Miten teillä alko bulimia?

Ööö no koulukiusaamisen ajoilta se kai lähti ja on jatkunut siitä 4 vuotta :(

Minulla n. 11-vuotiaana laihduttamisella (ihastukselta tuli läski-kommenttia sekä isoveli oli morkannut aina läskiksi, jota tosin olinkin) alkanut anoreksia vaihtui bulimiaan, kun äitini pakotti minut syömään tahtomattani ja tarkkaili silmä kovana syömisiäni. Olin lukenut Spice Girlsin Geri Halliwellin elämäkerran, jossa hän kertoi buliimisesta käyttäytymisestään. Päätin kokeilla, äiti oli tyytyväinen kun aloin syömään paljon. Kunnes tajusi mitä teen. Oksensin ensin vessanpönttöön, sitten jouduin opettelemaan muita keinoja, jotta en jäisi oksentamisesta kiinni. Erityisesti suihkussa tuli oksennettua pitkän aikaa kotona asuessa, mutta hätätapauksissa esim. yöaikaan saatoin oksentaa oman huoneen roskikseen jopa peiton alla ääniä peittääkseni. Myös ulos ja metsiköihin oksentelin kun pelkäsin, että jäisin hajuista kiinni vessassa oksentaessani.

Pahimmillaan oksensin neljäkin kertaa päivässä. Ahmin ja oksensin, ahmin ja oksensin. Äiti kuvitteli, että herkuista saan mielihyvää ja osti niitä runsaasti kotiin. Rutiineita oli lukemattomasti: ensin pohjalle leipää ja normiruokaa, sitten helpommin sulavat ja kaloripitoisemmat herkut päälle, jotteivat kerkiäisi imeytyä ennen oksentamista. Oksentamisen jälkeen join litroittain lightlimonadia.. Mielettömiä karkkisäkkejä.

Vain muutaman vuoden kestänyt anoreksia oli muuttunut ahmimis- ja oksentamishelvetiksi. Sosiaalinen elämä kärsi, piti keksiä tekosyitä kavereille, miksen voi nyt nähdä, vaikka tosiasiassa oli mässyt menossa. Kerran jouduin ambulanssilla sairaalaan, kun olin fyysisen työn ja aurinkoisen kesätyöpäivän jälkeen oksentanut itseni kuiviin ja pyörryin äitini vieressä (pelkäsin häntä, joka taisi vaikuttaa siihen, etten ollut uskaltanut käydä enää jääkaapilla juomassa tai syömässä jotain "palauttavaa" oksentamisen jälkeen).

Bulimiaa kesti tuollaisena noin. 4 vuotta. Laihduin ja lihoin välillä. Sitten taisin yrittää lopettaa, mutta ahmiminen pysyi ja lihoin, joka masennutti täysin. Ylioppilaskeväänä oli laihdutettava kevään juhliin ja laihduin hyvin hoikaksi, kuitenkin viikottain oksennellen. Naama oli lähes aina turvoksissa. Valmistuttuani olin ainakin ko. kesän ja pitkälle syksyyn lähes täysin oksentamatta (max. kerta kaksi kuussa), mutta join alkoholia ja urheilin paljon. Olin muutenkin jonkinlaisessa maniatilassa ja luulin, että nyt olen parantunut. Tosiasiassa minulla ei vain ollut juuri velvollisuuksia tuona kesänä, joten pystyin kuluttamaan jatkuvasti kaloreita tekemällä mitä lystäsin.

Kesän jälkeen aloitin opinnot, mutta aloin kärsiä unettomuudesta ja saamaan paniikkikohtauksia. Paniikkikohtausten myötä aloin kärsiä jonkinlaisesta sosiaalisesta ahdistuneisuudesta sekä oksennella jälleen, koska olin alkanut keräämään painoa takaisin. Muutin usean kerran kunnes täytin 25 vuotta. Asuin jälleen äitini kodissa ja päätin, että lihoin tai mitä tahansa, mutta en oksenna enää. En jaksa enää. Parantuminen alkoi ja vaikka joskus satunnaisesti oksensin harmittomasti, vuoden päästä en todella enää oksentanut enää koskaan. Nälänsäätelyjärjestelmä normalisoitui, enkä nykyään ole todellakaan makean ystävä. Karkkia ostan todella harvoin, vain muistellen, että ne muka maistuivat hyvälle.

Parannuin !!! Olin vielä vuosi sitten aika timmissä kunnossa kun liikuin, mutta seurustelun ja kiireen myötä olen pulskistunut ja nyt tyytymätön painooni, mutta hyväksyn kehoni melko hyvin ja aion vielä aloittaa taas liikkumaan.

En olisi koskaan uskonut, että tuosta kammottavasta sairaudesta, joka vei 10-15 vuotta elämästäni, olisi voinut parantua näin hyvin. :) Minulle ei jäänyt pysyviä vaurioita, ainoastaan voi olla että voisin olla ehkä pari senttiä pidempi jos anoreksia ei olisi puhjennut kasvuiässä.

Lisäksi äitini on parantunut vaikean avioeron ja sydänsurun tuottamasta vihasta ja väsymyksestä, joka luultavasti vauhditti syömishäiriöni puhkeamista ja muuntautumista moneen muotoon. Olemme nykyisin mitä parhaimmissa väleissä, vaikka teini-ikäisenä vihasin häntä suuresti.

Tuli vähän pitempi teksti, kuin kysyjä varmaan vaati, mutta haluan vain kertoa bulimiasta kärsiville, että kierre ON mahdollista katkaista, vaikka se onkin niin mahdottoman vaikeaa. Täytyy pystyä lopettamaan oksentaminen lihomisenkin uhalla. Laihduttaa voi myöhemmin, kunhan elimistö ja erityisesti nälänsäätelyjärjestelmä ovat palautuneet syömishäiriöstä.

Kävin tukena myös terapiassa, tosin pahimpina syömishäiriövuosina ja epäkypsänä teininä en tuntenut niistä juuriensin hyötyväni. Terapia-apua täytyy osata ottaa vastaan, jotta siitä hyötyisi.

Voitteko kuvitella, että minulle oltiin hirvittävän kateellisia useasta suunnasta, juuri kun kävin läpi pahimpia syömishäiriöaikojani. Kateus meni jopa siihen asti, että entiset ystäväni pahoinpitelivät minut. Samaan aikaan elin omaa salaista helvettiäni seinien sisällä. Siinä pieni ilmaan heitetty ajatus tähän loppuun...

Lykkyä jokaiselle tämän palstan lukijalle ja positiivista mieltä!! Olemme kaikki erilaisia,omanlaisia ja siksi ihania!

Olen itse ollut lapsesta saakka taipuvainen surumielisyyteen ja aikuisiällä olen usein ahdistunut jms. Eli siis tuntuu, että olen "aina" ollut hieman epätasapainoinen ihminen. Sairastuin 18-vuotiaana, taustalla oli koulukiusaamista, epävarmuutta itsestäni ja vaikka mitä. Sairaus jatkui aktiivisena 3 vuotta, kunnes tapasin tulevan aviomieheni ja hetkeksi mieleni rauhoittui ja kaikki tuntui tasapainoiselta. Sitä mielentilaa ei kuitenkaan jatkunut edes vuotta, kunnes aloin taas lipsumaan.
Nyt viimeisen yhdeksän vuoden ajan elämässäni ovat vaihdelleet terveet ja sairaat aikakaudet. Pisimmillään olen pystynyt olla lähes vuoden "kuivilla", mutta useimmiten terveet kaudet kestävät pari kuukautta. Toisaalta sairauskaudetkaan eivät kestä kuin 2-6kk. Useimmiten sairaskauden laukaisee stressitilanne tai ahdistus, välillä se on joku kieroutunut kosto jollekin ihmiselle, joka on loukannut minua.

Minun bulimia alkoi neurolepti ketipinorista. Pisti syömään kevyet 10 000kcl vuorokausi ja aloin oksentaa koska jotenkin ruoka piti saada pois. Ylipäätään masennuslääkkeistä tuli parissa vuodessa 50kg lisää painoa. Neuroleptit on olleet pahimpia. Jopa lähes 10kg viikko on ennätys lihomisessa. Psykiatrit ei varmaan tajua mutta lihominen 65->115kg tekee ihmisestä todella masentuneen ja vie loputkin elämänhalusta. 6 hammasta on lähtenyt bulimian takia, vaikka lääkitystä muutettiin niin stressaantuneena oksennan ja itseinho lääkkeiden aiheuttamaa tuhoa kohtaan kehossani ei ole loppunut vaikka melkein 40kg olen saanut laihduttua. Kaikki on pilalla ja iho roikuu tyhjänä pussina. Suoraan sanottuna saisi joku maksaa leikkauksen kun minä en olisi normaalisti tämmöiseksi itseäni olisi syönyt.

vanha kansa käytti sanaa on syönyt suruun. kun lihosi noin vain.

Koska nakki

Alkaa ylenantamisella syömisen jälkeen ja tästä syystä kannattaa käyttää kirjavia paitoja koska niissä ei pienet oksennustahrat näy.

teitä pikku punkeroita, kun noin pienestä suivaannutte.
Lohduttautukaa voipullalla XDD

Olisko jotain tekemistä ruokavalion ja itsetunnon kanssa? :)

Eiks oo kamalaa syödä eläintä ravinnokseen?

ensin syö ja oksentaa,sitten oksentaa ja syö ja sitte taas oksentaa...

Erilaiset perheessä olevat ristiriidat laukaisivat sen...ei niinkään mikään luulo, että olisi edes lihava, jota en ollut..jossain vaiheessa pääsin siitä irti, tajuamatta edes mitä olin käynyt läpi...tuosta bulimiasta kuulin vasta jälkeenpäin ja tajusin itsekin sen sairastaneeni. Mitä se on pohjimmiltaan, on jäänyt epäselväksi, sillä kaikkihan joilla on vaikeita oloja, eivät tähän sairastu...Minulle ehkä suurin syy oli perheolot, oma identiteetti, huono itseluottamus, pako jonnekkin..minne..en tiedä...pois kaikesta..ainakin hetkeksi.

Samanlaisia taustoja voi olla monella, eikä jokainen silti "ryhdy" bulimikoksi. Toki se, että on ei-toivottu, ja saa asiasta kuulla, syö ihmistä sisältä (itsekin kuulun tähän ryhmään).

Sitä ihmettelen, että tähän mennessä syömishöiriöistä, alkoholismista ym. on puhuttu sairauksina. Kuitenkin jos ihminen käyttää sairautta aseena, ei hän enää vaikuta miltään avuttomalta raukkaparalta. Itse alkoholistikin on ensimmäisen känninsä ottanut. Tehnyt sitten päätöksensä, että lisää. Aina luulin, että pullo vie miestä, mutta sekään ei mene niin puhtaasti. Jopa vuosikymmeniä juomisjaksoista kärsinyt saattaa kuivilla ollessa uhkailla, että jos et tee niinkuin haluan, alan juomaan. Ja sama on syömishäiriöisillä.

Eli ette ole lainkaan niin avuttomia raukkoja kuin annatte ymmärtää, vaan osaatte käyttää sairauttanne hyväksi. Teillä olisi myös toinen mahdollisuus. Valita elämä, ottaa vastaan tarjottu apu ja tuki koston sijaan. Omaa ruumistanne tuhoatte kaikkein eniten. Ja omaa elämäänne. Menetetyt mahdollisuudet näkee sitten vasta myöhemmin. Useimmilla mikä vain ongelmakäyttäytyminen (alkoholismi, syömishäiriö tms) vie enemmän kuin antaa. Ja nuoruutta ei saa takaisin, kun se kerran on menetetty.

Mulla se alko terveen laihdutuksen jälkeen. Onnistuin saamaan painon n. vuodessa 80 kilosta 57 kiloon. Tän jälkeen en jaksanu enää napostella porkkanoita kun mieli tekkee karkkia, himotti pullaa ja ruokaa alko ilmestyyn lautaselle tarpeellista enemmän. En kuitenkaan halunnut menettää saavuttamiani tuloksia joten silloin kun kontrolli pettää syömisissä -> oksennan ne pois. Joskus saattaa menä pari viikkoa hyvin mutta sitten kun sokerihimo on kylässä usiampana peräkkäisenä päivänä niin saatana oksentaa viikonkin ajan. Mulla tilanne ei siis ole vielä se että oksentaisin kaiken ulos vaan juurikin silloin kun on herkkuja tullut syötyä enemmän kuin päivän kaloritarve on.

Omalla vastuulla ! http://www.2medusa.com/2008/09/bulimia-killswarning-graphic-pictures.html , tuo motivoi mua joka päivä.