Vakavia ongelmia vanhempien kanssa?

Moikka, olen muutaman kuukauden päästä 18-vuotta täyttävä tyttö. Mun vanhemmat on aina ollut tosi tiukkoja ja varmasti siinä on hyvät puolensa. Nyt ollaan kuitenkin menty asiassa mielestäni liian pitkälle. Mua ei montaa kertaa mun elämäni aikana olla suoraan kielletty esimerkiksi kavereiden kanssa olemisesta tai muusta itsenäistymiseen ja aikuistumiseen liitttyvistä asiasta, mutta jos olen ollut ihan päiväsaikaan heillekin hyvin tutulla kaverillani kylässä meidän lähialueella, niin on mulle aina tullut hyvin selväksi, että mun vanhemmat eivät pidä sitä hyvänä asiana, vaikkei he sitä suoraan sanoisikaan. He saattavat esimerkiksi soittaa seitsemältä illalla, että tulethan jo kotiin päin. Ja tosiaan olen 17-vuotias ja kaveri asuu parin sadan metrin päässä, ja hän on siis tyttö eikä hänellä ole mitään "päihdetaustaa" tai mitään muutakaan ja hän on siis saman ikäinen kanssani ja ollaan tunnettu monia monia vuosia. Vuosi vuodelta olen muuttunut sisäänpäinkääntyneemmäksi, eikä mulla enää ole lähes lainkaan kavereita koulun ulkopuolella, koska on helpompi jäädä kotiin, kuin kuunnella kamala valitusta.

Kaikki shoppailu ja television katselu on myös vanhempieni mielestä erittäin negatiivista, vaikka puhuttaisiin 10-vuotialle suunnatusta ohjelmasta tai 20€ kuussa rahankäytöstä. En edes voisi harkita ensi kesälle mitään festarireissua tai muutakaan "mukavaa erikoistekemistä", vaikka rahoittaisin ne itse ansaituilla kesätyörahoilla. Niin ja työnteko onkin sitten lähes ainoa asia, mihin ei puututa negatiivisesti vaan kannustetaan, jotta voisin itse kustantaa elämäni mahdollisimman suurelta osin, vaikka perheemme rahatilanne ei ole mitenkään huono.

Seksuaalisuudesta perheessämme ei ole ikinä puhuttu sanallakaan, eikä vanhemmillani ole minkäänlaista rakkaussuhdetta, vaikka avioliitossa ovatkin. En ole nähnyt tai kuullut yhtään "hellyyden osoitusta" elämäni aikana, mutta itse en koe, että olisin jäänyt vaille valistusta tai mitään muutakaan, koska olen tottunut elämään tällaisessa tilanteessa.
Jos joskus satun sanomaan yhdenkin sanan, joka jotenkin viittaa siihen etten ole tyytyväinen elämäntilanteeseeni, niin saan kuulla pitkän luennon siitä, että kuinka hyvin mulla on asiat, kun varhemmat eivät ole eronneet tai heillä ei ole alkoholiongelmaa. Tämä on ehkä syy siihen, miksi en osaa hakeutua kenenkään juttusille, kun "minulla ei ole kunnon syytä" ja monilla on suurempia ongelmi.
Mun vanhemmat ei tiedän kuinka paljon kärsin tästä tilanteesta, koska en pysty heille puhumaan. Syön "suruuni" ja harrastukseni joudun kustantamaan myös itse, eikä niitäkään katsota hyvällä. Koulunkäynti alkaa myös tuntua koko ajan raskaammalta, kun en saa sille oikein mitään vastapainoa, ennenminkin valitusta siitä, kuinka laiska lapsi olen ja "elämänhaluton", koska sellaiselta mä varmaan näytän heidän silmissä ja silloin mun tunteet purkautuu voimakkaimmin, koska oon juuri istunut neljän seinän sisällä viimeiset pari vuotta ja katsonut vierestä, kun ne ainoatkin kaverit viettää vaapa-aikaansa toistensa kanssa ja pyytää mut joskus mukaan, mutta en halua tulla, koska joutuisin käymään läpi niin rankan keskustelun mun vanhempien kanssa, ja todennäköisesti he eivät antaisi lupaa kodista poistumiseen, joten olen luovuttanut sosiaalisten suhteiden kanssa. En voi edes kuvitella, millainen ongelma tulis, jos olisin jostain löytänyt itselleni poikaystävän. Onneksi näin ei ole, sillä mut melkein hirtettäis varmaan, koska seksuaalisuutta ei selkeästi sallita meidän talossa.

Pelkään ja odotan kauheesti sitä aikaa, kun täytän 18, koska sillon voin oikeasti tehdä kaiken mitän haluan, mutta he varmaan sanoo, jos oon lähdössä johonkin, että "Älä jooko mee mihinkään, koska se ei oo sulle hyväksi ja me ei oikein tykätä että lähdet ja kertoisikko monelta tuut jne.." Ton seurauksena jouduun varmaan taas oleen kotona neljän seinän sisällä, koska en kehtaa sitten mennä ja toimia vasten heidän tahtoaan. Mulla on kyllä selkeet suunnitelmat lähtee mahdollisimman pian opiskelemaan toiselle puolelle Suomea, koska tarviin tilaa näinden mun "vankilavuosien" jälkeen. Näen joka päivä, kuinka mua paljon nuorempi pikkusisko oireilee jo samalla tavalla, kuin minä useita vuosia sitten.

Kertokaa mielipiteitä siitä, että valitanko tässä länsimaisen nuorison tyyliin turhasta vai mitä te tekisitte mun tilanteessa?