Lyhyesti, en ole oikeastaan hyvä missään.. hyödyllisessä. Juuri pysähdyin miettimään elämääni, koska olen kerännyt voimiani ja pystyn edes ajattelemaan vähän.
Elämäni on mennyt pitkälti ohitse, äitini henkisten asioiden hoitamisessa, sekä isäni henkisen kidutuksen uhrina. Kun näistä molemmista leikkasin itseni irti, minulla meni vuosia mielenterveyspuolella sun muissa ongelmissa. Minut diagnosoitiin väärin, ja vasta nyt, melkein 10 vuotta myöhemmin, sairaanhoitaja ilmoitti asiasta, ja olen hänelle erittäin kiitollinen tästä.
Täytän tänä vuonna 30. Jos totta puhutaan, en ikinä uskonut selviäväni näin pitkälle. Ja siinä iso syy miksi en mitään elämääni parantavaa ole koskaan edes miettinyt.
Nyt seurustelen.. Tyttöystäväni on nuori, mutta älykäs, hauska, kaunis, mitä sitä nyt naiselta voisi ikinä halutakaan. En osannut varautua tähänkään. Olin jo todella tyytyväinen yksin, ja nyt meni taas kuviot uusiksi. Mietin koko ajan, että on liian myöhäistä, fyysisen kuntoni kehittämiseen (olen aivan kamalassa kunnossa), ja elämäni raiteille saamiseen. En kuitenkaan halua luovuttaa noin vain, haluaisin jotenkin keksiä jotain, mutta en vain keksi. Tyttöni on hakemassa kouluun, hän on ahkera kuin mikä, ja autan häntä lukemaan sun muuta.
Tiedän, etten elä kovinkaan pitkään, puoliväli on jo kepeästi takana, vaikka kuinka elämääni saisin muutettua. henkinen kuntoni on lähes nollassa. Ennen kestin vaikka mitä, mutta tämä elämä on kuluttanut minut aika lailla loppuun. Olen "syrjäytynyt", minulla on siis ystäviä, mutta en koe yhteyttä heihin, koska olen aina elänyt aivan eri maailmassa kuin kukaan tuntemani. Mielisairaalassa tutustuin mahtaviin ihmisiin, mutta jos mahdollisuus on päätyä johonkin muuhun tulevaisuuteen, kuin kroonisesti sairaaseen elämään, niin se olisi kiva.
Parhaimmillani, minulla menee hyvin, sosiaalisesti kuin muutenkin, mutta se tuntuu siltä, että joudun taistelemaan niin paljon jo ihan elossa olemisesta ja perusasioista, että tämän kaiken päälle vielä pitäisi jotenkin kehittää tulevaisuutta, jota minä en itse näe mitenkään. En näe mitä haluaisin tehdä, mitä pystyisin tekemään, ja osaan oikeastaan vain välittää, ja odottaa kuolemaa.
En ole idiootti, vaikka välillä tuntuukin siltä, mutta olen vain jotenkin loppu, ja se tarkoittaa sitä, että elämä menisi yksinäisyydessä loppuun. Ja kuten sanoin, olin siihen tyytyväinen jo, mutta nyt asiat muuttuivat.. Mitähän ihmettä sitä tekisi? Luovuttaisiko vain? Kaikki tuntuu olevan ihan pilalla.
Elämäni on mennyt pitkälti ohitse, äitini henkisten asioiden hoitamisessa, sekä isäni henkisen kidutuksen uhrina. Kun näistä molemmista leikkasin itseni irti, minulla meni vuosia mielenterveyspuolella sun muissa ongelmissa. Minut diagnosoitiin väärin, ja vasta nyt, melkein 10 vuotta myöhemmin, sairaanhoitaja ilmoitti asiasta, ja olen hänelle erittäin kiitollinen tästä.
Täytän tänä vuonna 30. Jos totta puhutaan, en ikinä uskonut selviäväni näin pitkälle. Ja siinä iso syy miksi en mitään elämääni parantavaa ole koskaan edes miettinyt.
Nyt seurustelen.. Tyttöystäväni on nuori, mutta älykäs, hauska, kaunis, mitä sitä nyt naiselta voisi ikinä halutakaan. En osannut varautua tähänkään. Olin jo todella tyytyväinen yksin, ja nyt meni taas kuviot uusiksi. Mietin koko ajan, että on liian myöhäistä, fyysisen kuntoni kehittämiseen (olen aivan kamalassa kunnossa), ja elämäni raiteille saamiseen. En kuitenkaan halua luovuttaa noin vain, haluaisin jotenkin keksiä jotain, mutta en vain keksi. Tyttöni on hakemassa kouluun, hän on ahkera kuin mikä, ja autan häntä lukemaan sun muuta.
Tiedän, etten elä kovinkaan pitkään, puoliväli on jo kepeästi takana, vaikka kuinka elämääni saisin muutettua. henkinen kuntoni on lähes nollassa. Ennen kestin vaikka mitä, mutta tämä elämä on kuluttanut minut aika lailla loppuun. Olen "syrjäytynyt", minulla on siis ystäviä, mutta en koe yhteyttä heihin, koska olen aina elänyt aivan eri maailmassa kuin kukaan tuntemani. Mielisairaalassa tutustuin mahtaviin ihmisiin, mutta jos mahdollisuus on päätyä johonkin muuhun tulevaisuuteen, kuin kroonisesti sairaaseen elämään, niin se olisi kiva.
Parhaimmillani, minulla menee hyvin, sosiaalisesti kuin muutenkin, mutta se tuntuu siltä, että joudun taistelemaan niin paljon jo ihan elossa olemisesta ja perusasioista, että tämän kaiken päälle vielä pitäisi jotenkin kehittää tulevaisuutta, jota minä en itse näe mitenkään. En näe mitä haluaisin tehdä, mitä pystyisin tekemään, ja osaan oikeastaan vain välittää, ja odottaa kuolemaa.
En ole idiootti, vaikka välillä tuntuukin siltä, mutta olen vain jotenkin loppu, ja se tarkoittaa sitä, että elämä menisi yksinäisyydessä loppuun. Ja kuten sanoin, olin siihen tyytyväinen jo, mutta nyt asiat muuttuivat.. Mitähän ihmettä sitä tekisi? Luovuttaisiko vain? Kaikki tuntuu olevan ihan pilalla.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ala juomaan.