Kun syntyy, joku jossain ylhäällä käynnistää kellon. Kellon, joka kertoo kuinka monta sekuntia on jäljellä elämää. Kun minä synnyin, kello näytti 536,112,094. Oliko ensimmäinen sekuntini maan päällä sen arvoinen? En tiedä, ehkä minun ei olisi tarvinnut syntyäkkään.
Kun sekunteja oli jäljellä 283,823,927, minulle luvattiin hamsteri ja 5,184,003 sekunnin päästä se vihdoin tuli kotiini. Olivatko ne yli 5 miljoonaa odotuksen sekuntia sen arvoisia? Kyllä. Siitä 63,072,542 sekuntia eteen päin, isäni, minulle siihen asti niin rakas isäni oli ottanut liikaa ja juovuksissaan astui vapaana juoksevan hamsterin päälle. Muistan vieläkin sen vinkaisun, ja äänen, kun rakkaimman olentoni luut murtuivat. Se oli kuollut. Siitä asti vihasin isääni. Sekuntti sekunnilta enemmän. Sitten taas tuhansien ja tuhansien sekuntien päästä, jouduin yläasteelle. Kun kello näytti 126,137,642, astuin ensi askeleeni uuteen kouluun. Ja vain 1824 sekunnin päästä olin joutunut kaikkien hylkimäksi silmätikuksi. Miksi? En tiedä, kilojeni takia varmaan. Olin luonnostaan tukeva, koko sukuni oli. Mutta tälle julmalle maailmalle se ei kelvannut selitykseksi. Kellon näyttäessä 115,424,036, oli ensimmäisen äidinkielen aineen palautus. Olin aina ollut hyvä kirjoittamaan. Kirjoitin usein yksinäisinä iltoinani. Nytkin sain numeroksi pyöreän kympin. Olin ylpeä itsestäni, mutta muiden mielestä hikke. Sinä päivänä sain ensimmäisen potkun. Samoin toisen, ja kolmannen, en tiedä kuinka kauan he vain haukkuivat ja potkivat. Sinä iltana otin ensimmäistä kertaa veitsen keittiön kaapista ja avasin ranteeni. Katsoin kun veri valui, lämmin, tumma veri ja se tuntui ihanalta. Aivan kuin kaikki tuska olisi valunut sen mukana. Mutta ei, siivotessani jälkeni ja noustessani pystyyn tuo tunne oli kadonnut, paha olo tuli takaisin. Kello antoi jo niin paljon pienentyneen luvun 20,813,571 kun vihdoinkin pääsin pois tuosta kauheasta koulusta. Paikat mustelmilla niin monesta potkusta, ja ranteet ruvilla niin monesta auki vetämisestä. Ajattelin, että aloittaisin uuden, paremman elämän ja pyrkisin ammattikouluun, opiskelemaan ruuanlaittoa. Olin aina pitänyt siitä, että sain käyttää mielikuvitusta, eikä kukaan määräilisi mitä seuraavaksi pitää tehdä. Kerroin toivomuksen äidilleni, mutta hän ei todellakaan pitänyt ajatuksesta. Aikansa väiteltyäni hän sai lopulta tarpeekseen. Oma äitini löi minua. En tiedä kuinka monta sekuntia siinä vain seisoin ja seisoin. Kunnes lopulta juoksin ulos. Juoksin ja juoksin, päälläni verkat ja toppi. Äitini ei yrittänykkään huutaa perääni. Lopulta pysähdyin, aivan hikisenä, kylkeeni pisti ja hengitys rahisi. Istuin siihen. Märälle nurmikolle vain istumaan. Siihen luultavasti nukahdinkin. Herätessäni en tienny missä olin. Kaikkialla oli valkoista, jostain kuului kaukaista hälinää. Yhtäkkiä näin naisen naaman kurottuvan ylleni. Se oli äitini. Hän selitti olleensa huolissaan kun karkasin ja ei ollut tarkoittanut lyömisellä mitään henkilökohtaista. En uskonut häntä, mutta palasin kotiin toivuttuani sairaalassa aikani. Äiti ei edelleenkään antanut minun lähteä ammattikouluun, joten valitsin suosiolla lukion, jonne pääsisi mahdollisimman huonolla keskiarvolla. En jaksanut enää väitellä asiasta. Kello löi 9,173,416 kun aloitin lukion. Se ei kuitenkaan mitenkään vastannut haaveitani. En ikinä ollut hyvä minkäänlaisissa pänttäysaineessa, en jaksanut sintä enää. Jatkoin vain viiltelyä sekuntti sekunnilta väsyneempänä. Kunnes eräänä päivänä 9,173,410 sekuntia myöhemmin kävelin koulusta kotiin. Huomasin käveleväni sillalla. Kaiteen lähellä. Yhtäkkiä minuun iski valtava halu juosta. Kuulin kellon päässäni kovaäänisenä.
3
Juokse.
2
Ponnista.
1
Hyppää!
0...
-------------------------------
Aika kauhee, tiiän sen, mut teki nyt vaan mieli raapustaa tällanen. Kommenttia saa heittää. :]
Kun sekunteja oli jäljellä 283,823,927, minulle luvattiin hamsteri ja 5,184,003 sekunnin päästä se vihdoin tuli kotiini. Olivatko ne yli 5 miljoonaa odotuksen sekuntia sen arvoisia? Kyllä. Siitä 63,072,542 sekuntia eteen päin, isäni, minulle siihen asti niin rakas isäni oli ottanut liikaa ja juovuksissaan astui vapaana juoksevan hamsterin päälle. Muistan vieläkin sen vinkaisun, ja äänen, kun rakkaimman olentoni luut murtuivat. Se oli kuollut. Siitä asti vihasin isääni. Sekuntti sekunnilta enemmän. Sitten taas tuhansien ja tuhansien sekuntien päästä, jouduin yläasteelle. Kun kello näytti 126,137,642, astuin ensi askeleeni uuteen kouluun. Ja vain 1824 sekunnin päästä olin joutunut kaikkien hylkimäksi silmätikuksi. Miksi? En tiedä, kilojeni takia varmaan. Olin luonnostaan tukeva, koko sukuni oli. Mutta tälle julmalle maailmalle se ei kelvannut selitykseksi. Kellon näyttäessä 115,424,036, oli ensimmäisen äidinkielen aineen palautus. Olin aina ollut hyvä kirjoittamaan. Kirjoitin usein yksinäisinä iltoinani. Nytkin sain numeroksi pyöreän kympin. Olin ylpeä itsestäni, mutta muiden mielestä hikke. Sinä päivänä sain ensimmäisen potkun. Samoin toisen, ja kolmannen, en tiedä kuinka kauan he vain haukkuivat ja potkivat. Sinä iltana otin ensimmäistä kertaa veitsen keittiön kaapista ja avasin ranteeni. Katsoin kun veri valui, lämmin, tumma veri ja se tuntui ihanalta. Aivan kuin kaikki tuska olisi valunut sen mukana. Mutta ei, siivotessani jälkeni ja noustessani pystyyn tuo tunne oli kadonnut, paha olo tuli takaisin. Kello antoi jo niin paljon pienentyneen luvun 20,813,571 kun vihdoinkin pääsin pois tuosta kauheasta koulusta. Paikat mustelmilla niin monesta potkusta, ja ranteet ruvilla niin monesta auki vetämisestä. Ajattelin, että aloittaisin uuden, paremman elämän ja pyrkisin ammattikouluun, opiskelemaan ruuanlaittoa. Olin aina pitänyt siitä, että sain käyttää mielikuvitusta, eikä kukaan määräilisi mitä seuraavaksi pitää tehdä. Kerroin toivomuksen äidilleni, mutta hän ei todellakaan pitänyt ajatuksesta. Aikansa väiteltyäni hän sai lopulta tarpeekseen. Oma äitini löi minua. En tiedä kuinka monta sekuntia siinä vain seisoin ja seisoin. Kunnes lopulta juoksin ulos. Juoksin ja juoksin, päälläni verkat ja toppi. Äitini ei yrittänykkään huutaa perääni. Lopulta pysähdyin, aivan hikisenä, kylkeeni pisti ja hengitys rahisi. Istuin siihen. Märälle nurmikolle vain istumaan. Siihen luultavasti nukahdinkin. Herätessäni en tienny missä olin. Kaikkialla oli valkoista, jostain kuului kaukaista hälinää. Yhtäkkiä näin naisen naaman kurottuvan ylleni. Se oli äitini. Hän selitti olleensa huolissaan kun karkasin ja ei ollut tarkoittanut lyömisellä mitään henkilökohtaista. En uskonut häntä, mutta palasin kotiin toivuttuani sairaalassa aikani. Äiti ei edelleenkään antanut minun lähteä ammattikouluun, joten valitsin suosiolla lukion, jonne pääsisi mahdollisimman huonolla keskiarvolla. En jaksanut enää väitellä asiasta. Kello löi 9,173,416 kun aloitin lukion. Se ei kuitenkaan mitenkään vastannut haaveitani. En ikinä ollut hyvä minkäänlaisissa pänttäysaineessa, en jaksanut sintä enää. Jatkoin vain viiltelyä sekuntti sekunnilta väsyneempänä. Kunnes eräänä päivänä 9,173,410 sekuntia myöhemmin kävelin koulusta kotiin. Huomasin käveleväni sillalla. Kaiteen lähellä. Yhtäkkiä minuun iski valtava halu juosta. Kuulin kellon päässäni kovaäänisenä.
3
Juokse.
2
Ponnista.
1
Hyppää!
0...
-------------------------------
Aika kauhee, tiiän sen, mut teki nyt vaan mieli raapustaa tällanen. Kommenttia saa heittää. :]
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kirjoitat aika hyvin.
Tarinakin vaikutti siihen saakka mielenkiintoiselta, kunnes henkilö otti veitsen ja rupesi viiltelemään itseään. En tiedä, en ole oikein koskaan nähnyt mitään hohtoa viiltelyssä edes kirjoitusaiheena. Sitä on todella käytetty, enkä ymmärrä miksi. Sehän on hyvin tylsä aihe ja niin kliseistynyt että on enää vain kaikkien tuntema joukko pelkkiä sanoja ja jonkinlainen outo stereotyyppi kiusatuista ja hiljaisista tyypeistä.
Eli nyt novelleista ja kliseistä puhuttaessa; aina jos tarinassa on tämä standardi kuoreensavetäytyvä nuori jota maailma alkaa tottakai potkia päähän, niin tietysti ensimmäinen _odotettavissa_ oleva juonenjatko on, että tämä nuori alkaa turtua, apatisoitua, luovuttaa tekemättä vastarintaa, tehdä pahaa itselleen jne, kunnes päätyy ah, niin vapauttavaan ja oikeutettuun itsemurhaan. Kirjoittajan pitäisikin aina etsiä enemmän haasteita kuin vain myötäillä olennaisimpia vaihtoehtoja. Lukija täytyy yllättää ja saada tuntemaan jotain.
Mutta tästä pienestä tavanomaisuuteen taipumisesta huolimatta novellisi oli taitavasti kerrottu ja kieliopillisestikin huomattavan puhdasta jälkeä.
Kiituksia :] Joku sentään tietää mitä tarkottaa rakentava palaute