Hei!
Näin kun kohta on se minulle hirveä päivä, eli äitienpäivä tuloillaan, on se taas tunnemyrskyä suurimmillaan.
Minulla on 21v ja 19v pojat.
Olen lasten isästä eronnut jo vuonna 2000. Monen vuoden käräjöinnin jälkeen luovutin molemmat pojat isälleen, korostan sanaa luovutin. Lapset oireilivat mitä omituisimmilla tavoilla ja päätin katsoa parhaaksi, että viiden vuoden tappelu eri oikeusasteissa saa riittää.
Tuomari erityisesti painotti, että lasten isän tulee ylläpitää minun ja lasten välistä suhdetta, esim soitot vähintään kerran vkossa ja tapaamiset sovitusti, ilman tekosyitä tms.
Käytännössä soittoja tuli sieltä päin noin 2-3 kertaa VUODESSA. Kortit, kirjeet ja osa lahjoista eivät poikia tavoittaneet ( kuulin pojilta sen vasta jokunen vuosi sitten). Tapaamiset eivät menneet nekään niinkuin oltiin sovittu, pojat olivat joko kipeitä tai heillä oli muuta, mihin lasten piti ehdottomasti osallistua.. en jaksa kirjoittaa noista ajoista sen enempää. Sen verran rankkaa aikaa se minulle oli ja lapsille tottakai.
Mun elämä alkoi luisua alamäkeä pikkuhiljaa. Tuli väkivaltaisia miehiä, alkoholi jne.
Elämältä meni pohja. Tätä ex käytti hyväkseen ja tilanteet menivät aina vain vaikeammaksi.
Muutin monen sadan kilometrin päähän, töiden perässä. Kaikki tuo em. ja pitkä matka johti siihen, että saattoi kulua kaksikin vuotta ennenkuin tapasin lapseni. Korostan, että elämäni oli hallinassa ja siten luokseni pystyi tulemaan ja yleensä koko suku oli paikalla, kun niin harvoin tavattiin siis minä ja pojat.
On täysin selvää, että vieraannuttiin, he minusta ja minä heistä. Tuntui, että olen vaan joku "täti" joka antaa rahaa, ostaa syntymä ja joululahjat. Muuten pojista ei kuulunut mitään ja itseasiassa ei nytkään, muutoin kun jos tarvitaan uudet renkaat, vaihtaa autoa jne.
Ei joulukortteja ei äitienpvä korttia ei soittoja, ei edes vastausta viesteihin tyyliin vaikka minulta miten menee, mikä ilma siellä. Ei vastata puheluihin, ei mitään. Mutta auta siunakkoon, kun tarvitaan johonkin rahaa niin johan sitten tulee äiree mieleen. Sitten sadattelua kun sanon, että nyt on tiukkaa, etten voi kaiken maailman juttuja kustantaa.
En jaksa tätä enään!! Ja voin sanoa suoraan, että tunteet on ihan pakkasella poikia kohtaan ja varmaan tunne kaikesta päätellen molemminpuolinen. Joskus jopa kadun, että hitto kun tuli tehtyä nuo lapset. Tähän varmaan joku huutaa, että olen huonoista huonoin äiti kun ajattelen ja saati sitten kirjoitan tuollaisia.
Ja minulla on iäkkäät vanhemmat, heillekkin tulee meiliä rahan toivoissa, jos minulla tai isällään ei ole rahaa. Muuten eivät pojat pidä yhteyttä.
Eli, olisiko syyttelyn sijaan antaa neuvoja miten lähentyisin poikien kanssa? Joku aika sitten oli jokunen kuukausi, että puhuttiin pitkiä puheluita ja pojat kertoivat mm. opiskeluistaan ja tyttökavereistaan. Sitten tuli taas täysi hiljaisuus, olen yrittänyt kysyä, että mikä nyt on..ei vastausta.
Se on taas itkuista itkuisempi sunnuntai edessä.
Auttakaa, kertokaa neuvoja kenties omia kokemuksia!
Olisin niistä valtavan kiitollinen!
Hyvää kevättä!
Näin kun kohta on se minulle hirveä päivä, eli äitienpäivä tuloillaan, on se taas tunnemyrskyä suurimmillaan.
Minulla on 21v ja 19v pojat.
Olen lasten isästä eronnut jo vuonna 2000. Monen vuoden käräjöinnin jälkeen luovutin molemmat pojat isälleen, korostan sanaa luovutin. Lapset oireilivat mitä omituisimmilla tavoilla ja päätin katsoa parhaaksi, että viiden vuoden tappelu eri oikeusasteissa saa riittää.
Tuomari erityisesti painotti, että lasten isän tulee ylläpitää minun ja lasten välistä suhdetta, esim soitot vähintään kerran vkossa ja tapaamiset sovitusti, ilman tekosyitä tms.
Käytännössä soittoja tuli sieltä päin noin 2-3 kertaa VUODESSA. Kortit, kirjeet ja osa lahjoista eivät poikia tavoittaneet ( kuulin pojilta sen vasta jokunen vuosi sitten). Tapaamiset eivät menneet nekään niinkuin oltiin sovittu, pojat olivat joko kipeitä tai heillä oli muuta, mihin lasten piti ehdottomasti osallistua.. en jaksa kirjoittaa noista ajoista sen enempää. Sen verran rankkaa aikaa se minulle oli ja lapsille tottakai.
Mun elämä alkoi luisua alamäkeä pikkuhiljaa. Tuli väkivaltaisia miehiä, alkoholi jne.
Elämältä meni pohja. Tätä ex käytti hyväkseen ja tilanteet menivät aina vain vaikeammaksi.
Muutin monen sadan kilometrin päähän, töiden perässä. Kaikki tuo em. ja pitkä matka johti siihen, että saattoi kulua kaksikin vuotta ennenkuin tapasin lapseni. Korostan, että elämäni oli hallinassa ja siten luokseni pystyi tulemaan ja yleensä koko suku oli paikalla, kun niin harvoin tavattiin siis minä ja pojat.
On täysin selvää, että vieraannuttiin, he minusta ja minä heistä. Tuntui, että olen vaan joku "täti" joka antaa rahaa, ostaa syntymä ja joululahjat. Muuten pojista ei kuulunut mitään ja itseasiassa ei nytkään, muutoin kun jos tarvitaan uudet renkaat, vaihtaa autoa jne.
Ei joulukortteja ei äitienpvä korttia ei soittoja, ei edes vastausta viesteihin tyyliin vaikka minulta miten menee, mikä ilma siellä. Ei vastata puheluihin, ei mitään. Mutta auta siunakkoon, kun tarvitaan johonkin rahaa niin johan sitten tulee äiree mieleen. Sitten sadattelua kun sanon, että nyt on tiukkaa, etten voi kaiken maailman juttuja kustantaa.
En jaksa tätä enään!! Ja voin sanoa suoraan, että tunteet on ihan pakkasella poikia kohtaan ja varmaan tunne kaikesta päätellen molemminpuolinen. Joskus jopa kadun, että hitto kun tuli tehtyä nuo lapset. Tähän varmaan joku huutaa, että olen huonoista huonoin äiti kun ajattelen ja saati sitten kirjoitan tuollaisia.
Ja minulla on iäkkäät vanhemmat, heillekkin tulee meiliä rahan toivoissa, jos minulla tai isällään ei ole rahaa. Muuten eivät pojat pidä yhteyttä.
Eli, olisiko syyttelyn sijaan antaa neuvoja miten lähentyisin poikien kanssa? Joku aika sitten oli jokunen kuukausi, että puhuttiin pitkiä puheluita ja pojat kertoivat mm. opiskeluistaan ja tyttökavereistaan. Sitten tuli taas täysi hiljaisuus, olen yrittänyt kysyä, että mikä nyt on..ei vastausta.
Se on taas itkuista itkuisempi sunnuntai edessä.
Auttakaa, kertokaa neuvoja kenties omia kokemuksia!
Olisin niistä valtavan kiitollinen!
Hyvää kevättä!
Vastaukset 1
Vanhimmat
En tiedä auttaako tämä, mutta kirjoitan silti. Minä olen jonkun äidin tytär. Kävin vähän aikaa sitten katsomassa äitiä(asuu ulkomailla) ja luulin, että äitin ilahtuu kovasti. Ei oltu nähty moneen vuoteen. Oli pettymys. Moni ihmetteli miksi hänestä on tullut tunnekylmä äiti. Ei jaksanut olla kanssani ja kysellä miten olen pärjännyt. Hän suutui kaikesta.
Tiedän, etten minä olisi täällä ilman äitiä, mutta tulevana sunnuntaina en haluaa edes muista äitiä päinvastoin, koska minulle tulee pahamieli siitä. Huonot kokemukset........huonot tulokset.
Mitä sinä olet tehnyt auttaaksesi heitä? Kerrotko kuinka paljon rakastat heitä avioerosta ja ongelmista huolimatta? Muuten olen itse avioero lapsi ja minulla paljon negatiivisia muistoja lapsuudesta. Niitä vaan tulee helposti ja vanhempien rooli silloin äärimmäisen tärkeä vaikka heidän välit ovat huonoja. Lapsista tulee helposti katkeria. Katkera ihminen pysty rakastamaan helposti.
Luulen, että sinä ja lapsesi olette katkeria, koska kerrot, että tunteet on pakkasella. Silti itket äitienpäivänä. Kyllä rakastat heitä. Olet vain katkera.Yritä korjata niitä niin korjaantuu. Anna anteeksi niin pääset pitkälle. Tein niin ja helpotti. Varmaan heilläkin on vaikea.
Anteeksi, jos tuli sekavaa tekstiä/kirjoitusvirheitä. Olen väsynyt kun kello on niin paljon. Oli vaan pakko vastata heti. Hyvää äitienpäivää! Olet silti äiti tulipa kortti tai ei.