itse henkilökohtaisesti pidän ''salaisuuksista'' ja yllätyksistä, mutta milloin aukkoja alkaa olla liikaa? Ja milloin aukkoihin mielestänne pitäisi antaa ''vastaus''? Esimerkiksi jos päähenkilö kertoo tekevänsä jotakin, mutta motiivi kerrotaan vasta kahden luvun jälkeen. Onko se liikaa? Tai jos kirjan alussa mainintaan, että päähenkilö piilottaa nimensä, onko liian piinaavaa kertoa se vasta kirjan lopussa?
kiitos jos vastaatte. Lukisin myös mielelläni joitakin henkilökohtaisia kokemuksia tai joitakin kirjaehdotuksia moniin aukkoihin liittyen. :) kiitos
kiitos jos vastaatte. Lukisin myös mielelläni joitakin henkilökohtaisia kokemuksia tai joitakin kirjaehdotuksia moniin aukkoihin liittyen. :) kiitos
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mysteerejä saa olla tarinassa, nehän usein saavat lukijan kiinnostumaan lukemastaan. Niiden kanssa kannattaa kuitenkin ollla tarkkana. Aukolla pitää olla aina pointti.
On uskottavaa, ettei päähenkilöllä ole heti kaikkea tarvittavaa tietoa. Tämä kasvattaa jännitettä, sillä lukija ja päähenkilö ovat samalla viivalla.
Mutta tiedon panttaaminen lukijalta esimerkiksi näkökulmahahmon motiivin tai nimen kanssa on turhauttavaa, eikä palvele mitään tarkoitusta.
Itse en pidä siitä, että lukijalta pantataan kauheasti tietoa, joka on jo päähenkilöllä, ellei tällä ratkaisulla ole jokin selkeä tarkoitus. Jos hahmolla olisi vaikka salaisuus, jonka on yrittää kiihkeästi pitää itsellään, on sen hiljattainen paljastaminen OK. Jos taas kyseessä on asia, jonka näkisi elokuvassa heti hahmoa katsomalla (fyysinen kuvaus) tai se tulisi luonnollisesti esiin (nimi), tuntuu salailu typerältä.
Kaikkea ei voi kertoa kerralla, joten on luonnollista, että hahmon taustatarina paljastuu pikkuhiljaa. Jos hahmo olisikin roisto, on paljastus tehokkaampi, kun olemme jo tutustuneet häneen.
Kannattaakin kysyä milloin salailu edistää juonta. Jos salaisuuden paljastumisella on merkittävä rooli, oikeuttaa se paikkansa. Jos sillä ei ole väliä, ei sitä kannata salata.
kiitos hienosta vastauskesta! Sain paljon ajateltavaa :)