Minulla ja 33 vuotiaalla tyttärelläni on ollut lapsuudesta lähtien läheiset hyvät välit. Nyt hän on asunut poikaystävänsä kanssa yhdessä n. 4 vuotta ja on viimeiset 7 vuotta käyttäytynyt minua kohtaan ylimielisesti, vaativasti ja osoittaa väheksyntää sekä arvostelua kaikkea kohtaan mikä menee vähänkin pieleen tai ei mene. Niin kuin elämässä jokskus menee. - Olen yrittänyt olla hänen tukenaan elämässä, auttaa ja keskustella asioista, olla iloinen ja kannustava. Usein tuntuu, että jo pelkkä keskustelun aihe on hänen mielestään väärä, joten olen alkanut välttelemään eri aiheita. Muutama yhteenotto on ollut kun en ole enää jaksanut pitää sisälläni asioita ja olen kysynyt "mitä hän haluaa että sanon", kun mikään ei kelpaa. Jos en paljoa puhu vaan myöntelen, sekään ei ole hyvä. Hän pyrkii arvioimaan ja hallitsemaan eri asioita minun elämässä ja pyytää usein vastauksia miksi teen jotakin niin tai näin...jopa pyytämään anteeksi 15 vuotta vanhoja asioita, joita en itse koe edes sellaiseksi.
Hän myöskin esittää asiat niin, kuin olisin syyllinen johonkin mitä hänen elämässään on tapahtunut, koska en ole "kuunnellut" ja minulla ei ole ollut aikaa hänelle. Ok. olen myöntänyt hänelle jopa sellaisia asioita... "anteeksi, jos en ole ymmärtänyt tai osoittanut rakastavani jne. mutta tunnen ettei asia ole ollut niin huono. Olin mukana hänen harrastuksissaan ja teimme paljon yhdessä asioita.
Hänellä on ollut vaativien työpaikkojen (esimies) suhteen henkilöongelmia, koska hän on vaativa itselleen ja haluaa olla hyvä työssään. - Alussa tuntui, että tyttäreni käyttäytyi luonani samanlailla kuin työssään, mutta hän jättäytyi lopuksi opiskelemaan ja ongelmat jatkuu kuitenkin meidän kesken.
Koen ongelmalliseksi ja ahdistun todella siitä, että sisareni, jotka tapaavat usein tytärtäni, eivät ota asiaa puheeksi sillä tavalla tyttären kanssa kuten olen heille asiaa ja ongelmaa esittänyt, että auttaisivat tai keskustelisivät hänen kanssaan, vaan pitävät häntä älykkäänä ja ihanana ihmisenä. He kuitenkin ovat tietoisia ongelmasta, koska tyttäreni ilmeisesti puhuu asiasta.
Tyttäreni kohtelee minua mielestäni täysin kylmästi ja asiattomasti... esim. hän ei kiitä ellei ole pakko tilanne, ei myöskään fb:ssa koskaan tykkää minun aiheistani, ei onnittele onnistumisistani (opiskelen) vaan väistää tilanteet, ja soitan aina väärään aikaan "etkä ... etsii vikoja heti minusta, jos jossain epäonnistuntaaskaan tiedä että olen varattu tähän aikaan jne" olen yrittänyt ajatella että ok. lapset erkanee ja elävät omaa elämäänsä, mutta tää ylimielisyys ja ilkeily on liikaa. Onko minun pakko jättää "lapseni" etäämmälle, vaikka pidän yhteyttä harvakseltaan...kerran 3 vkossa, ennen soiteltiin joka toine päivä...
Tyttäreni on myös käynyt psykologilla puhumassa muutamia kertoja työpaikkaongelmien ja myös kokemansa meidän välisten ongelmien takia. Nyt olemme käyneet myös yhdessä toisen psykologin luona, joka antoi vihjettä, että tyttäreni olisi läheisriippuvainen... saa nähdä miten keskustelut etenee. Tyttäreni nimittäin sanoi syyksi siellä, että en huomioi häntä omien suhteideni keskellä... on kuulemma ollut liian nopeasti alkavia suhteita eron jälkeen. Itse en koe niin, koska pitkän suhteeni (18v) eläneenä lasteni isän kanssa en halunnut enää sitoutua heti ensimmäiseen . Ja ongelmat suhteessa tyttäreeni alkoivat kun hän oli 24 vuotias...hän oli aikuinen, tosin erotessani lasten isästä hän oli 14v...ehkä asiat ja murheet tulevat sittenkin esiin vasta 10 vuoden päästä...vai tulevatko??
Poikani, joka on nuorempi, 25 v. ei ole ko tyyppistä onglmaa ollenkaan. Myös hän asuu omillaan. Itse olen nyt seurustellut nyt 6 vuotta.
Olen elänyt mielestäni tasapainoista elämää suurlapsisessa perheessä ja koen itseni loogoiseksi ja käytännölliseksi ja autan helposti muita, mutta nyt alkaa voimat ehtyä tässä jatkussa piinassa... mikä tytärtäni vaivaa? Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Hän myöskin esittää asiat niin, kuin olisin syyllinen johonkin mitä hänen elämässään on tapahtunut, koska en ole "kuunnellut" ja minulla ei ole ollut aikaa hänelle. Ok. olen myöntänyt hänelle jopa sellaisia asioita... "anteeksi, jos en ole ymmärtänyt tai osoittanut rakastavani jne. mutta tunnen ettei asia ole ollut niin huono. Olin mukana hänen harrastuksissaan ja teimme paljon yhdessä asioita.
Hänellä on ollut vaativien työpaikkojen (esimies) suhteen henkilöongelmia, koska hän on vaativa itselleen ja haluaa olla hyvä työssään. - Alussa tuntui, että tyttäreni käyttäytyi luonani samanlailla kuin työssään, mutta hän jättäytyi lopuksi opiskelemaan ja ongelmat jatkuu kuitenkin meidän kesken.
Koen ongelmalliseksi ja ahdistun todella siitä, että sisareni, jotka tapaavat usein tytärtäni, eivät ota asiaa puheeksi sillä tavalla tyttären kanssa kuten olen heille asiaa ja ongelmaa esittänyt, että auttaisivat tai keskustelisivät hänen kanssaan, vaan pitävät häntä älykkäänä ja ihanana ihmisenä. He kuitenkin ovat tietoisia ongelmasta, koska tyttäreni ilmeisesti puhuu asiasta.
Tyttäreni kohtelee minua mielestäni täysin kylmästi ja asiattomasti... esim. hän ei kiitä ellei ole pakko tilanne, ei myöskään fb:ssa koskaan tykkää minun aiheistani, ei onnittele onnistumisistani (opiskelen) vaan väistää tilanteet, ja soitan aina väärään aikaan "etkä ... etsii vikoja heti minusta, jos jossain epäonnistuntaaskaan tiedä että olen varattu tähän aikaan jne" olen yrittänyt ajatella että ok. lapset erkanee ja elävät omaa elämäänsä, mutta tää ylimielisyys ja ilkeily on liikaa. Onko minun pakko jättää "lapseni" etäämmälle, vaikka pidän yhteyttä harvakseltaan...kerran 3 vkossa, ennen soiteltiin joka toine päivä...
Tyttäreni on myös käynyt psykologilla puhumassa muutamia kertoja työpaikkaongelmien ja myös kokemansa meidän välisten ongelmien takia. Nyt olemme käyneet myös yhdessä toisen psykologin luona, joka antoi vihjettä, että tyttäreni olisi läheisriippuvainen... saa nähdä miten keskustelut etenee. Tyttäreni nimittäin sanoi syyksi siellä, että en huomioi häntä omien suhteideni keskellä... on kuulemma ollut liian nopeasti alkavia suhteita eron jälkeen. Itse en koe niin, koska pitkän suhteeni (18v) eläneenä lasteni isän kanssa en halunnut enää sitoutua heti ensimmäiseen . Ja ongelmat suhteessa tyttäreeni alkoivat kun hän oli 24 vuotias...hän oli aikuinen, tosin erotessani lasten isästä hän oli 14v...ehkä asiat ja murheet tulevat sittenkin esiin vasta 10 vuoden päästä...vai tulevatko??
Poikani, joka on nuorempi, 25 v. ei ole ko tyyppistä onglmaa ollenkaan. Myös hän asuu omillaan. Itse olen nyt seurustellut nyt 6 vuotta.
Olen elänyt mielestäni tasapainoista elämää suurlapsisessa perheessä ja koen itseni loogoiseksi ja käytännölliseksi ja autan helposti muita, mutta nyt alkaa voimat ehtyä tässä jatkussa piinassa... mikä tytärtäni vaivaa? Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.