Näin unta rakkaista ajokoiristamme. Tuli ihan itkuinen olo, niin todentuntuinen uni oli.
Usein muistelen niitä, vaikka siitä on jo 15 vuotta. Ansa oli ensimmäinen koiramme. Minulle pikkulikalle teetettiin Ansan kuvasta paita.
Ansa sai 13 pentua ja kaksi niistä pidimme. Nimeksi annoimme Iitu ja Koksi (oli aika tumma). Siskokset ne sitten kerran opetteli äitinsä kanssa ajamaan, eikä Iitua enää löytynyt.
Illalla etsintöjen jälkeen tuli poliisi jätesäkin kanssa ja käski mennä keräämään rääppeet junanradan varrelta.
Muistan kuinka veljeni itkien hautasi Iitun. Itkin koko yön ja monta päivää.
Koksi kasvoi isoksi ja kävi metsällä Ansan kanssa. Kerran ne katosivat metsäreissulla ja me olimme jälleen paniikissa.
Ei löytynyt, vaikka etsittiin. Suden jälkiä metsästä löytyi ja pelkäsimme pahinta.
Kun kerran tulin koulusta kotiin, oli satanut ensilumi. Havaitsin rappusilla koiran jälkiä. Katsoin tarhaan päin ja siellähän oli Ansa katselemassa että josko pääsis lämpöseen koppiin.
Se söi ahneesti. Kylkiluutkin paistoivat. Isä lähti uudestaan etsimään Koksia. Se tulikin jo vastaan ihan kotimme lähellä. Äiti ja tytär olivat yhteistuumin olleet liikkeellä.
Myöhemmin Ansa koki saman kohtalon kuin Iitu. Taas lähti isä ja veli rääppeitä korjaamaan. Panta löytyi veturin nokasta...
Pirun junanrata oli niin liki! Ei ajokoira kuulemma nää eikä kuule kun se ajaa jänistä ja jänis juoksee radalla...ja saa koiran ansaan. Ehkä jää itsekkin alle, en tiedä.
Oli kuitenkin kauheaa ajatella tapahtunutta kun näki mielessä kaiken. Itkin jälleen yön ja monia päiviä.
Koksi itki äitiään myös. Se ikävöi Ansaa niin paljon että äiti ja isä päättivät sen lopettaa minulta salaa. Syitä oli ehkä muitakin, mutta eihän niistä nyt minulle, kakaralle, kerrottu.
Kerran vaan kun tulin kotiin, oli tarha tyhjä. Repi kuulemma itteensä verkkoon jatkuvasti kun yritti karata ikävöidessään, oli ainut selitys minkä kuulin.
Nyt tuhahdan tuolle selitykselle, kakaraan se upposi, vaikka en sitä kyllä hyväksynytkään. Lapsen tuska siis jatkui, eikä tänäpäivänäkään minulle anneta sen kummempaa selitystä vaikka olen jo aikuinen. Tietävät että suutun, enkä hyväksy lopetusta ilman syytä. Tiesivät minun rakastavan tuota koiraa...
Noh, kaikesta on jo aikaa. Muistot kulkevat mukanani yhä, hyvin todentuntuisina, kuin eilisenä. Riipaisee vieläkin, mutta onneksi päällimmäisenä on vain ne hyvät, iloiset ja kauniit muistot...
Kunhan tässä purin itseäni...niin syvältä uneni kosketti, sillä sain taas elää hetken tuota aikaa. Vaikka mietin niitä usein ei kuitenkaan muistot ole niin todellisia kuin unet...
Usein muistelen niitä, vaikka siitä on jo 15 vuotta. Ansa oli ensimmäinen koiramme. Minulle pikkulikalle teetettiin Ansan kuvasta paita.
Ansa sai 13 pentua ja kaksi niistä pidimme. Nimeksi annoimme Iitu ja Koksi (oli aika tumma). Siskokset ne sitten kerran opetteli äitinsä kanssa ajamaan, eikä Iitua enää löytynyt.
Illalla etsintöjen jälkeen tuli poliisi jätesäkin kanssa ja käski mennä keräämään rääppeet junanradan varrelta.
Muistan kuinka veljeni itkien hautasi Iitun. Itkin koko yön ja monta päivää.
Koksi kasvoi isoksi ja kävi metsällä Ansan kanssa. Kerran ne katosivat metsäreissulla ja me olimme jälleen paniikissa.
Ei löytynyt, vaikka etsittiin. Suden jälkiä metsästä löytyi ja pelkäsimme pahinta.
Kun kerran tulin koulusta kotiin, oli satanut ensilumi. Havaitsin rappusilla koiran jälkiä. Katsoin tarhaan päin ja siellähän oli Ansa katselemassa että josko pääsis lämpöseen koppiin.
Se söi ahneesti. Kylkiluutkin paistoivat. Isä lähti uudestaan etsimään Koksia. Se tulikin jo vastaan ihan kotimme lähellä. Äiti ja tytär olivat yhteistuumin olleet liikkeellä.
Myöhemmin Ansa koki saman kohtalon kuin Iitu. Taas lähti isä ja veli rääppeitä korjaamaan. Panta löytyi veturin nokasta...
Pirun junanrata oli niin liki! Ei ajokoira kuulemma nää eikä kuule kun se ajaa jänistä ja jänis juoksee radalla...ja saa koiran ansaan. Ehkä jää itsekkin alle, en tiedä.
Oli kuitenkin kauheaa ajatella tapahtunutta kun näki mielessä kaiken. Itkin jälleen yön ja monia päiviä.
Koksi itki äitiään myös. Se ikävöi Ansaa niin paljon että äiti ja isä päättivät sen lopettaa minulta salaa. Syitä oli ehkä muitakin, mutta eihän niistä nyt minulle, kakaralle, kerrottu.
Kerran vaan kun tulin kotiin, oli tarha tyhjä. Repi kuulemma itteensä verkkoon jatkuvasti kun yritti karata ikävöidessään, oli ainut selitys minkä kuulin.
Nyt tuhahdan tuolle selitykselle, kakaraan se upposi, vaikka en sitä kyllä hyväksynytkään. Lapsen tuska siis jatkui, eikä tänäpäivänäkään minulle anneta sen kummempaa selitystä vaikka olen jo aikuinen. Tietävät että suutun, enkä hyväksy lopetusta ilman syytä. Tiesivät minun rakastavan tuota koiraa...
Noh, kaikesta on jo aikaa. Muistot kulkevat mukanani yhä, hyvin todentuntuisina, kuin eilisenä. Riipaisee vieläkin, mutta onneksi päällimmäisenä on vain ne hyvät, iloiset ja kauniit muistot...
Kunhan tässä purin itseäni...niin syvältä uneni kosketti, sillä sain taas elää hetken tuota aikaa. Vaikka mietin niitä usein ei kuitenkaan muistot ole niin todellisia kuin unet...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Miksiköhän koiralle ei hankittu kaveria, kun oli niin yksinäinen? Liekö haluttu viimeisestäkin koirasta eroon...?
Onko sinulla nyt koiraa? Saisit lisää uusia, rakkaita muistoja...
minulla on nyt itselläni kaksi koiraa. Ne ovat minulle kaikki kaikessa.
Luulen myös että Koksista haluttiin eroon monestakin syystä. Yksi niistä oli varmasti se ettei isä enää pystynyt käymään metsällä.
Toiseksi kai siitä oli vaivaa...niinhän äiti aina valitti...Olen aina katkera tästä. Mikä ihmeen ratkaisu on kuula kalloon?!!
En halua syyllistää sinua, mutta kuulostat katkeralta. Oletko miettynyt mitä muita vaihtoehtoja olisi ollut lopettamiselle? Oletko ajatellut asiaa myös vanhempiesi kannalta?
Isällesi koira oli jatkuva muistutus siitä, että hän ei enää voinut metsästää. Ehkä hänellä oli myös ikävä itse koiraa, kun koiriin on tottunut niin menee kauan aikaa ennen kuin olo ilman koiraa on normaali.
Jos äitisi ei ole koira ihminen ja koiran hoito jäi kuitenkin hänen harteilleen niin ymmärrän, että se voi olla rasittavaa. Entä miten itse kertoisit lapselle, että koira piti lopettaa? Syythän eivät koskaan ole yksinkertaiset tai selkeät, vaikka lapsi ne niin haluaa nähdäkin.
Ajamaan tottunut koira haluaa metsälle ja se haluaa myös saada saalista. Uuden kodinhan voi aina etsiä, mutta kuinka koira sopeutuu ja onko "vanhalle" koiralle ottajia.
En tiedä miten teidän koiranne kuoli, mutta minusta taas ei ole kauniimpaa tapaa koiran kuolla kuin tehdessää sitä mitä se rakastaa. Isoisäni lopetti ainakin kaksi koiristaan ampumalla ne ajosta.