Unien nainen, ajatuksia hyvästä suhteesta

Tuossa yksi aamu heräsin sellaisesta unesta, että piti puoli tuntia köllötellä sängyssä rauhoittumassa ja kelata mitä siinä oikeasti tapahtui. Unessa tapasin itseäni vähän nuoremman vaalean naisen ja rakastuimme. Yhdessä kohtaa uni loikkasi vuosia eteenpäin ja olimme molemmat vanhempia ja meillä oli pitkä parisuhde takana. Meillä oli ollut hyviä aikoja, riitoja ja sopimisia. Sitten meillä oli jokin suvantovaihe ja tuntui ettemme olleet koskaan enää lähekkäin. Asuimme yhdessä kauniissa asunnossa ja meillä oli kaikki mitä tarvitaan onneen, mutta jotenkin olimme ajautuneet erilleen. Katselin haikeana työpöytäni äärestä kuinka hän luki kirjaa ja rintaani sattui, koska rakastin häntä niin, mutta aloin ajatella, että ehkä hänelle olisi parempi jos me eroaisimme. Ajattelin, että nuorempana hänellä oli tosi lyhyt tukka ja ilkikurinen ilme; nykyään hän näyttää sivistyneeltä ja seksikkäältä kirjastonhoitajalta, mutta hän ei hymyile enää koskaan. Unen lopussa meillä oli ihan kamala riita ja herätessäni kaipasin häntä ihan kamalasti ja halusin vain halata häntä ja pitää huolta hänestä.

Huhhuh. Aivan liian todentuntoinen uni. Ehkä se oli merkki, että olen ollut yksin aivan liian kauan ja olen valmis uuteen suhteeseen. Minua kyllä pelottaa aloittaa uutta suhdetta, koska tiedän, että seuraavan kerran kun rakastun, rakastun voimakkaammin kuin koskaan ennen koska olen nykyään paljon onnellisempi omassa nahassani ja tiedän mitä elämältäni haluan. En halua käyttäytyä kuin joku rakastunut hullu ja pelottaa toista pois! Ehkä minä tarvitsisin vinkkejä itsehillintään? :D

Unen jälkeen ajattelin, että jos joskus olen niin onnekas että löydän hyvän naisen rinnalleni ja me olemme onnellisia, pidän huolen, että suhteellemme ei käy kuten aiemmille suhteilleni. Olen aina tykännyt antaa toiselle tilaa tehdä omia juttujaan ja halunnut itsellenikin vähän omaa rauhaa, mutta liian helposti sellainen johtaa siihen, että ei olla enää ollenkaan lähekkäin. On niin sydäntä särkevää tuntea itsensä yksinäiseksi kun se tärkein ihminen on siinä ihan lähellä tai seuraavassa huoneessa, mutta enää ei tiedä onko minulla oikeutta koskea häntä, olla lähellä, koska viime kerrasta on niin kauan... Haluan löytää sen kultaisen keskitien. Haluan niitä omia hetkiä ja antaa niitä, mutta haluan myös pitää huolen, että joka päivä kerron hänelle että rakastan ja haluan pitää hänet lähellä. Kuulostaako ihan kamalan läheisriippuvaiselta?