Mul on siis yleensä riita äiskän kaa, mut tää on varmaan pahin. Riita alkoi siitä, kun äiskä tuli taas huoneeseeni uhkailemaan, että se tulee ite kerää kaikki epäsiistis olevat tavarat roskiin, ellen siivoaisi huoneeni 2 päivässä. Oman äitini uhkaukset kannattaa ottaa tosissaan, mutta tällä kertaa sanoin vastaan, et enkö mä ite saisi pitää omat tavarat siistis silleen miten haluan. Se tietenkin suuttui ja alkoi myöhemmin huomauttelee, että eläkää kuinka haluatte.
No pari päivää meni okei ja näytti olevan tunteet vähän hiljentynyt. Eilen kuitenkin äiti kutsui mut juttelemaan keittiöön siintä kuinka esimerkiksi on todella tärkeää petaa sänky. Mut jos mä en halua petaa sitä ja se on ihan okei mulle. Sit äiti alkoi selittää, että se on juuri sitä laiskuutta ja kun "en halua" on niin helppo sanoa, mutta kun sä pääset "en halua" yli niin sä opit tekemään asioita jotka auttaa sinua elämässä, mutta jos sä sanot koko ajan en halua niin sä vajoot myöhemmin siihen, että sul ei onnistu elämässä mitään. Yritin sanoa, kun mä osaan jos mä haluan esim. petaa sängyn. Eihän muillakaan nuorilla mene paskast, vaikka niiden huone on epäsiistis. Niillä menee hyvin koulussa. Itelläni oma elämä menee hyvin. Koulussa menee hyvin, kavereita on, oon erittäin liikunnallinen ja osaan siivota. Mutta tarkoittaako se, että jos suostun äitini selitykseen, niin pitääkö minun tehdä kaikki ei omasta tahdosta, että opin pääsemään "elämästäni vaikeuksista" eteenpäin. Eli elämäni ois pelkkää paskaa, kun menisin paskatyöhön ja tekisin kaikkea josta en pidä. Kyllä mä haluun siivota, että mun huone on siisti. Mutta en halua tehdä sitä silloin kun joku pakottaa tekemään sitä koko ajan.
Tänään se sitten oli aamulla silleen, että voit mennä asumaan isälle, kun se sopii just sulle, kun sä tykkäät asua lääväs. Ja valitti myös siintä kun me ei välitetä siintä ja se on siis aivan yksinäinen. Meillä on ollut hyvii aikoja ja mä välitän äiskäst, en vaan välttämättä ilmaise sitä selvästi, tietenkään kun olen pelkänyt äitii pienest asti, kun se on huutanut meille omista ongelmista, vaikka ei se ole meidän syy. Ollaan myös pienest asti siivonnut äiskän käskystä. Niin ei todellakaan ole kokenut minkääläistä rakkautta tai hellyttää niin en välttämättä ilmaise hellyttää selvästi sille. Mä oon kyl erittäin positiivinen ja nauran koko ajan, mutta jos äiskä alkaa riitelee niin se on todella vaikeeta olla reagoimatta siihen. Tänään tietenkin itkin ussan tunnilla, kun mä en enään kestä sitä, jos se sanoo tollast. Kyl mie pidän äikäst, mut en silloin kun se huutaa ja äiskälle on vaikee ilmaist positiivisii tunteita.
Täst tuli nyt vähän pitkä, mut kertokaa mitä mieltä ootte, kun tarvitset todella paljon apua.
No pari päivää meni okei ja näytti olevan tunteet vähän hiljentynyt. Eilen kuitenkin äiti kutsui mut juttelemaan keittiöön siintä kuinka esimerkiksi on todella tärkeää petaa sänky. Mut jos mä en halua petaa sitä ja se on ihan okei mulle. Sit äiti alkoi selittää, että se on juuri sitä laiskuutta ja kun "en halua" on niin helppo sanoa, mutta kun sä pääset "en halua" yli niin sä opit tekemään asioita jotka auttaa sinua elämässä, mutta jos sä sanot koko ajan en halua niin sä vajoot myöhemmin siihen, että sul ei onnistu elämässä mitään. Yritin sanoa, kun mä osaan jos mä haluan esim. petaa sängyn. Eihän muillakaan nuorilla mene paskast, vaikka niiden huone on epäsiistis. Niillä menee hyvin koulussa. Itelläni oma elämä menee hyvin. Koulussa menee hyvin, kavereita on, oon erittäin liikunnallinen ja osaan siivota. Mutta tarkoittaako se, että jos suostun äitini selitykseen, niin pitääkö minun tehdä kaikki ei omasta tahdosta, että opin pääsemään "elämästäni vaikeuksista" eteenpäin. Eli elämäni ois pelkkää paskaa, kun menisin paskatyöhön ja tekisin kaikkea josta en pidä. Kyllä mä haluun siivota, että mun huone on siisti. Mutta en halua tehdä sitä silloin kun joku pakottaa tekemään sitä koko ajan.
Tänään se sitten oli aamulla silleen, että voit mennä asumaan isälle, kun se sopii just sulle, kun sä tykkäät asua lääväs. Ja valitti myös siintä kun me ei välitetä siintä ja se on siis aivan yksinäinen. Meillä on ollut hyvii aikoja ja mä välitän äiskäst, en vaan välttämättä ilmaise sitä selvästi, tietenkään kun olen pelkänyt äitii pienest asti, kun se on huutanut meille omista ongelmista, vaikka ei se ole meidän syy. Ollaan myös pienest asti siivonnut äiskän käskystä. Niin ei todellakaan ole kokenut minkääläistä rakkautta tai hellyttää niin en välttämättä ilmaise hellyttää selvästi sille. Mä oon kyl erittäin positiivinen ja nauran koko ajan, mutta jos äiskä alkaa riitelee niin se on todella vaikeeta olla reagoimatta siihen. Tänään tietenkin itkin ussan tunnilla, kun mä en enään kestä sitä, jos se sanoo tollast. Kyl mie pidän äikäst, mut en silloin kun se huutaa ja äiskälle on vaikee ilmaist positiivisii tunteita.
Täst tuli nyt vähän pitkä, mut kertokaa mitä mieltä ootte, kun tarvitset todella paljon apua.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei!
Ikävää kuulla, että sinulla ja äidilläsi on riitaa. Toki kaikki lapset ja vanhemmat riitelevät välillä, mutta äitisi tekee todella väärin purkaessaan omaa pahaa oloaan sinuun. Onhan se oma huone hyvä pitää siistinä, mutta uhkailu ja jatkuva nalkuttaminen ei varmasti kannusta siihen. Parempi olisi, että hän vaikka pyytäisi sinua kauniisti siivoamaan tai vaan luottaisi siihen, että pystyt kyllä huolehtimaan huonesi siisteydestä. Ehdotan, että yrittäisit puhua äidillesi rehellisesti ja rauhallisesti, kertoisit että hänen huutamisensa ja uhkailunsa tuntuu sinusta pahalta ja yrittäisit samalla saada hänet avautumaan omista ongelmistaan. Ilmaise äidillesi, että välität hänestä etkä halua enää riidellä. Se tekisi varmasti hyvää teidän väliselle suhteelle. Uskon, että rehellisesti puhumalla saatte välinne kuntoon. :)
-NettiSaappaasta Kiuruvedeltä Marja
Joo hyvä ajatus, yritän kokeilla puhua äidilleni. Kiitos paljon vinkistä :)