Äidin kuolema

Menee aikaa, vippaskonsteja ei ole.

Kuolemat erittäin henkilökohtaisia asioita, jokainen käsittelee niitä tavallaan. Etenkin nykyaikana, kun kuolema piilotetaan sairaaloihin ja vanhustentaloihin, se tulee monille yllätyksenä. Nuo käytännön asiat itse asiassa hyviä asioita, niissä menee aikaa ja niihin pitää keskittyä, saa polttimo aikaa sopeutua todellisuuteen. Sillä kaikki tuollainen taivashöpötys jne, ne ovat vain ihmisen pakoa todellisuudesta. Tosiasia aina kuitenkin on, joku on kuollut, ei muuta.

Surussa ihminen itseasiassa alkaa pelätä omaa kuolemaansa. Se kaiketi tekeekin asiasta hankalan, tulee elämän tosuus esiin. Ja totuushan on monelle se kauhistus, pahimmillaan alkaa todellisuudesta erkaantuminen, sekaannutaan uskontoihin, etsitään "apua". Kannattaa huomata, ihan varmasti sullekin on iomaantunut "avun tarjoajia" kuolemantapauksen tiimoilta. Mieti sekunti. Kyttäävät perintöjä, ovat käännyttämässä johonkin, jotain hyötyä joka tapauksessa hakevat.

Sitä pitää päästä tollasista yli. Kun asian saa itelleen selkeästi mietittyä, siinäpä se olikin se paljon puhuttu surutyö. Joillain onnistuu helpommin, jotkut eivät opi ikinä ottamaan tosiasioita tosiasioina.

Turha odotella neuvoja. Käy itse tilanteesi läpi, ei suruun ole apua, se on luontainen tunnetila, joka kuuluu elämään. Kun aikaa kulunut itsellesi tarpeeksi ja olet tajunnut tapahtuneen, sitten kait se "surutyö" on sitten tavallaan ohi.

Tämä muuten ei todellakaan paras foorumi tällaisille asioille. Valitettavasti netti muuten täynnä lähinnä erilaisten uskontikuntien sielunkalastusssaitteja asiasta. Yks pitää hokata. Terkkari. Kuolemantapaus kouraisee ihmisen mieltä, siis mielenterveyttä. Jos menee oikein hankalaksi, hakeudu sinne.

Kiitos vastauksestasi! Äitini poismenoon liittyy vain "pieni epäselvyys" Perintöriidoista ei ole kyse, koska olen ainoa lapsi (tiettävästi).
Terveydenhuollosta yritin saada aikaa, mutta sieltä sanottiin, ettei tämä ole kiireellinen asia. Hyvää alkavaa kesää sinulle, tästä jatketaan.

sepä se.Silloin kun apua tarvisi alkaa kesälomat!Yritä siinä sitten vaan pärjäillä niinku parhaaksi näet!Parempi kun ajattelet että äitisi on hyvä olla siellä missä nyt on.Ja päästä irti.Aloita joku kiva käsityö,tai kirja,tai vaikka kirjoita tuntemuksiasi päivittäin,miltä tuntuu...

Minunkin äitini kuoli kolme vuotta sitten. Ja toinen veljenikin kuoli 10 kuukautta sitten. Äitini kuolema oli minulle hirveä järkytys. Ensimmäinen vuosi hänen kuolemastaan oli ihan järkyttävää painajaista. Ja toinenkin oli hyvin vaikea, vaikka vähän alkoikin helpottaa. Nyt on kulunut kolme vuotta, eikä enää tunnu niin kauhealta, mutta ei ole päivääkään, että en äitiäni ajattelisi. Vaikka olenkin päässyt pahimman ylitse, niin nämä kuolemat saivat tajuamaan elämän rajallisuuden konkreettisesti. Yritän kuitenkin olla elämässä kiinni olemalla kiinnostunut erilaisita asioista. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että lohdutusta saa etsiä sieltä, mistä haluaa, toisin kuin mitä mieltä edellinen vastaaja oli mieltä.

Minullakin äiti kuoli maaliskuussa, itse olen hädin tuskin aikuinen. Terveydenhoitaja ehdotti kuukausi sitten, että miettisin joka päivä äidistä muiston ja piirtäisin sen. Tuntuu että surutyöni alkoi kunnolla vasta nyt kun löysin konkreettisen tavan käydä läpi tunteitani ja ajatuksia rakkaasta äidistä. Näin saan purettua ikävää ja itkua tasaisemmin, on kuin viettäisin edelleen tuon pienen tuokion päivästä äitini kanssa.

Hei Tytär

Otan osaa suruusi ja menetykseesi. Perheenjäsenen kuolemasta toipuminen vie aikaa kuten tiedätkin. Tulee parempia päiviä ja sitten taas vaikeampia vaiheita. Kaikki vuodenkierron pyhät; äitienpäivä, joulu, syntymäpäivät yms. on käytävä läpi ilman tätä tärkeätä ihmistä. Monet asiat palauttavat hänet mieleen ja murhe voi yllättää missä tahansa ja milloin tahansa, kunnes pahin vaihe helpottaa.

Mikä sitten auttaa? Erilaiset asiat, koska me suremme eri tavalla, joku auttaa jotakuta, toinen kokee paremmaksi tavaksi jonkun muun. Keskustelu ja juttelu auttaa yleensä kaikkia. Tässä ketjussakin on mainittu kirjoittaminen ja piirtäminen, joku lukee aiheesta kirjoitettuja kirjoja. Etsi itsellesi sopiva tapa, löydät kyllä sen. Voit myös ottaa yhteyttä seurakuntaan ja mennä joko diakonin tai papin kanssa juttelemaan. Seurakunnilla on myös sururyhmiä, ne ovat hyviä - kun vertaistukiryhmissä jakaa kokemaansa ja suruansa, olo helpottuu. Huolehdi itsestäsi.

Voimia sinulle,
Pirkko-pappi

Kysyt että koska surutyö alkaa. Kyllä sinä teet sitä koko ajan, vaikka onkin ollut kiireitä eikä ole ollut aikaa perehtyä asiaan. Mutta kyllä jossain vaiheessa täytyy hidastaa ja ''ottaa asia pöydälle''. Sitten saattaa käydä niin että kaikki tunteet vyöryvät päälle. Älä säikähdä, se on hyvä asia.
Minäkin olen menettänyt äidin kaksi vuotta sitten. Se pahin ikävä kesti vuoden ja vielä toisen vuoden ajan kelasin äidin sairauteen liittyviä asioita, hautajaisia ja viimein äidin luonteeseen liittyviä hassujakin piirteitä. Puhuimme näistä asioista sisareni kanssa. Aina vain uudestaan ja uudestaan kävimme läpi noita asioita. Ja sitten, yhtäkkiä se loppui, tajusimme että olimme surreet äitiä juuri tuolla tavalla. Kun puhuimme äitiin liittyvistä asioista, pidimme hänet tavallaan vielä luonamme. Ja sitten olimme valmiit päästämään irti. Toivotimme ''äidin menneeksi'', luovutimme hänet lopullisesti kuolemalle, ja niin oli hyvä. Niin pitikin tehdä.
Sanot ettet ole valmis päästämään äidistä irti. Et tietenkään! Ei sinun tarvitse eikä pidäkään. Pidä hänet mielessäsi luonasi niin kauan kuin on tarpeen, se on juuri osa surutyötäsi. Kun ajattelet ja muistelet äitiä, jopa kääntelet mielessäsi samojakin asioita, sinä pala palalta luovutat äitiä pois mutta muista että se vie aikaa.
Kuinka yksin olet tämän asian kanssa? Onko sinulla ketään jonka kanssa voit ''kelata asiaa''? Sanot että olet ainut lapsi. Olisiko joku sukulainen tai äitisi hyvä ystävä?
Kuolemasta on kovin vähän aikaa. Älä hoputa itseäsi. Toipumiselle ei ole määräaikaa. Käy haudalla. Se helpottaa. Voimia sinulle!