Elämä on merkillistä. Yhdessä hetkessä menetät kalleimpasi, seuraava tuo eteesi onnen... Tämä aloitus voi mennä yli hilseen, mutta koska palstaa lukevat enemmistönä naiset, niin...
6 viikkoa sitten elämäni pysähtyi, menetin lapseni. Ihmisen sydän haavoittuu ja kääntyy ympäri, mutta elämä ei jätä, se ei pakene, ei anna armoa, ei jätä rauhaan. Vain noin kuukausi tapahtuneen jälkeen silmieni edessä seisoi nainen, jota olin aina odottanut...
Ihmiset ympärilläni sanovat, että olen yliherkässä tilassa ja tulkitsen asioita liian isosti. Kukaan ei ole NIIN ihmeellinen. "Minä kuvittelen." Tunteeni eivät mahdu arkijärjen käsityspiiriin. Rakkaani vielä vähemmän, hän on liikaa "normaalista poikkeava"... sopimaton kuvio...
Mutta vain minä tiedän. Rakkaus, onnettomuus, sairaus - ne muistuttavat toisiaan siinä, että ne eristävät ihmisen omaan maailmaansa. Tiedän, että kohtasin hänet tavanomaisen ulkopuolella, ulkopuolella hyvän ja pahan... Me olemme samalla maaperällä, maassa jossa tulevaa ei suunnitella eikä mennyt paina vaa'assa paljonkaan...
Maailmani rajalla pohdin ja ihmettelen yhtä asiaa: miksi terve ja toimiva ihminen jakaa asiat kahteen? Tavoiteltavaan ja hylättävään, oikeaan ja väärään, hyvään ja pahaan, teoriaan ja käytäntöön, sieluun ja ruumiiseen... Länsimaisen ihmisen dialektinen maailmankuva on yhtä yksinkertainen kuin alakoulun aritmetiikka. Ja yhtä kahlitseva. Elämä ei noudata sääntöjä ja kaavoja.
Se on myös loputtoman maskuliininen? Paljon parjattu "naisen logiikka", jospa se on niin käsittämätön siksi, että se ei ole kahdella jaollinen, ei jaollinen ollenkaan, vaan ääretön, kokonainen, ympyrä, "kehäpäätelmä", "käsittämätön", niin, mitä se on?
Tämä elämäntilanne on lopullisesti osoittanut minulle, että se on erilainen. Enemmän sietävä kuin hallitseva, enemmän kutsuva, kuin käskevä, enemmän kokonaisuutta kunnioittava kuin analyyttinen... Niin, mitä se on?
6 viikkoa sitten elämäni pysähtyi, menetin lapseni. Ihmisen sydän haavoittuu ja kääntyy ympäri, mutta elämä ei jätä, se ei pakene, ei anna armoa, ei jätä rauhaan. Vain noin kuukausi tapahtuneen jälkeen silmieni edessä seisoi nainen, jota olin aina odottanut...
Ihmiset ympärilläni sanovat, että olen yliherkässä tilassa ja tulkitsen asioita liian isosti. Kukaan ei ole NIIN ihmeellinen. "Minä kuvittelen." Tunteeni eivät mahdu arkijärjen käsityspiiriin. Rakkaani vielä vähemmän, hän on liikaa "normaalista poikkeava"... sopimaton kuvio...
Mutta vain minä tiedän. Rakkaus, onnettomuus, sairaus - ne muistuttavat toisiaan siinä, että ne eristävät ihmisen omaan maailmaansa. Tiedän, että kohtasin hänet tavanomaisen ulkopuolella, ulkopuolella hyvän ja pahan... Me olemme samalla maaperällä, maassa jossa tulevaa ei suunnitella eikä mennyt paina vaa'assa paljonkaan...
Maailmani rajalla pohdin ja ihmettelen yhtä asiaa: miksi terve ja toimiva ihminen jakaa asiat kahteen? Tavoiteltavaan ja hylättävään, oikeaan ja väärään, hyvään ja pahaan, teoriaan ja käytäntöön, sieluun ja ruumiiseen... Länsimaisen ihmisen dialektinen maailmankuva on yhtä yksinkertainen kuin alakoulun aritmetiikka. Ja yhtä kahlitseva. Elämä ei noudata sääntöjä ja kaavoja.
Se on myös loputtoman maskuliininen? Paljon parjattu "naisen logiikka", jospa se on niin käsittämätön siksi, että se ei ole kahdella jaollinen, ei jaollinen ollenkaan, vaan ääretön, kokonainen, ympyrä, "kehäpäätelmä", "käsittämätön", niin, mitä se on?
Tämä elämäntilanne on lopullisesti osoittanut minulle, että se on erilainen. Enemmän sietävä kuin hallitseva, enemmän kutsuva, kuin käskevä, enemmän kokonaisuutta kunnioittava kuin analyyttinen... Niin, mitä se on?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Heh, saa ne kommentit laittaa tänne palstalle muidenkin nähtäväksi, eikä vaan puhelimella soittaa =)!
Dialektinen maailmankuva on tosiaan vähän vapaamuotoinen ja oma ilmaus. Tarkoitan kuitenkin sitä samaa "henken ja materian suhtetta tarkastelevaa" ajattelua.
Eli käytännössä tämä kommentti, että järkytyksen vuoksi ruumiini kemia on epäjärjestyksessä (ihmisen mieli on ilmentymä ruumiin kemiallisista tapahtumista ja mitään "sielua" tai "henkeä" ei ole) ja asiat tuntuu nyt minusta sen vuoksi erilaisilta kuin normaalisti. Voi se olla niinkin, mutta koen hirveän suuren "sielujen yhteyden" ja "naisellisen" päättelyni perusteella en ossoo sannoo enkä sen takia voi päätellä, että olen vaan vähän raiteiltani ja palautettavissa ruotuun.
Eikä sen ole väliä, elämä on tässä ja nyt. Jatketaan täällä, koska täällä aloitin :-).
Mukavaa, June.m, että jaksat taas kirjoitella.
Niin se on, että "homeostaasi" voi järkkyä järkytyksen seurauksena. Ja joskus myös sen puutteesta eli silloin, kun elämä on liian tasaista liian kauan. Ja usein vasta silloin, kun elämä myllerrysten jälkeen palaa urilleen ja on aikaa ja mahdollisuus antaa itselleen ja omille ajatuksilleenkin tilaa. Näin minulle on aikoinaan käynyt.
Minusta tuntuu usein siltä, että mitä kauemman elää, sen enemmän joutuu kyseenalaistamaan omia arvojaan, asenteitaan, periaatteitaan, mieltymyksiään... Yht´äkkiä mikään ei olekaan enää helppoa ja selvää, on vain suuri määrä ratkaisemattomia kysymyksiä. Väärä ei olekaan niin väärin, oikea ei enää niin oikein, hyvä ei välttämättä ole hyvä eikä paha paha. Jokin suuri elämänmuutos, oli se sitten menetys tai onnistuminen, saa ihmisen tuntemaan herkemmin ja olemaan avoimempi uusille mahdollisuuksille.
Toivoisin, että jokainen meistä voisi suhtautua asioihin (ja ennen kaikkea itseensä) avoimemmin eikä ainakaan menettäisi mitään sen vuoksi, ettei uskalla ottaa elämän asettamia haasteita ja mahdollisuuksia vastaan (itse taidan nykyään olla aikamoinen pelkuri).
Itse olen "haistelevinani" muutosta ilmassa... Jatketaan eteenpäin mieli avoimena.
tekee reiän sieluun. Uskallusta ja elämänvoimaa myllertävään tilanteeseesi...
Kaikella on tarkoituksensa, sanotaan.
... lukea taas tekstiäsi. Miten totta, että suuri suru tai suuri onni sulkee ihmiset lähes vakuumitilaan. On muitten keskellä, muttei ikäänkuin ole, kuuntelee, muttei kuule, ei muista, mitä tapahtuu. On lämmittävää tietää, että joku on saanut sinut leijailemaan eriöstä ulos, lähelle toista, elämään jälleen. Jos se on "kuvittelua", niin ilmeisen mieluisaa sellaista :).
Dikotomioista sen verran, että ne ovat erinomaisia apuvälineinä, auttavat hahmottamaan, erittelemään ja hallinnoimaan, mutta eiväthän ne ole itsetarkoituksia. Käytännössä meillä elollisilla aina on edessä monivalintatehtäviä, maailma on pluralistinen. Kun monen-suhde-moneen-relaatiot puretaan yhden-suhde-yhteen-ketjuiksi, pystytään asioita käsittelemään eikä olla koko ajan ymmällä. Joten ei oteta tuskaa mekanismin rakenteesta, ne valinnat sen sijaan vievät .. mihin nyt vievät. Toivotan toipumista ja onnellista jatkoa.
Ei niin, kyllä kosket lasketaan voimalla, taidolla ja tuurilla... Mutta kun maailma ja sen kielioppi käännetään nurin, on opeteltava joku tapa taas kommunikoida...
Vaan se pointti, että "jumalalla on myös naisen kasvot", että ymmärtääkseen ei tarvitse pilkkoa, hajoittaa, rajoittaa ja taas haalia kasaan... Harmaa aavistukseni on että jokainen nainen tietää sen, ymmärtää... Ei vain ole puhuttu sanoiksi...
No niin. Toiste ja jäsentyneemmin. Kiitokset, naiset, kaikki tällä palstalla. Pieni askel ihmisyydelle, minulle ainutlaatuisen suuri... vaikken Kuussa käynytkään...
enkelit toisillenne :) Hyvä, kun olet taas.