Minä olen 21 ja mieheni on 25 vuotias. Olemme seurustelleet 3,5 vuotta. Asumme yhdessä. Mieheni haluaa lapsen - minä en!
Suhteessamme on monta muutakin ongelmaa, mm. seksittömyyttä (mies kärsii haluttomuudesta, minä kärsin puutteessa). Mutta on siinä paljon hyvääkin, samanlainen huumorintaju, myötäelämisen kyky, yhteiset hauskat kokemukset, kumpikin tulee hyvin toimeen toistensa kavereiden ja suvun kanssa, yhteistä elämää on mietitty ja haaveiltu...
Vaan nyt tuli eteen tämä lapsiasia. Minä olen perheeni keskimmäinen ja olen hoitanut nuorempia sisaruksiani, vanhempien sisaruksieni lapsia ja muiden sukulaisten ja naapureiden lapsia myös. Tiedän miten raskasta on hoitaa pientä vauvaa, varsinkin yksin. Äitini oli yksinhuoltaja. Arvostan yksinhuoltajaäitejä ja -isiä, mutta en IKINÄ halua samaan tilanteeseen. Se on pahin painajaiseni. Mieheni on perheensä nuorin eikä hänellä ole juuri kokemusta lastenhoidosta. En luota hänen osaavan oikeasti pitää huolta lapsista, hän on iästään huolimatta kuin pikkupoika. Tiedän että jos lapsi hankitaan, minusta tulee kahden kakaran äiti.
Lisäksi pelkään synnytystä. Olen herkästi masentuva ja pelkään raskauden/synnytyksen vain pahentavan sitä. En halua nuorena äidiksi, mutta mies haluaisi olla isä alle kolmikymppisenä (eli kohta on kiire!). Minulla on vielä opinnot kesken. Haluan päästä työelämään ja naimisiin ennen kuin lapsista edes keskustellaan, mutta mies (työtön, rahaton, vailla kokemusta lastenhoidosta) haluaa kuitenkin lapsen.
Mies sanoi, että vaikka rakastaa minua ja suhde on muuten hänen mielestään hyvä, meille tulee ero jos päätän etten halua ikinä lasta. Olen tässä jo jonkin aikaa ollut ehkä-linjalla, vaikka suhteen alussa kantani oli ehdoton ei. Toisaalta mietin, että miksen anna periksi kun mies on ihana ja meillä synkkaa... Mutta toisaalta minua inhottaa ajatus siitä, että joudun "synnytyskoneeksi" vasten tahtoani, en koe mitään vetoa äitiyteen ja minua kuvottaa ajatus lapsen kasvamisesta sisälläni. Pidän kyllä lasten kanssa touhuamisesta, hoidan mielelläni sukulaisten muksuja, mutten välttämättä halua omia.
Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä? Kertokaa rohkeasti omia kokemuksianne, kannattiko lastenhankinta vai ei? Haluan etenkin vastauksia naisilta, jotka tekivät lapsen miehen vaatimuksesta, sekä naisilta jotka pitivät päänsä ja erosivat! Kadutteko valintaanne? Antakaa minulle neuvoja, olen ihan hukassa tämän asian kanssa!
(Laitoin tämän jo tuonne Parisuhde-palstallekin, mutta ajattelin että tätä kautta voisi saada myös aihepiiriin liittyviä vastauksia.)
Suhteessamme on monta muutakin ongelmaa, mm. seksittömyyttä (mies kärsii haluttomuudesta, minä kärsin puutteessa). Mutta on siinä paljon hyvääkin, samanlainen huumorintaju, myötäelämisen kyky, yhteiset hauskat kokemukset, kumpikin tulee hyvin toimeen toistensa kavereiden ja suvun kanssa, yhteistä elämää on mietitty ja haaveiltu...
Vaan nyt tuli eteen tämä lapsiasia. Minä olen perheeni keskimmäinen ja olen hoitanut nuorempia sisaruksiani, vanhempien sisaruksieni lapsia ja muiden sukulaisten ja naapureiden lapsia myös. Tiedän miten raskasta on hoitaa pientä vauvaa, varsinkin yksin. Äitini oli yksinhuoltaja. Arvostan yksinhuoltajaäitejä ja -isiä, mutta en IKINÄ halua samaan tilanteeseen. Se on pahin painajaiseni. Mieheni on perheensä nuorin eikä hänellä ole juuri kokemusta lastenhoidosta. En luota hänen osaavan oikeasti pitää huolta lapsista, hän on iästään huolimatta kuin pikkupoika. Tiedän että jos lapsi hankitaan, minusta tulee kahden kakaran äiti.
Lisäksi pelkään synnytystä. Olen herkästi masentuva ja pelkään raskauden/synnytyksen vain pahentavan sitä. En halua nuorena äidiksi, mutta mies haluaisi olla isä alle kolmikymppisenä (eli kohta on kiire!). Minulla on vielä opinnot kesken. Haluan päästä työelämään ja naimisiin ennen kuin lapsista edes keskustellaan, mutta mies (työtön, rahaton, vailla kokemusta lastenhoidosta) haluaa kuitenkin lapsen.
Mies sanoi, että vaikka rakastaa minua ja suhde on muuten hänen mielestään hyvä, meille tulee ero jos päätän etten halua ikinä lasta. Olen tässä jo jonkin aikaa ollut ehkä-linjalla, vaikka suhteen alussa kantani oli ehdoton ei. Toisaalta mietin, että miksen anna periksi kun mies on ihana ja meillä synkkaa... Mutta toisaalta minua inhottaa ajatus siitä, että joudun "synnytyskoneeksi" vasten tahtoani, en koe mitään vetoa äitiyteen ja minua kuvottaa ajatus lapsen kasvamisesta sisälläni. Pidän kyllä lasten kanssa touhuamisesta, hoidan mielelläni sukulaisten muksuja, mutten välttämättä halua omia.
Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä? Kertokaa rohkeasti omia kokemuksianne, kannattiko lastenhankinta vai ei? Haluan etenkin vastauksia naisilta, jotka tekivät lapsen miehen vaatimuksesta, sekä naisilta jotka pitivät päänsä ja erosivat! Kadutteko valintaanne? Antakaa minulle neuvoja, olen ihan hukassa tämän asian kanssa!
(Laitoin tämän jo tuonne Parisuhde-palstallekin, mutta ajattelin että tätä kautta voisi saada myös aihepiiriin liittyviä vastauksia.)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.