Muutosta masennuksen hoidossa?

Hei. Itse olen useamman kerran yrittänyt. Ja asiasta hyvin suoraan lääkäreille kertonut. Hyvin pitkään (liian kauan) antavat vaan asian olla. Lääkkeitäkään eivät ole tuputtaneet. Osastolla olen ollut 3 krt eikä auttanut. Nyt joudun jälleen osastolle ensi viikolla. Hetki suljetulla saattaakin olla 3kk. En jaksa sielläkään olla koska olen niin väsynyt, loppuunpalanut. Itselläni hoito ollut jo kauan kotona sillä en jaksa enää liikkua. Voimahalaukset!

Kannattaa sinun varmaan kertoa: ei ne ainakaan pakolla sinua osastolle. Osaavat ottaa huomioon ja yhdessä voitte miettiä, mikä on sinun hyvinvointisi kannalta parasta. Ainakin tuo tarkoittaa, että sinulla on todella paha olla.

Kyllä ''asiantuntijoiden'' keinot auttaa ovat vähäiset ja tahtoa vielä vähemmän. Psykiatrit ovat maailman turhimpia ihmisiä, eivät edes katso potilaaseen. Sairaaloissa vain harvat hoitajat ovat inhimillisiä, ovat leipääntyneitä, työpäivä koostuu tupakalla käynneistä.
Kysymykseesi vastaan että mikään ei ole muuttunut. Mulla kaksi yritystä takana. Jouduin suljetulle kun ensin minut elvytettiin, teho-osastohoitoa ja sitten psykiatriselle. Teholla hoitajat olivat nyrpeitä, käsitin että he pitivät minua turhana taakkana. Aavistin tämän, olin aivan herkässä mielentilassa ja pyysin anteeksi kun olin ''vienyt vuodepaikan joltain joka olisi tarvinnut sitä kipeämmin''.
Silti sanon että psykiatriselle kannattaa mennä. Siellä saa levätä, ennenkaikkea siellä ei tarvitse teeskennellä mitään. Voimattomuutta ei tarvitse peitellä, niinkuin ''siviilissä''.
Hoitajilta ei kannata odottaa ymmärrystä, heiltä ei apua heru paitsi ehkä joltain harvalta. Jos joku on inhimillinen ja sanoo muutaman ystävällisen sanan, sen muistaa vielä vuosien jälkeen, ehkä koko loppuelämän.
Ennenkaikkea kannattaa puhua muiden potilaitten kanssa. Se on parasta hoitoa kun saa vaihtaa kokemuksia sen jälkeen kun on levännyt ja nukkunut peitto korvissa muutaman päivän. Samanlaisia on muitakin ja sen tajuaminen auttaa paljon.
Sanonpa vaan, että meidän kaltaisia eivät ymmärrä lääkärit eivätkä hoitajat eivätkä sukulaiset ja ystävät vaan ainoastaan he jotka ovat samassa tilanteessa.

Vielä sanoisin, että jos itsetuhoisuus jatkuu, kannattaa vaatia lääkkeiden vaihtoa. Minulla zoloft meni monta vuotta, olin itsetuhoinen eikä lääke auttanut vähääkään. Sitten lääke vaihdettiin ja itsariyritykset ja viiltelyt loppuivat siihen. Enkä ole muuten mikään nuori enää, onhan se tunnettu tosiseikka että mielialalääkkeet aiheuttavat itsetuhoisuutta. Mutta se pätee kaikenikäisien kohdalla.
Voimia kaikille!

Kiitos vastauksista.
Aika monia lääkkeitä jo kokeillut ja niistä ollut enenmän haittaa kuin hyötyä..
Mutta oikeastaan kuulemani varmisti jo sen minkä tiesin, eli "hoito" ei ole minua varten..

"vai onko se vain keskustelua ja pillereitä ja kenties hetki suljetulla?"
Mulla oli juurikin näin, jokaisella kerralla. Mutta minulla nuo auttoivat. Olin turvassa itseltäni ja sain aina pahan olon tullen keskusteluapua. Ja mahdollisesti tarvittavan lääkkeen, jos tuntui ettei mikään muu auta.