Uudet hiihtohousut siinä polvista valkeni, mutta oli kivointa ikinä.
Naapurin lapset tulivat hakemaan minua ulos. Oli kevättalvi ja melkein kantokeli muttei aivan. Ei hanki kantanut pystyssä kävellen mutta konttaamalla kesti. Joku sen konttaamisen keksi ja toiset perässä. Kontattiin pitkin peltoaukeamaa ja hauskaa oli.
Takaisin maanpinnalle paluu tapahtui, kun äiti huomasi, että uudet siniset hiihtohousuni olivat polven kohdalta kovin vaalenneet. Muistattehan sellaiset hiihtohousut, joissa lahkeet kapeni alaspäin ja oli lenkki kantapään alla. Tyttöjen malli, vasemmalla sivussa napitus.
Naapurin lapset tulivat hakemaan minua ulos. Oli kevättalvi ja melkein kantokeli muttei aivan. Ei hanki kantanut pystyssä kävellen mutta konttaamalla kesti. Joku sen konttaamisen keksi ja toiset perässä. Kontattiin pitkin peltoaukeamaa ja hauskaa oli.
Takaisin maanpinnalle paluu tapahtui, kun äiti huomasi, että uudet siniset hiihtohousuni olivat polven kohdalta kovin vaalenneet. Muistattehan sellaiset hiihtohousut, joissa lahkeet kapeni alaspäin ja oli lenkki kantapään alla. Tyttöjen malli, vasemmalla sivussa napitus.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kevähangilla mäen laskeminen vesikelkalla oli kivaa.
Kävellen oli kiva katsella luontoa, kävellä pitkin peltoja. Aamupäivällä hanki kantoi, jos oli liian kauan ja kaukana oli palattava konttaamalla tai pyörimällä, koska aurinko pehmitti hangen.
Niin, ennen hangetkin kantoi paremmin ja aurinko paistoi kirkkaammin. Ja jossain vaiheessa hiihtohousuissakin oli upslaakit.
Miksi ennen oli kaikki paremmin?
Miksi ei ole enää kantavia hankia?
Hankien paikalla paljasta asvalttia.
Ja rivitaloja. Ja muutama itse bygatty elementtilaatikko joita omakoti taloiksi kutsutaan.
Vielä on sentään oikeitakin taloja, 40 ja 50 luvuilla hartiavoimin rakennettuja.
Sellainen minulla vapaa-ajan paikkana. Terve kuin tauditon tuhkarokko.
Ilmastomuutosten vaikutukset hankien kantavuuteen olisi mielenkiintoinen näkökulma pohtia.
Minä henkilökohtaisesti sanoskelen, että Vihaan hiihtämistä. Kiesus, että pelkkä ajatteleminenkin tuo epämieluisia muistoja.
Sain lapsena punaiset uudet hienot sukset. Mitähän olin, ehkä jotain 8v. Oli siinä vaan aikamoinen homma saada suksi poikki. Nokasta jotain 20-30 senttiä. Lujaa laatua, mutta kyllä se siitä sitten. Katkeamisen jälkeen olinkin sitten ilman suksia, joka miellytti minua satasesti, ellei enemmänkin.
Ekalla luokalla koulussa oli hiihtopäivä. Minäkin sitten kompuroin jonon perällä ja suuren vastenmielisyyden johdosta (ehkä se syynä), nenäni päätti päästää sisältään verta. Veri lensi nenästä jo parinsadan metrin hiihtämisen jälkeen ja ope lähti viemään mua takaisin koululle. Sen jälkeen päätin, että en koskaan ikinä kuunaan vie suksia kouluun.
Spakaatti, se kinttuja levittävä voimisteluliike, tapahtui ekaa kertaa luultavimmatusti silloin, kun lähdin nuorena vaimona saareen suksittelemaan liukasta (helevetin liukasta) jäätä pitkin. Liikuskelin kuin Walt Disney-elokuvan Bambi. Bampimasen liikkumisen takia sitten tulin spakaatin tehneeksi. Hiihtäminen saareen ei toistunut.
Myöhemmin lähdin mieheni kotitalon metsään hiihtämään. Mies pötki lujaa ku hirvi leveillä suksillaan, minä yritin pysyä mukana kapeilla suksilla ja koska hanki oli pehmeää kuin pumpuli, laskeuduin mukavasti hangen läpi risukkoihin. Ähkin ja puhkin ja oli perkeleellisen hiki. Sukset takertuivat jatkuvalla syötöllä risuihin, eikä sieltä meinannut päästä ylös millään. Kuka semmosta kestää. Minä kaapasin sukset kainaloon ja kahlasin takaisin pihaan. Mies tuli aikojen päästä ja ihmetteli, että mihin hävisin. Torvelo, sanoin. Jätit minut yksin taistelemaan rusujen kans. Hyi.
Aijaa vastaukseni aloitukseen. No joo:
Muista tommoset hiihtohousut. Minulla ei semmosia ollut tietenkään, mutta isosiskollani oli. Semmoset vaalean harmaat.
Monia asioita teen ja osaan tehdä, mutta hiihtoa en tee. Tympeetä liikuskelua. Ei sovi minulle. Sitä paitsi jos mäkeä suksilla laskisin, niin jos mäen alla tulisi kaarre, niin minun jalkani ei kaartelisi, vaan menisin suoraan. Ei hyvä. Varsinkaan jos suoran edessä on joku isompi möykky.
Minusta oli mukava hiihdellä lapsena niin kauan kun se oli vapaaehtoista. Täydenkuun aikaan illalla metsässä se oli parhaimmillaan, kun oli toisaalta valoisaa, mutta silti niin aavemaista. Parasta sitten tulla kotiin nenä ja kädet jäässä, kun tuoksui äidin leipomukset ja sai iskeä kätensä lämpöisen uunin kupeeseen.
Se pakollinen suksien kouluun vieminen minua aina tympi siksi, että se oli pakollista vaikka monesti muuten hiihtelin kouluun.
Hiihtokilpailuja en oppinut koskaan ymmärtämään, että miksi sitä pitää kilpaa hiihtää, kun voi hiihdellä muutenkin. Samoin ajatteli varmaan isänikin, koska hän kerrankin lupasi minulle 50 penniä (ei se voinut 5 markkaa olla? Laskin kuitenkin, että se oli 10 lakupatukan hinta) jos uskallan jäädä viimeiseksi hiihtokilpailussa. Sehän nyt ei olisi ollut temppu eikä mikään normaalivauhtia hiihtäessä samaan aikaan kun toiset ottivat itsestään kaiken irti.
Meillä oli kuitenkin luokassa yksi ylilihava tyttö, joka ei meinannut päästä edes kävelemään, juoksemisesta tai hiihtämisestä puhumattakaan. Onneksi hän oli lähtövuorossa paljon minun jäkeeni ja laskin mielessäni, että silloin kun hän hiihtää minusta ohi, niin 10 lakupatukkaa on varmasti minun. Saihan siellä ladun varressa istuskella kannon päässä, maiskutella mielessään lakupatukoita ja odotella koska hän ohittaisi. Kun näin hänen tulevan, niin nousin takaisin ladulle ja annoin hänen huutaa latua. Onnistui se ohittaminen. Oikeastaan minusta oli silti lakupatukoitakin parempaa nähdä kuinka iloinen hän oli tulostaulukkoa lukiessaan, kun oli kerrankin toiseksi viimeinen koulun hiihtokilpailussa, eikä aina viimeinen.
Jälkeenpäin ajatellen olen varma, että se oli taas yksi isäni katalista kasvatusmetodeista, koska hän tiesi, että sitä tyttöä kiusattiin koulussa hänen lihavuudestaan.