Yksinäinen surullinen olo. En tiedä miten sitä jaksaisi seuraavaan päivään. Ilalla menin nukkumaan tyytyväisenä miten paljon sain tänään kaikenlaista valmiiksi. Aamulla heräsin ja olo oli vielä hyvä. Sitten sinä ja sanallinen raivoamisesi puolisoni jota ennen rakkaaksi kutsuin teit sen taas ja nollasit kaiken hyvän olon. Minä en aiheuttanut raivoamista, mutta eihän minulla ole väliä. Minulle voi sanoa pahasti ja yritän puolustautua, mutta sisältä viiltää pahasti ja toipuessa menee pitkän aikaa. Pieni hetki ja sinä unohdat, että olet saanut minut henkisesti sanoillasi ihan tyhjäksi.
Eroaisin jos se olisi mahdollista, mutta ei se ....antaa olla. On vain paha olla enkä voi kenellekkään puhua tästä. Haittaako se jos tänne kirjoitan vain ajatuksiani.
Eroaisin jos se olisi mahdollista, mutta ei se ....antaa olla. On vain paha olla enkä voi kenellekkään puhua tästä. Haittaako se jos tänne kirjoitan vain ajatuksiani.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ei haittaa. Minulla oli saman tapainen avioliitto miehen kanssa. Ymmärrän jokseenkin miltä sinusta tuntuu. Minun tunteeni kuoli lopuksi kokonaan hänen toimintansa vuoksi. Nyt on aikaa kulunut sen verran, että olen saanut vahvistettua itseäni. Käyn itseni takia asioita läpi ja pyrin parantamaan haavojani. Kirjoitan, luen,mietin se on tapani purkaa ja käsitellä. Tällä hetkellä olen tunteiden tasolla. Annan kaikkien tunteiden tulla, muuten en toivu.
Kiitos vastauksestasi. Voi kun voisikin vain lähteä, mutta minun tilanteessa se ei oikein onnistu vielä. Ehkä myöhemmin. Hyvää loppukesää
Sinulle myös paljon voimia ja jaksamista! Ymmärrän ettei aina ole mahdollista vain lähteä, elämä ei ole niin yksiselitteistä. Muista pitää huoli hyvinvoinnistasi! :)
Jättäkää ne huonot puoliskonne...kyllä elämä vie eteenpäin, kun antaa sen mahdollisuuden itselleen. Ei kenenkään tarvitse elää elämäänsä kuunnellen toisen rähjäämistä.
Komas kovanokka vastaa:
Ei ole helppoa jättää lapsia raivoajattaren kynsiin
Minulla on myös samantapaisia kokemuksia. Nuorena en voinut käsittää, miksi kaikelta hellyydeltä ja rakkaudelta yhtäkkiä meni pohja pois, kun mies (poika vielä silloin) yhtäkkiä sanallisesti lyttäsi minut, luonteeni ja kaiken. Vertasi minua niihin naispuolisiin, joita oli elämässään eniten inhonnut. Tuo meni niin pitkälle, että vahingoitin itseäni. Jos häntä loukkasi parilla sanalla niin hän oli kuin surullinen, hylätty poika. Kasvoin oivallusten myötä vahvemmaksi ja rupesin antamaan takaisin samalla mitalla. Jokin osa rakkaudesta kuoli väistämättä, tai ehkä ei kuollut mutta muutti muotoaan.
Minusta ei tullut alistujaa eikä tule. Molemmilla meillä on pohjimmiltaan hyvä sydän, tahallaan ei haluta toisia loukata. Asenteeni on nykyään että annetaan myrskyn raivota se minkä se kestää. Kun kummaltakin taholta syydetään hetki paskaa, ei tarvitse miettiä kuka loukkasi ja kuinka paljon. Sitten järki käteen, ja jatketaan siitä mihin jäätiin.