Vapaaehtoinen lapsettomuus

Ainahan sitä voi elää elämänsä yksin.
Eikä lapsia haluta,niitä saadaan.
Ei miehetkään lapsettomista tykkää,niin se vain menee,se on jotenkin luonnotonta ja kylmää.

No niinpä niin. Näitä kommentteja juurikin tarkoitin :)

Ehkä se on niitä asioita, että kun poikkeaa normista, tulee itsestäkin jotenkin poikkeava. Minulla on sinun kanssa saman ikäinen ystävä, joka myöskään ei halua koskaan lapsia. Vaikka melkosen avarakatseinen olenkin, jostain syystä se ajatus kaikessa lopullisuudessaan vei aikaa sulatella. Siis siinä mielessä, että hänen kohdallaan tuskin tulee koskaan sitä hetkeä että hän mielensä muuttaisi ja toisaalta jääkö hän mistä paitsi jos se on oma halu ja valinta. Nykyisellään olen tämän asian jo "ajatellut" ja ratkaisun ymmärrän. Joskus vain ärsyttää hänen tapansa mainostaa asiaa ja tarve hehkuttaa elämäänsä ilman lapsia. Sitä on vaikea selittää, en tarkoita sellaista hehkutusta, josta tulisi kateelliseksi, vaan tarvetta jollainlailla alleviivata itseään ja lapsettomuuspäätöstään ja tuoda sitä joka paikassa ilmi. Jos asian kanssa on sinut, tarvitseeko sitä kokoajan nostaa esille?

Heips,

ja kiitos asiallisesta mielipiteestä. Näitä juuri kaipasin :)

Sitä juuri ehkä ihmettelen, että miksi naisen tämän asian kuullessaan täytyy "sulatella" sitä asiaa tai käydä mitenkään läpi? Sillä sehän on toisen asia ja päätös, miksi se vaikuttaa tuolla tapaa muihin? En minä ainakaan henk.koht käy läpi asioita päässä ja sulattele jos joku päättää yrittää saada lasta. Kun pointtini on se, että mitä ihmettä nämä asiat on muilta pois?

En tiedä miksi ystäväsi nostaa vapaaehtoista lapsettomuutta esille kokoajan. Ehkä hän on saanut kuulla myös paljon näitä kärttyisiä ja syyllistäviä äitejä ja tavallaan alitajuintaisesti vakuuttaa ja selittää päätöstään ääneen usein?
Huomaan tämän saman asian jos tutustun uuteen mieheen... painotan ja selitän mielipidettäni miljoonaan kertaan. Ja tämä johtuu siitä, että tosiaan kaksi pitkää suhdetta on mennyt poikki tämän mielipide-eron takia. Eikä miehet ole ottaneet minua tosissaan heti seurustelun alussa, kun olen mielipiteeni omista lapsista sanonut. Se jää päälle, kun saa paljon kuulla niitä "kyllä sun mieli muuttuu" yms.

Nykyään olen oppinut kohauttamaan olkapäätäni vaan, että vai niin, no hyvä, kun sinä tiedät tai sitten jos joku alkaa tivaamaan, että millonkas minä niitä lapsia alan tekemään niin vastaan vaan "jaa'a", koska en vain enään jaksa ottaa vastaan niitä tylytyksiä.

Kun rakkaus tulee niin lapsentekohalu tulee,se on luonnon laki.
Tiedän lukemattomia naisia jotka ovat pyörtäneet tämän täysin ehdottoman vakaumuksensa tositilanteessa.

Jeps,

juuri näitä kommentteja saa kuulla niin lukemattomia kertoja. "Kun mun kaveri..."
Rakkautta on koettu. 6v suhde ja 3v suhde. Ensimmäinen ero kesti ikuisuuden, kun toisesta ei olisi halunnut luopua, sillä rakkaus oli niin vahvaa. Vaan ei voinut sitoa toista sellaiseen elämään, jota ei halua. Eli minulla rakkaus oli suurta, mutta en vain yksinkertaisesti halunnut lasta siihen.

Nämä rakkaudet oli väkisin lopetettava.

Kyllä meillä on rakkautta löytyny mutta mun kanta on edelleen järkähtämätön ei lapsiin. Ja olen myös sitä sorttia joka ei lapsista edes pidä. Olen yhden kummi, ja joka kerta kun kyseisen lapsen näen, saa hänen huutonsa,läpsimisensä ja riehumisensa minut raivon valtaan. Kyse ei ole enää ns. Itsensä manipuloinnista, vaan puhtaasta automaattisesta tunteesta joka iskee päälle noina hetkinä itsestään. Ja kuulen tätä liibalaabaa että mieli muuttuu mieli muuttuu, entä sinä päivänä kun sanonkin että "mut on steriloitu, ei muutu enää". Sitä paskamyrskyä tuskin maltan odottaa.