalta että minua seurattiin, ja vasta sitten henkäisin helpotuksesta ja annoin erityisen riemun tulvahtaa mieleeni, ilon siitä että oli selviytynyt. Muut olivat ilmeisesti majassa sisällä, joten ryömin oksien ali ovelle ja avasin sen. Oli hämärää, mutta erotin neljän ihmisen hahmot.
Neljän, ja samassa tunnistinkin heidät.
- Mitä te täällä… älähdin ja samalla hetkellä tajusin tulleeni ansaan. Vikkelästi yritin sännätä pakoon, mutta Jerry oli valmiina ja tarttui minuun vahvoilla käsillään. Kamppailin päästäkseni irti, mutta samassa muut olivat jo päässeet mukaan ja saaneet otteen käsistäni ja jaloistani.
- Historiamme täydellisin voitto, Colin totesi ja nautiskeli sanoistaan. – Jokainen vihollinen vankinamme, johtajaa myöten. Nyt viemme sinut omaan linnoitukseemme, toveriesi seuraan ja siellä pysytte. Kunnes keksimme riittävän suuret lunnaat teille maksettavaksi.
He sitoivat käteni selän taakse meidän omalla narunpätkällämme ja työnsivät minut ulos lavalle. Colin ja Lisa laskeutuivat alas puusta sillä aikaa kun Jerry ja April vartioivat minua.
- Senkin kurja rotta, Jerry sanoi ivallisesti ja mahdollisimman römeällä äänellä. – Taisit jäädä loukkuun tällä kertaa, ja odotapas vain, kun pääset vankityrmäämme ja kidutuskammioomme asti. Siellä sinusta puristetaan ulos joka ikinen sotasalaisuutenne, ja panemme sinut vielä toivomaan, että voisit kertoa enemmän, saastainen rotta.
- Hah, tuhahdin ylimielisesti, pääsemme pakoon pikemmin kuin te typerykset luulettekaan tai osaatte edes aavistaa. Samalla hivuttauduin aivan hitaasti lähemmäs lavan reunaa. – Te pölkkypäät ette pystyisi pitämään vankina edes vääräsääristä sianporsasta, saati sitten ketään meidän kaltaistamme. Jännitin lihakseni ja valmistauduin. – Te ette ole edes sotajoukko, te olette lauma löyhkääviä SIKOJA!
Ja huudahtaessani viimeisen sanan tempaisin äkkiä koko voimallani alaspäin, pääsin irti Jerryn otteesta ja yhdellä valtavalla loikalla olin hypännyt lavan reunalta veteen ennen kuin he ennättivät edes tajuta mitä oli tapahtunut. Vesi oli kylmää muttei jäätävää, ja sukelsin täysin näkymättömissä niin pitkään kuin voin. Sitten tulin pinnalle, haukoin happea keuhkoihini ja kiipesin rannalle kun Lisa vasta hyppäsi veteen uidakseen perääni. Kadotessani pensaikkoon huusin vielä yhden voitonriemuisen: - Senkin hölmöt siat! ja sitten olin poissa. Ystäväni olivat vankina, mutta he olivat jossakin täällä ja minä olin vapaa. Olin ainoa, joka heidät voisi löytää ja pelastaa, ja sen tulisin tekemään.
Sota jatkui hurjana ja ihmeellisenä, koko pitkän kesän. Toisinaan me kaksi vihollisjoukkoa teimme rauhan ja se keskeytyi, mutta jatkui myöhemmin aina uudella innolla. Joen rannat olivat pehmeää mutaa, ja lämpöisinä heinäkuun päivinä me koversimme sinne kokonaisen tunneleiden ja luolien verkoston. Me kutsuimme niitä bunkkereiksi ja niissä käytiin lukemattomia verisiä taisteluita. Lisalla, Colinilla, Jerryllä ja Aprililla puolestaan oli metsä täynnä luolia, havumajoja ja salaisia piilopaikkoja.
Sitten tuli syksy, mutta leikit jatkuivat kunnes joki jäätyi ja isä kielsi meitä enää leikkimästä puumajassamme. Sitä paitsi nyt oli tullut joulunalusaika, aika keittää makeisia ja valmistaa joululahjoja, leikkiä piilosta tallinylisillä ja tehdä lumilinnoja, aika leikkiä maahisia ja kertoa niistä tarinoita.
Sitten tuli joulu, täynnä piparien tuoksua ja olkikoristeita, pakkasaamun kirpeyttä ja kauralyhteitä, kuiskuttelua ja lahjojen jakoa, syömistä ja juomista, leikkejä ja satuja ja joulukuusen ympärillä tanssimista, sellaisia meidän joulumme olivat. Sen jälkeen sota jatkui, nyt vain pelloille jäädytettyihin lumilinnoihin siirtyneinä. Lukuiset tulitaistelut kylmillä valkoisilla palloilla seurasivat toisiaan, ja oli suloista juosta leikkien jälkeen Tomin luo isoisän entiseen kamariin, talliin tai työkaluvajaan, missä hänet saattoi houkutella kertomaan taas yhden tarinan hänen ruokkiessaan hevosia, veistellessään haravanpiikkejä tai piirustellessaan irronneille seinäpaperin palasille.
Kevään tullen aloimme korjata puumajaa, joka oli pahasti rapistunut talven mittaan, mutta uutuudenviehätys siitä oli poissa. Sen sijaan aloimme rakentaa lauttaa, me muutuimme sotilaista merirosvoiksi ja kullan vuoksi riskeerasimme tuhat kertaa henkemme purjehtiessamme sinisellä Karibianmerellä. Jerry, vanhin meistä, oli johtajamme kapteeni Mustaparta, julma, ovela ja rohkea mies, joka johti meidät yhä uusiin ryöstöihin ja seikkailuihin. Minä olin Jack Sparrow, perämies, juonia täynnä ja valmis taistelemaan kullasta kynsin hampain. Meidän komentomme alla purjehtivat Barbarossa, Saappaanraksi-Bill, Punakäsi, Kapteeni Kidd, Lucky-Jack Aubrey sekä Nemo, kunnioitettava miehistö kaikin puolin, vaikkakin Tomin näkemillä elokuvilla oli tietty osansa henkilöidemme nimeämisessä.
Meillä oli rosvoluolamme metsässä joen varrella, sen sisäänkäynti oli piilotettu niin että sisään oli mahdotonta päästä jollei tietänyt. Sinne kätkimme ryöstösaaliimme, kullat, timantit, helmet ja kankaat ja vannoimme hirmuiset valat olla koskaan, hirveimmänkään kidutuksen alla ilmaisematta aarteemme kätköpaikkaa ja kostavamme verisesti sille, joka salaisuutemme vuotaisi. Aikuisen silmään mahtava saaliimme olisi ehkä koostunut omenista, vanhoista juuttisäkeistä jotka oli pihistetty tallinylisiltä, napeista, veistellyistä puunkappaleista ja muista rihkamasta mitä olimme maatilalta onnistuneet näpistämään, mutta meidän lapsuutemme hellittämätön voima ja mielikuvitus teki niistä oikeita. Me uskoimme, ja olisimme taistelleet niistä omenoista ja juuttisäkeistä henkeen ja vereen, mikäli joku vihollinen olisi joskus saapunut aarrettamme uhmaamaan.
Vähitellen kyllästyimme pelkkään rosvoiluun. Silloin Colin keksi aarrekartan ja kirouksen kiehtovan mahdollisuuden, ja me vietimme päiväkausia metsässä samoillen, tutkien hämärästi piirrettyjä karttoja aarreluolamme löytääksemme ja käyden lukemattomia taisteluja kirottua luurankomiehistöä vastaan, joka sitä vartioi. Punakäsi-Pete - ja myöhemmin häneen kohdistuneesta suuresta ihailusta innostuneena myös kapteeni Nemo, Aprilinakin tunnettu - kuoli jalosti ja urheasti päämäärämme puolesta ja henkensä kapteeninsa vuoksi uhraten, saaden meidät kaikki liikuttumaan ja vannomaan verivaloja koston puolesta. Tosin ei kulunut kauaakaan kun joukkoomme liittyivät sekä Punakäden että Nemon pojat, molemmat kummasti isiensä oloisia.
Sitten palasimme sotaleikkiimme, joskus puumajaankin. Me leikimme intiaaneja ja karjapaimenia, vampyyreja ja susia, rosvoja ja salapoliiseja, sotureita ja pokemonkouluttajia, Keskimaata ja Tylypahkaa ja välistä kaikkia sekaisin. Meidän pieni porukkamme oli Ryhmä-X ja Viisikko, Ihmeneloset ja Sormuksen saattue, Jesse Jameksen kopla ja kulkukoiralauma ja miljoona muuta juttua. Mielikuvitukset valloillaan, emmekä edes nähneet siinä mitään erikoista. Me vain keksimme ja leikimme ja kuvittelimme.
Puolet kesäajasta kultasi elokuva, johon Tom ja kaksoset olivat ihastuneet ja josta olimme saaneet kuulla joka pienimmänkin yksityiskohdan. Se kertoi ihmisistä, jotka elivät oudoilla planeetoilla ja taistelivat kapinallisina pahaa imperiumia vastaan, jonka johtaja pukeutui aina mustiin ja puhui ja hengitti koristen ja huohottaen. Yhdellä oli lasermiekka, toisella sädease, kolmas oli yltä päältä karvainen ja neljännellä hiukset joiden Tom sanoi näyttävän aivan kuulosuojaimilta.
Andrew sai aina olla se mustapukuinen, koska hän osasi esittää sitä ääntä kaikkein parhaiten, esimerkiksi: - Ephäonnishtuminen voi makshaa henkeshi, aliphäällikkö. Colin ja Lisa esittivät kaikkia hänen alaisiaan, jotka silloin tällöin joutuivat ikävällä tavalla johtajansa surmaamiksi.
Jerry oli poika jolla oli valomiekka ja joka osasi liikuttaa esineitä ajatuksen voimalla, vaikka meitä ärsytti kun hän käytti sitä kykyään koska silloin kaikkien piti sulkea silmänsä ja odotella kun hän liikuskeli ympäriinsä ja sitten olla hirveän ihastuneita kun tavarat olivatkin siirtyneet paikoiltaan. Eikä se koskaan toiminut kovin suurten juttujen kanssa. Pete oli iso karvainen otus joka puhui mörähdellen. Tom valitti leikkisästi silloin tällöin touhuamme kuunnellessaan, ettei sen pitäisi puhua ollenkaan, mutta kokeilimme sitä ja Pete sanoi tylsistyvänsä kuoliaaksi. Sitä paitsi hänellä oli usein hyviä ideoita ja olisi ollut sääli jättää ne aina kuulematta. Minä olin hänen paras ystävänsä, kokenut soturi jolla oli sädepistooli ja iso avaruusalus.
April sai olla se kuulosuojaiminen prinsessa, jota me muut pelastimme, koska hän suostui istuskelemaan pitkiäkin aikoja vangittuna jossain puussa ja odottelemaan pelastajien saapumista. Sally joka oli kieltäytynyt siitä oli prinsessan sisko, joka taisteli kuin mies.
Yleensä alun perin taisteluja käytiin Sally, Pete, Jerry ja minä vastaan Andrew, Colin ja Lisa, mutta loppujen lopuksi leikki päättyi siihen että hönkivä paha johtaja vannoi uskollisuutta meidän päälliköllemme ja liittyi meidän riveihimme, voidaksemme paremmin taistella pahoja kirottuja avaruusrobotteja vastaan jotka olivat hyökänneet planeetallemme. Sen jälkeen leikkiin kuului jälleen runsaasti piileskelyä, hiipimistä, salaisia tukikohtia ja hurjia laser- ja valomiekkataisteluita näkymättömiä vihollisia vastaan. Kun Colin keksi että robotitkin voisivat käyttää aarrekarttoja, pidimme sitä yksimielisesti hyvänä ideana.
Kesä kesti miljoona vuotta ja kului silti niin äkkiä. Jälkeenpäin se on aina ollut minulle jotain erikoista, myyttinen lapsuuden viimeinen kesä. Vaikeissa paikoissa ajatukseni kääntyivät aina siihen, ystäviini, kuvitelmiimme, ikuisiin leikkeihin… ja silloin tajuan ettemme koskaan todella kuvitelleetkaan sen ikinä päättyvän.
Mutta se päättyi. Kesä vierähti syksyyn, syksy kului talveksi ja sinä talvena jokin oli muuttunut. Jouluaattona, syntymäpäivänäni täytin kymmenen vuotta. Kathleen-täti oli saanut uuden pienokaisen. Kaksoset olivat lähteneet, eräänä päivänä he olivat vain kadonneet elämästämme ilman, että kukaan tuntui ihmettelevän sitä. Tom, kuusitoistias, oli tullut entistä hiljaisemmaksi ja aikuisemmaksi, vakavaksi, eikä hän enää usein leikkinyt meidän muiden kanssa. Mutta yhä hän rakasti elokuvia, yhä sain kuunnella hänen tarinoitaan ja niin kauan kuin sain kuulla niitä, mikään meidän välillämme ei todella ollut muuttunut.
Kun kevät koitti, Jerry ja Lisa, molemmat nyt kolmetoistavuotiaita, eivät myöskään paljon enää leikkineet kanssamme. Me kuusi kuitenkin jatkoimme entisiä huvejamme ja keksimme muutamia uusiakin.
Kunnes tapahtui jotain, johon verrattuna edellisen talven muutokset olivat kuin tihkusade hyökyaallon rinnalla. Se tuli yllättäen ja odottamatta eikä elämäni enää milloinkaan palannut samaksi. Se mullisti maailman, lopetti yhden ajanjakson ja aloitti toisen eikä mikään ollut enää ennallaan sen tapahduttua.
En ole kertonut paljoakaan isästäni. Ei niin että kerrottavaa ei olisi, mutta jotenkin hän ei vain koskaan lapsuudessani ollut minulle yhtä tärkeä ja läheinen kuin Tom. Hän teki jonkinlaisia tutkimuksia maatilan töiden ohessa, mutta ikinä en jaksanut kiinnostua niistä tarkemmin. Tom jaksoi, ja hänelle isä niitä joskus selittikin. Hän oli aina jotenkin kiintyneempi Tomiin, luulisin niin, ja vaikka lapsena tunsinkin sen vuoksi mustasukkaisuutta ja vihaa heitä kohtaan, en usko sen johtuneen niinkään siitä että isä oli kiintynyt Tomiin vaan että Tom isään. Minä jumaloin veljeäni kun olin poikanen, se on varmaan tästä jo tullut ilmi. Isä oli aina vähän etäinen, taputus päälaella, joskus kerrottu satu, käsky tehdä työnsä. Ja kun hän lähti… en minä hänen vuokseen ollut niin järkyttynyt, vaan sen, että menetin silloin kaiken muunkin.
Se ilta huhtikuussa oli yllättävän pimeä, ja taivaalla paistoi suuri kellanpunainen kuu. Minä olin ollut metsässä, tällä kertaa yksikseni ja oli jo myöhä kun palailin kotia kohti. Äkkiä näin jonkun tulevan vastaan, suuri reppu olallaan. Säikähdin. Sitten olento raapaisi tulitikun ja sytytti tupakan ja saatoin nähdä, että se oli isä.
- Jack, hän sanoi, ennen kuin ehdin avata suutani. - Poikaseni. On hyvä nähdä sinut.
- Olitteko te huolissanne? kysyin. Muistan ajatelleeni, että äiti oli ehkä lähettänyt hänet etsimään minua; jospa olin ollut liian kauan poissa. Mutta hän ei näyttänyt ollenkaan vihaiselta.
- Ei, ei siitä ole kyse, hän sanoi hiljemmin. - Mutta Jack, jokin on nyt muuttumassa ja halusin nähdä sinut ennen sitä. Tai ei, ei jokin. Kaikki muuttuu, poikani. Tunnen sen.
- Se on melkein ohi, Jack. Tiesin sen tapahtuvan ja nyt se tapahtuu.
- Isä! sanoin hämmentyneenä, peloissani. Jokin hänessä oli muuttunut, poissa oli kulunut tuttuus ja sen tilalle oli tullut omituinen hohde. Se oli hänen kasvoissaan ja repussaan, vaatteissaan jotka eivät olleet sellaiset kuin tavallisesti. - Mitä oikein tapahtuu? Mikset sinä ole niin kuin tavallisesti?
- Poikaseni, hän sanoi ja sekin oli pelottavaa, hän ei koskaan ollut kutsunut minua niin aikaisemmin. - Jack, mikään ei ole kuten tavallisesti. Mutta älä pelkää. Älä koskaan pelkää.
- Isä, onko jotain sattunut?
- Jack, minun täytyy kertoa sinulle jotakin. Sitä on vaikea kertoa, mutta se on eräs asia meidän
1320
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 1

Vanhimmat

Kiva, harmi ettet ole kirjoittanut sitä loppuun! Mielenkiinnon se ainakin sai heräämään.

Tekstisi on ihan sujuvaa ja kuulostaa ainakin minun korvassani luettavalta. Vain muutamia kohtia mitkä särähtävät (en pysty erottelemaan, koska luin tämän eilen, enkä muista enää tarkemmin ..)

Tässä olisi alkua mutta loppua se kaipaisi kovasti, vaikea arvostella, kun ei tiedä mihin tämä johtaisi...

Äänestä

Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.

Kommentoi aloitusta


mogwai kirjoitti:

Aika vanha kirjanalku, loppuu kesken. Lue, jos jaksat. Kommentoi, jos haluat.



Kadonneet

Niin kauan kuin muistan, perheeni jäsenet ovat lähteneet. Sitä on tapahtunut aina, muutaman vuoden välein. Ei pitkiä hyvästejä, ei selityksiä, ei juurikaan puhetta asiasta jälkeenpäin; joku vain katoaa eräänä päivänä, eikä palaa. Kun olin pieni, vasta lapsi, luulin sen kuuluvan asiaan. Luulin, että niin käy kaikissa suvuissa. Kasvaessani aloin vähitellen tajuta, että niin ei ollut muilla. Meissä oli jotain epätavallista, poikkeuksellista, enkä koskaan saanut selville mitä se oli, sen paremmin kuin sitä, minne he menivät. Kunnes tuli oma vuoroni lähteä.
Me asuimme maalla, pikkuisessa kylässä Pohjois-Skotlannissa korkeiden vuorien juurella. Talo, jossa synnyin ja kasvoin oli suuri, laaja maatalo, jossa oli lukematon määrä huoneita ja portaikkoja, parvekkeita ja ullakkohuoneita. Isän ja äidin lisäksi oli vanhempi veljeni Tom, joka syntyessäni oli kuusivuotias. Sitä paitsi talo ei todellakaan ollut vain meidän perheemme, siellä asuivat myös isoisä ja isoäiti sekä isän kaksi sisarta perheineen, joihin kuului yhteensä yksitoista serkkuani, ja äidin veli, Simon-eno. Lisäksi oli lukematon määrä koiria, lampaita, kanoja, Oosa-lehmä, ponikin toisinaan ja muutama sika, sekä sammakkoja, torakoita, hiiriä ja rottia tai pikkuisia mustia koppakuoriaisia aina sen mukaan mitä satuimme löytämään ja saamaan kiinni. Talo oli aina täynnä vilinää ja tapahtumia, lapsia ja vanhempia ja jos päivän päätteeksi me lapset satuimme käpertymään vääriin vuoteisiin tai väärien äitien viereen kukaan ei nostanut siitä suurtakaan meteliä.
Tekemistä oli aina, en varmaan ikinä ollut pitkästynyt. Aivan pikkuisena äiti tai jompikumpi tädeistä kantoi minua jatkuvasti selässään. Kun vartuin ja opin ryömimään, useimmiten Tom tai joku serkuista oli aina leikkimässä kanssani. Ja kasvaessani leikkikentäkseni avautui koko valtava talo, farmi peltoineen ja talleineen ja latoineen, ja sitä ympäröivä metsä ja joenranta. Peuhasimme siellä ja joka puolella sisarusteni ja serkkujeni kanssa, ja aina joku keksi jotain hurjaa ja hauskaa tekemistä tai leikittävää. Maatilan työt veivät aikansa, vaikka opinkin pienestä pitäen välttelemään ja inhoamaan kaikkea työntekoa ja karkailemaan siltä miten vain voin. Isoisä ei pitänyt siitä laisinkaan. Meillä ei ollut koskaan kovin hyvät välit, vaikka Tom ihaili häntä kamalasti ja halusi aina kuulla hänen kertovan kaikenlaisia tarinoita ja juttuja. Hän saattoi istua tuntikausia isoisän pienessä tupakantuoksuisessa ullakkohuoneessa, kun minä juoksin pitkin metsiä. Minä en hänestä koskaan kauheasti välittänyt, hän oli vain vanha ukko joka suuttui helposti ja jota täytyi varoa kun oli tekemässä jotain kiellettyä. Mutta hän oli ensimmäinen perheeni jäsenistä, joka lähti.
Se tapahtui sinä syksynä kun täytin viisi vuotta. Mitään ennakkomerkkejä ei ollut. Eräänä iltana hän vain katosi pimeään yöhön, oli kauan poissa eikä palannut. Muistan oman ja muiden lasten hämmennyksen ja levottomuuden, äidin ja tätien tietävät ja surumieliset katseet. Rauhattomana menin nukkumaan ja yöllä heräsin siihen, että isoäitini itki hiljaa kamarissaan. Seuraavana aamuna isoisä oli yhä poissa.
Meille ei kerrottu mitään, isoisästä puhuttiin hyvin vähän. Vain yhden keskustelun muistan kuulleeni, senkin suljetun oven takaa avaimenreiän painuessa korvaani vasten.
– Paljonko hän on kertonut sinulle? isoäiti kysyi.
– Kaiken, minkä tietää. Se oli äidin ääni. – Ennen kuin minusta tuli hänen vaimonsa, hän sanoi ettei hänellä ole oikeutta salata minulta sellaista asiaa. Minun täytyi tietää siitä, ennen kuin tein päätöksen naimisiinmenon suhteen.
– Joten siis tiedät, miten hänellekin tulee tapahtumaan?
– Tiedän, äiti sanoi hiljaa mutta kuuluvasti. – Tiedän kyllä. Mutta minä rakastan häntä, enkä jätä häntä. Toivon vain että aika on mahdollisimman pitkä.
– Olet viisas nainen, isoäiti sanoi. – Noin minäkin sen ajattelin. Ja jääväthän sinulle vielä Tom ja Jack, ainakin kunnes heidän aikansa tulee.
- Se minua pelottaa, äiti kuiskasi. – Se että saatan menettää heidät, se miten lasteni siellä käy. Tiedän kyllä, että James pärjää, mutta Tom ja Jack. Ja tiedän, että heidän kohdallaan se ei odota, se voi tapahtua nuorenakin, pian, milloin tahansa.
He kummatkin olivat hiljaa.
- Tiedäthän, että he saattavat palata takaisin? äiti kysyi. – Se on mahdollista, periaatteessa, ja jonakin päivänä se tulee varmasti tapahtumaan.
- Ehkä tiedän, isoäiti sanoi. – Mutta uskoa en enää jaksa. En odottaa.
Joku tuli ylös portaita ja minulle tuli kiire livahtaa pois. Tämä merkillinen keskustelu pyöri päässäni kauan, hämmentäen ja pelottaen.
Isoäiti kuoli seuraavana talvena. Hautasimme hänet mustaan routaiseen maahan. Itkin pieniä suolaisia lapsen kyyneleitä, jotka jäätyivät poskilleni.
Tom, veljeni, oli se jonka kanssa olin mieluiten ja jota kaikista leikkitovereistani ihailin eniten. Hän oli ja on yhä erilainen kuin minä, pitkä vakava vaalea poika, joka ei nauranut usein eikä koskaan ääneen. Hän oli nopeampi ja vahvempi kuin minä, ja parempi tekemään työtä, ja toisinaan hän sai tehdäkseen meidän molempien hommat kun minä olin livistänyt eikä hän halunnut isän saavan tietää siitä. Minä olin pienempi ja vilkkaampi ja ketterämpi, aina puhumassa ja vitsailemassa ja keksimässä leikkejä ja kepposia, enkä usein malttanut olla vaiti tai paikallani; paitsi kun veljeni toisinaan alkoi kertoa tarinoita, kertomuksia menneiltä ajoilta, taruja ja tosijuttuja ja kuvitelmia. Hän kertoi kasvot ilmeettöminä ja hiljaisella, matalalla äänellä, johon kuitenkin mahtui ihmeellinen tunnevoima. Olisin voinut kuunnella hänen juttujaan päiväkausia. Suurimman osan tarinoista hän oli kuullut isoisältä hänen kanssaan viettäminää pitkinä tunteina, mutta jotkut olivat peräisin elokuvista joita hän käveli katsomaan kuuden kilometrin päässä sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Olisin aina halunnut hänen mukaansa, mutta Tom meni mieluummin Els-tädin kaksospoikien kanssa, jotka olivat hänen ikäisiään. Mutta palattuaan hän saattoi tuntikausia kertoa minulle niistä ihmeellisistä kuvista ja kertomuksista, joita oli nähnyt, ja kertominen olikin lähes ainoa tapa saada pidettyä minut työn touhussa.
- Jos autat minua kokoamaan heinät tänä aamuna niin kuin isä käski, hän sanoi kerran, etkä livistä omille teillesi niin kuin tavallisesti, niin voin kertoa sinulle yhden elokuvan minkä kävimme katsomassa viime viikolla.
Minä olin ajatellut lähteä tekemään puumajaa Andrewin ja Sallyn kanssa, mutta kuultuani tämän tarjouksen suostuin siihen heti. Heinät olivat pehmeitä ja tuoksuivat hyvältä, mutta myös painoivat ja pellolla oli marraskuisen kylmää. Puhaltelin käsiini ja pyysin Tomia aloittamaan.
- Se oli pelottava, hän aloitti ja kuulin kuinka hänen kirkas sopraanonsa muuttui matalaksi tarinankertomisääneksi, tosi pelottava mutta hyvä kanssa. Siinä oli yksi mies ja se meni talveksi asumaan isoon syrjäiseen hotelliin vaimonsa ja pienen poikansa kanssa. Se vaimo oli ihan tavallinen, mutta se poika näki näkyjä, ihmeellisiä näkyjä ja oli muutenkin kummallinen. Se puhui sormensa kanssa, näin:
Tom kohotti etusormensa ilmaan ja sanoi kimeällä äänellä: -Tony, pitäisikö meidän muuttaa? Sitten hän sanoi hiljaisemmalla, omituisella käheällä äänellä sormeaan heiluttaen: - Minä en halua.
- Outoa, minä sanoin. – Jatka.
Tom jatkoi kertomusta, josta alkoi tulla hyytävän pelottava. Juuri sellainen, joista pidin. Tämä saisi Andrewin ja Peten säikähtämään vielä monta kertaa. Nostelin heiniä seipäälle ja kuuntelin korvat höröllä.
- Ja sitten se aave päästää sen isän ulos, ja se hakee kirveen ja lähtee tappamaan sen vaimoa ja poikaa. Se äiti on lukinnut ne makuuhuoneeseen, mutta isä tulee kirveellä oven läpi. Äiti pakenee vessaan ja auttaa pojan ikkunasta ulos, muttei itse mahdu, ja se saa iskettyä sitä miestä keittiöveitsellä niin ettei se pääse sisälle. Sitten se musta kaveri tulee lopulta sinne lumikiiturilla, ja se mies tappaa sen eteisessä ja menee ulos pojan perään. Se juoksee sinne labyrinttiin pakoon, muistatko, missä äiti ja poika leikki aikaisemmin, ja isä seuraa perässä ja huutelee sille. On kamalan kylmä eikä pojalla ole edes kenkiä, ja se vaan juoksee ja juoksee…ja isällä on kirves…
- Mitä sitten? tivasin jännittyneenä. Tarina oli todella hyvä.
- Kokoa minun puolestani loputkin heinät, niin kerron, Tom sanoi.
- Tuo ei ole reilua! Et sinä voi laittaa minua tekemään koko työtä puolestasi.
- Sinä olet joka tapauksessa jättänyt hommiasi niin paljon minulle, ettei tuo edes tasaa tilejä. Sitä paitsi, Tom virnisti kevyesti, en minä sinua pakota. Sanon vain etten kerro sinulle loppua, ennen kuin olet tehnyt sen.
- Minä voin kysyä sen yhtä hyvin kaksosilta. Muistaakseni hekin näkivät sen. Itse asiassa taidan heti lähteä tekemään sen. Sinä voit kasata loput heinät.
- Siitä vaan, Tom sanoi. – Heistäkin taitaisi olla mukava nähdä sinut, etenkin sen sammakkotempun jälkeen minkä teit heille eilen. Mene ihmeessä kysymään.
- Auts, sanoin. En ollut taas muistanut koko sammakkoja, jotka olimme toissailtana Peten kanssa piilottanut heidän huoneeseensa ja jotka olivat yöllä säikyttäneet heidät pahemman päiväisesti. Kaksoset olivat pitkävihaisia.
- Oletko nyt ihan varma, ettet muuten kerro sitä? kysyin surkeasti. Siinä kysymyksessä maistui luovuttaminen.
Tom nyökkäsi.
- Okei, murahdin. – Minä kokoan. Kerro nyt miten se juttu loppuu.
Ja Tom kertoi, hitaasti ja jännittävästi, niin että olin juuri saanut työn tehtyä kun hän lopetti.
- Okei, hyvä tarina, sanoin. – Työnteon arvoinen. Taidan nyt lähteä puumajalle kertomaan sen Andrewille ja Sallylle.
- Isä käski meidän myös haravoida lehdet tammen juurelta, Tom sanoi. – Ja toissa viikolla näin elokuvan. Hyvän elokuvan. Pitäisit siitä taatusti.
Ja haravoidessani kosteita tammenlehtiä märästä maasta, lappaessani niitä suuriin ruskeisiin juuttisäkkeihin ja kiskoessani säkkejä varastoon en edes tuntenut niiden painoa, palelevia käsiäni tai puutuvia jalkojani. Kuulin vain äänen, Tomin erityisen matalan äänen ja tarinan.
Puumajankin joenrannassa saimme aikanaan valmiiksi, seuraavana keväänä. Se oli rakennettu vanhoista lankuista ja tiilistä suvantokohdan varrella kasvavaan saarneen, veden yllä roikkuvien oksien varaan niin että alapuolellamme oli pelkkä suhisten virtaava vesi. Siinä oli pieni huone, johon juuri mahtui neljä tiiviisti ja päällekkäin makaavaa lasta nukkumaan, ja sen ympärillä puinen tukeva lava. Majaan pääsi joko ohuita nuoratikkaita myöten, tai joesta käsin veden yllä roikkuvia oksia pitkin, mutta ei sileää ja oksatonta runkoa myöten, mikäli nuoratikkaita ei ollut. Veimme sinne huopia, köyttä, omenoita, pähkinöitä ja keksejä, sekä vanhan myrskylyhdyn. Kun maja oli valmis, Andrew, Pete, Sally ja minä liittouduimme Colinia, Jerryä, Lisaa ja Aprilia vastaan, joilla oli oma majansa metsän reunassa.
Usvaisena huhtikuun sunnuntaiaamuna heräsin ikkunaani heitettyyn kiveen. Muuta ei tarvittu. Puin ylleni mustan hupparin ja farmarihousut, eikä kivenheitosta ollut ehtinyt kulua kahta minuuttia kun olin jo ulkona. Hiivin niin äänettömästi kuin saatoin märässä maassa pitkin seinänviertä. En tiennyt, kuka minut oli hälyttänyt, sillä hän ei ollut uskaltanut jäädä odottamaan. Mutta hän ja muut olisivat todennäköisesti majalla, ja sinne minun olisi suunnattava. Vielä viikko sitten se ei olisi ollut juttu eikä mikään; vain pellon poikki, metsäpolkua pitkin, tiheikön läpi ja joenrantaan. Mutta se oli alkanut ja tuo alue saattoi olla nyt vihollisia täynnä.
En ollut aseistettu, olin yksin ja sen vuoksi suojaton. Mutta en ollut hölmö tai kokematon.
Pelto olisi avoin, ja sen vuoksi vaarallinen. Metsään olisi parempi kiertää ladon takaa ja ojaa pitkin. Sitten suurin vaara olisi ohi, sillä metsään olisi helppo suojautua ja tunsin sen paremmin kuin he. Kuljin nopeasti ja äänettömästi, aivan matalana. Sitten kuului hiljainen oksan rasahdus jostain yläpuoleltani. Hyppäsin välittömästi sivuun ja vilkuilin valppaana ympärilleni. Vihollinen oli täällä jossain, hän oli paljastanut itsensä ja tiesi sen. Hetken kuluttua hän pakenisi tai hyökkäisi. Sydämeni jyskytti. Sitten oksa rasahti uudestaan ja pieni ruskea orava vilisti entistä korkeammalle puuhunsa. Minua ei ollut nähty, ja olin epämääräisen pettynyt.
Päästyäni syvään, ruohottuneeseen ojaan aloin kontata sitä pitkin metsää kohti. Heinät olivat kasteesta kosteita ja vaatteeni pian nihkeät. Ryömin hiljaa, maata vasten painautuneena ja niin nopeasti kuin pääsin.
Metsän reunassa olin jo lähes turvassa. Polku olisi liian vaarallinen käyttää, kuljin pensaiden ja ryteikköjen suojassa ja kivien taakse maastoutuen. Liikuin matalana, nopeasti ja aivan hiljaa. Lopulta kurkistin paatsamatiheiköstä joenranta-aukiolle, tilannetta tarkkaillen. Vieläkään ei jälkeä muista, vihollisista tai omista. Näin jo saarnen, ja lehtien lomasta pilkottavan suojapaikkamme. Olin melkein turvassa.
Juoksin aukion poikki kuin kärppä ja tikkaita ylös puuhun. Sen jälkeen käärin tikkaat siltä varalta että minua seurattiin, ja vasta sitten henkäisin helpotuksesta ja annoin erityisen riemun tulvahtaa mieleeni, ilon siitä että oli selviytynyt. Muut olivat ilmeisesti majassa sisällä, joten ryömin oksien ali ovelle ja avasin sen. Oli hämärää, mutta erotin neljän ihmisen hahmot.
Neljän, ja samassa tunnistinkin heidät.
- Mitä te täällä… älähdin ja samalla hetkellä tajusin tulleeni ansaan. Vikkelästi yritin sännätä pakoon, mutta Jerry oli valmiina ja tarttui minuun vahvoilla käsillään. Kamppailin päästäkseni irti, mutta samassa muut olivat jo päässeet mukaan ja saaneet otteen käsistäni ja jaloistani.
- Historiamme täydellisin voitto, Colin totesi ja nautiskeli sanoistaan. – Jokainen vihollinen vankinamme, johtajaa myöten. Nyt viemme sinut omaan linnoitukseemme, toveriesi seuraan ja siellä pysytte. Kunnes keksimme riittävän suuret lunnaat teille maksettavaksi.
He sitoivat käteni selän taakse meidän omalla narunpätkällämme ja työnsivät minut ulos lavalle. Colin ja Lisa laskeutuivat alas puusta sillä aikaa kun Jerry ja April vartioivat minua.
- Senkin kurja rotta, Jerry sanoi ivallisesti ja mahdollisimman römeällä äänellä. – Taisit jäädä loukkuun tällä kertaa, ja odotapas vain, kun pääset vankityrmäämme ja kidutuskammioomme asti. Siellä sinusta puristetaan ulos joka ikinen sotasalaisuutenne, ja panemme sinut vielä toivomaan, että voisit kertoa enemmän, saastainen rotta.
- Hah, tuhahdin ylimielisesti, pääsemme pakoon pikemmin kuin te typerykset luulettekaan tai osaatte edes aavistaa. Samalla hivuttauduin aivan hitaasti lähemmäs lavan reunaa. – Te pölkkypäät ette pystyisi pitämään vankina edes vääräsääristä sianporsasta, saati sitten ketään meidän kaltaistamme. Jännitin lihakseni ja valmistauduin. – Te ette ole edes sotajoukko, te olette lauma löyhkääviä SIKOJA!
Ja huudahtaessani viimeisen sanan tempaisin äkkiä koko voimallani alaspäin, pääsin irti Jerryn otteesta ja yhdellä valtavalla loikalla olin hypännyt lavan reunalta veteen ennen kuin he ennättivät edes tajuta mitä oli tapahtunut. Vesi oli kylmää muttei jäätävää, ja sukelsin täysin näkymättömissä niin pitkään kuin voin. Sitten tulin pinnalle, haukoin happea keuhkoihini ja kiipesin rannalle kun Lisa vasta hyppäsi veteen uidakseen perääni. Kadotessani pensaikkoon huusin vielä yhden voitonriemuisen: - Senkin hölmöt siat! ja sitten olin poissa. Ystäväni olivat vankina, mutta he olivat jossakin täällä ja minä olin vapaa. Olin ainoa, joka heidät voisi löytää ja pelastaa, ja sen tulisin tekemään.
Sota jatkui hurjana ja ihmeellisenä, koko pitkän kesän. Toisinaan me kaksi vihollisjoukkoa teimme rauhan ja se keskeytyi, mutta jatkui myöhemmin aina uudella innolla. Joen rannat olivat pehmeää mutaa, ja lämpöisinä heinäkuun päivinä me koversimme sinne kokonaisen tunneleiden ja luolien verkoston. Me kutsuimme niitä bunkkereiksi ja niissä käytiin lukemattomia verisiä taisteluita. Lisalla, Colinilla, Jerryllä ja Aprililla puolestaan oli metsä täynnä luolia, havumajoja ja salaisia piilopaikkoja.
Sitten tuli syksy, mutta leikit jatkuivat kunnes joki jäätyi ja isä kielsi meitä enää leikkimästä puumajassamme. Sitä paitsi nyt oli tullut joulunalusaika, aika keittää makeisia ja valmistaa joululahjoja, leikkiä piilosta tallinylisillä ja tehdä lumilinnoja, aika leikkiä maahisia ja kertoa niistä tarinoita.
Sitten tuli joulu, täynnä piparien tuoksua ja olkikoristeita, pakkasaamun kirpeyttä ja kauralyhteitä, kuiskuttelua ja lahjojen jakoa, syömistä ja juomista, leikkejä ja satuja ja joulukuusen ympärillä tanssimista, sellaisia meidän joulumme olivat. Sen jälkeen sota jatkui, nyt vain pelloille jäädytettyihin lumilinnoihin siirtyneinä. Lukuiset tulitaistelut kylmillä valkoisilla palloilla seurasivat toisiaan, ja oli suloista juosta leikkien jälkeen Tomin luo isoisän entiseen kamariin, talliin tai työkaluvajaan, missä hänet saattoi houkutella kertomaan taas yhden tarinan hänen ruokkiessaan hevosia, veistellessään haravanpiikkejä tai piirustellessaan irronneille seinäpaperin palasille.
Kevään tullen aloimme korjata puumajaa, joka oli pahasti rapistunut talven mittaan, mutta uutuudenviehätys siitä oli poissa. Sen sijaan aloimme rakentaa lauttaa, me muutuimme sotilaista merirosvoiksi ja kullan vuoksi riskeerasimme tuhat kertaa henkemme purjehtiessamme sinisellä Karibianmerellä. Jerry, vanhin meistä, oli johtajamme kapteeni Mustaparta, julma, ovela ja rohkea mies, joka johti meidät yhä uusiin ryöstöihin ja seikkailuihin. Minä olin Jack Sparrow, perämies, juonia täynnä ja valmis taistelemaan kullasta kynsin hampain. Meidän komentomme alla purjehtivat Barbarossa, Saappaanraksi-Bill, Punakäsi, Kapteeni Kidd, Lucky-Jack Aubrey sekä Nemo, kunnioitettava miehistö kaikin puolin, vaikkakin Tomin näkemillä elokuvilla oli tietty osansa henkilöidemme nimeämisessä.
Meillä oli rosvoluolamme metsässä joen varrella, sen sisäänkäynti oli piilotettu niin että sisään oli mahdotonta päästä jollei tietänyt. Sinne kätkimme ryöstösaaliimme, kullat, timantit, helmet ja kankaat ja vannoimme hirmuiset valat olla koskaan, hirveimmänkään kidutuksen alla ilmaisematta aarteemme kätköpaikkaa ja kostavamme verisesti sille, joka salaisuutemme vuotaisi. Aikuisen silmään mahtava saaliimme olisi ehkä koostunut omenista, vanhoista juuttisäkeistä jotka oli pihistetty tallinylisiltä, napeista, veistellyistä puunkappaleista ja muista rihkamasta mitä olimme maatilalta onnistuneet näpistämään, mutta meidän lapsuutemme hellittämätön voima ja mielikuvitus teki niistä oikeita. Me uskoimme, ja olisimme taistelleet niistä omenoista ja juuttisäkeistä henkeen ja vereen, mikäli joku vihollinen olisi joskus saapunut aarrettamme uhmaamaan.
Vähitellen kyllästyimme pelkkään rosvoiluun. Silloin Colin keksi aarrekartan ja kirouksen kiehtovan mahdollisuuden, ja me vietimme päiväkausia metsässä samoillen, tutkien hämärästi piirrettyjä karttoja aarreluolamme löytääksemme ja käyden lukemattomia taisteluja kirottua luurankomiehistöä vastaan, joka sitä vartioi. Punakäsi-Pete - ja myöhemmin häneen kohdistuneesta suuresta ihailusta innostuneena myös kapteeni Nemo, Aprilinakin tunnettu - kuoli jalosti ja urheasti päämäärämme puolesta ja henkensä kapteeninsa vuoksi uhraten, saaden meidät kaikki liikuttumaan ja vannomaan verivaloja koston puolesta. Tosin ei kulunut kauaakaan kun joukkoomme liittyivät sekä Punakäden että Nemon pojat, molemmat kummasti isiensä oloisia.
Sitten palasimme sotaleikkiimme, joskus puumajaankin. Me leikimme intiaaneja ja karjapaimenia, vampyyreja ja susia, rosvoja ja salapoliiseja, sotureita ja pokemonkouluttajia, Keskimaata ja Tylypahkaa ja välistä kaikkia sekaisin. Meidän pieni porukkamme oli Ryhmä-X ja Viisikko, Ihmeneloset ja Sormuksen saattue, Jesse Jameksen kopla ja kulkukoiralauma ja miljoona muuta juttua. Mielikuvitukset valloillaan, emmekä edes nähneet siinä mitään erikoista. Me vain keksimme ja leikimme ja kuvittelimme.
Puolet kesäajasta kultasi elokuva, johon Tom ja kaksoset olivat ihastuneet ja josta olimme saaneet kuulla joka pienimmänkin yksityiskohdan. Se kertoi ihmisistä, jotka elivät oudoilla planeetoilla ja taistelivat kapinallisina pahaa imperiumia vastaan, jonka johtaja pukeutui aina mustiin ja puhui ja hengitti koristen ja huohottaen. Yhdellä oli lasermiekka, toisella sädease, kolmas oli yltä päältä karvainen ja neljännellä hiukset joiden Tom sanoi näyttävän aivan kuulosuojaimilta.
Andrew sai aina olla se mustapukuinen, koska hän osasi esittää sitä ääntä kaikkein parhaiten, esimerkiksi: - Ephäonnishtuminen voi makshaa henkeshi, aliphäällikkö. Colin ja Lisa esittivät kaikkia hänen alaisiaan, jotka silloin tällöin joutuivat ikävällä tavalla johtajansa surmaamiksi.
Jerry oli poika jolla oli valomiekka ja joka osasi liikuttaa esineitä ajatuksen voimalla, vaikka meitä ärsytti kun hän käytti sitä kykyään koska silloin kaikkien piti sulkea silmänsä ja odotella kun hän liikuskeli ympäriinsä ja sitten olla hirveän ihastuneita kun tavarat olivatkin siirtyneet paikoiltaan. Eikä se koskaan toiminut kovin suurten juttujen kanssa. Pete oli iso karvainen otus joka puhui mörähdellen. Tom valitti leikkisästi silloin tällöin touhuamme kuunnellessaan, ettei sen pitäisi puhua ollenkaan, mutta kokeilimme sitä ja Pete sanoi tylsistyvänsä kuoliaaksi. Sitä paitsi hänellä oli usein hyviä ideoita ja olisi ollut sääli jättää ne aina kuulematta. Minä olin hänen paras ystävänsä, kokenut soturi jolla oli sädepistooli ja iso avaruusalus.
April sai olla se kuulosuojaiminen prinsessa, jota me muut pelastimme, koska hän suostui istuskelemaan pitkiäkin aikoja vangittuna jossain puussa ja odottelemaan pelastajien saapumista. Sally joka oli kieltäytynyt siitä oli prinsessan sisko, joka taisteli kuin mies.
Yleensä alun perin taisteluja käytiin Sally, Pete, Jerry ja minä vastaan Andrew, Colin ja Lisa, mutta loppujen lopuksi leikki päättyi siihen että hönkivä paha johtaja vannoi uskollisuutta meidän päälliköllemme ja liittyi meidän riveihimme, voidaksemme paremmin taistella pahoja kirottuja avaruusrobotteja vastaan jotka olivat hyökänneet planeetallemme. Sen jälkeen leikkiin kuului jälleen runsaasti piileskelyä, hiipimistä, salaisia tukikohtia ja hurjia laser- ja valomiekkataisteluita näkymättömiä vihollisia vastaan. Kun Colin keksi että robotitkin voisivat käyttää aarrekarttoja, pidimme sitä yksimielisesti hyvänä ideana.
Kesä kesti miljoona vuotta ja kului silti niin äkkiä. Jälkeenpäin se on aina ollut minulle jotain erikoista, myyttinen lapsuuden viimeinen kesä. Vaikeissa paikoissa ajatukseni kääntyivät aina siihen, ystäviini, kuvitelmiimme, ikuisiin leikkeihin… ja silloin tajuan ettemme koskaan todella kuvitelleetkaan sen ikinä päättyvän.
Mutta se päättyi. Kesä vierähti syksyyn, syksy kului talveksi ja sinä talvena jokin oli muuttunut. Jouluaattona, syntymäpäivänäni täytin kymmenen vuotta. Kathleen-täti oli saanut uuden pienokaisen. Kaksoset olivat lähteneet, eräänä päivänä he olivat vain kadonneet elämästämme ilman, että kukaan tuntui ihmettelevän sitä. Tom, kuusitoistias, oli tullut entistä hiljaisemmaksi ja aikuisemmaksi, vakavaksi, eikä hän enää usein leikkinyt meidän muiden kanssa. Mutta yhä hän rakasti elokuvia, yhä sain kuunnella hänen tarinoitaan ja niin kauan kuin sain kuulla niitä, mikään meidän välillämme ei todella ollut muuttunut.
Kun kevät koitti, Jerry ja Lisa, molemmat nyt kolmetoistavuotiaita, eivät myöskään paljon enää leikkineet kanssamme. Me kuusi kuitenkin jatkoimme entisiä huvejamme ja keksimme muutamia uusiakin.
Kunnes tapahtui jotain, johon verrattuna edellisen talven muutokset olivat kuin tihkusade hyökyaallon rinnalla. Se tuli yllättäen ja odottamatta eikä elämäni enää milloinkaan palannut samaksi. Se mullisti maailman, lopetti yhden ajanjakson ja aloitti toisen eikä mikään ollut enää ennallaan sen tapahduttua.
En ole kertonut paljoakaan isästäni. Ei niin että kerrottavaa ei olisi, mutta jotenkin hän ei vain koskaan lapsuudessani ollut minulle yhtä tärkeä ja läheinen kuin Tom. Hän teki jonkinlaisia tutkimuksia maatilan töiden ohessa, mutta ikinä en jaksanut kiinnostua niistä tarkemmin. Tom jaksoi, ja hänelle isä niitä joskus selittikin. Hän oli aina jotenkin kiintyneempi Tomiin, luulisin niin, ja vaikka lapsena tunsinkin sen vuoksi mustasukkaisuutta ja vihaa heitä kohtaan, en usko sen johtuneen niinkään siitä että isä oli kiintynyt Tomiin vaan että Tom isään. Minä jumaloin veljeäni kun olin poikanen, se on varmaan tästä jo tullut ilmi. Isä oli aina vähän etäinen, taputus päälaella, joskus kerrottu satu, käsky tehdä työnsä. Ja kun hän lähti… en minä hänen vuokseen ollut niin järkyttynyt, vaan sen, että menetin silloin kaiken muunkin.
Se ilta huhtikuussa oli yllättävän pimeä, ja taivaalla paistoi suuri kellanpunainen kuu. Minä olin ollut metsässä, tällä kertaa yksikseni ja oli jo myöhä kun palailin kotia kohti. Äkkiä näin jonkun tulevan vastaan, suuri reppu olallaan. Säikähdin. Sitten olento raapaisi tulitikun ja sytytti tupakan ja saatoin nähdä, että se oli isä.
- Jack, hän sanoi, ennen kuin ehdin avata suutani. - Poikaseni. On hyvä nähdä sinut.
- Olitteko te huolissanne? kysyin. Muistan ajatelleeni, että äiti oli ehkä lähettänyt hänet etsimään minua; jospa olin ollut liian kauan poissa. Mutta hän ei näyttänyt ollenkaan vihaiselta.
- Ei, ei siitä ole kyse, hän sanoi hiljemmin. - Mutta Jack, jokin on nyt muuttumassa ja halusin nähdä sinut ennen sitä. Tai ei, ei jokin. Kaikki muuttuu, poikani. Tunnen sen.
- Se on melkein ohi, Jack. Tiesin sen tapahtuvan ja nyt se tapahtuu.
- Isä! sanoin hämmentyneenä, peloissani. Jokin hänessä oli muuttunut, poissa oli kulunut tuttuus ja sen tilalle oli tullut omituinen hohde. Se oli hänen kasvoissaan ja repussaan, vaatteissaan jotka eivät olleet sellaiset kuin tavallisesti. - Mitä oikein tapahtuu? Mikset sinä ole niin kuin tavallisesti?
- Poikaseni, hän sanoi ja sekin oli pelottavaa, hän ei koskaan ollut kutsunut minua niin aikaisemmin. - Jack, mikään ei ole kuten tavallisesti. Mutta älä pelkää. Älä koskaan pelkää.
- Isä, onko jotain sattunut?
- Jack, minun täytyy kertoa sinulle jotakin. Sitä on vaikea kertoa, mutta se on eräs asia meidän

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu