Taru Sormusten Herrasta, Númenor - Pitkä Tie, Osa 1

*** Aamu Númenorissa ***

Aamu valkeni kauniina. Auringonkehrä punersi itäisellä taivaalla aavan meren yllä. Siellä Arien purjehti Aamun Porteista maailman ylle jälleen hohtavana, kultaisena ja puhtaana, kuten aina.

Pian se loi lämpöisiä säteitään kultaisena lainehtivaan viljapeltoon ja kauniiseen puutarhaan pellon laidassa. Puutarhaan, jossa ikivihreät yavannamírët kukkivat tai tekivät kaunista punaista hedelmää läpi vuoden. Nuo puut olivat tahrattomia ja kauniita, sillä ne olivat kotoisin Kuolemattomilta mailta. Ja ne tuoksuivat, kuten kaukaisen Nunduinë-joen rantametsissä, jossa monet yksinäisen haltiasaaren puut asuivat. Ja niissä puissa lauloivat ja pesivät tuhannet, moniväriset ja kauniit linnut. Mutta nyt syksyn ollessa aluillaan, ne olivat hiljaa.

Poika istui tienpientareella ja katseli kaunista laihoa, joka pian olisi kypsä korjattavaksi. Katovuosia Númenorissa ei ollut koskaan ja maa oli tahraton, sillä se oli lähellä Lännen Kuolemattomia Maita. Sieltä leppeät länsituulet toivat Númenoren saareen usein ihania tuoksuja ja siunattujen ihmisten mieliin ajattomia ajatuksia.

"Pian on Eruhantalën aika, poikani", sanoi pitkä kultatukkainen mies ja laski kätensä tämän olkapäälle.

"Ja te lähdette taas Armenelosiin?"

"Niin lähden, ja koska olet täysi-ikäinen ja kuninkaan sukua voit lähteä mukaani. Liitymme mukaan kuninkaan seurueeseen, joka nousee Meneltarman huipulle. Siellä hän kiittää Erua onnistuneesta sadosta ja me saamme Manwën kotkien kanssa todistaa tapahtumaa", sanoi Izindu-bêth ja jatkoi:

"Mutta sanon sinulle, poikani, että vaikka täällä kaikki onkin hyvin, niin ei ole kaikkialla."

Poika loi kysyvän katseen isäänsä:
"Tarkoitatteko, että merentakaisilla itäisillä mailla on vieläkin jotain vinossa? Siitähän on jo satoja vuosia, kun Aldarion kävi karkoittamassa pahan pois ja nyt se on vain varjo kaukana idässä."

"Ei poikani. Hän ei ole karkoittanut pahaa pois kokonaan, vaan sillä on yhä valtaa kaukana idässä. Sauron on pettänyt haltiat pahanpäiväisesti. Hän sotii ja sortaa ihmisiä ja haltioita Eriadorissa, eivätkä nämä tohdi vastustaa hänen voimaansa."

Izindu-bêth katsoi kauas itään, kohti nousevaa aurinkoa:
"Laivamiesten killassa tiedetään Korkean Kuninkaan, Gil-galadin, ahdinko, mutta kohta tuhanteen vuoteen kuninkaamme ei ole lähettänyt heille lainkaan apua.
Ainoa siteemme Keski-Maahan on antaa apua muutamille ystävällismielisille kansoille ja itsekäs tarpeemme saada puita laivojemme rakennusaineiksi.
Onneksi pieni joukko laivamiehiä ja aseseppiä on liittynyt Gil-galadin avuksi ja osa joukoistamme puolustaa yhä rannikon asumuksiamme vihamielisiä ihmisiä vastaan."
Hän huokasi syvään ja synkkä hiljaisuus laskeutui heidän välilleen.

"Tarkoitatte, että paha on yhä voimissaan ja että Gil-galad tarvitsee apua?"

"Juuri sitä tarkoitan. Nyt Sauron on jo miltei Keski-Maan viimeisten haltioiden porteilla. Oma kuninkaamme taas on epätietoinen ja päättämätön, eikä tee mitään, vaikka pitäisi. Olisin enemmän kuin ylpeä, jos voisit nyt aikuistuttuasi liittyä sotaväkeen, sillä sydämeni sanoo, että aivan kohta meidän apuamme kaivataan Keski-Maassa."

Tuntui kuin kylmä tuuli ja tumma varjo olisi pyyhkäissyt yli kultaisen viljapellon. Mieli musteni, eikä sitä kyennyt kirkastamaan edes kuninkaan Eruhantalë.
Mitä kiittämistä oli siinä, että monet Númenoren pojat ja isät joutuisivat kohta sotaan kaukaisille maille.

Ibal oli varma, että Izindu-bêth, laivamiesten killan upseeri, tiesi tarkoin mitä kaukomailla tapahtui. Hän aikoi noudattaa isänsä toiveita tarkoin ja hän ilmoittautuisi armeijaan niin pian kuin mahdollista. Olihan hän asekuntoinen ja jousiammunta- ja ratsastuskilpailuissa kunnostautunut mies.

*** Tar-Minastir ***

Tar-Minastir, Korkea Kuningas, oli miettinyt ja hänen mielensä oli entisestään synkistynyt. Hän oli saanut huonoja uutisia itäisiltä mailta ennenkin, mutta viimeisimmän viestin sisältö oli jo hyvin paha. Sen viestin oli laatinut Keski-Maan haltioiden Korkea Kuningas Gil-galad ja sen sisältö oli tyly.

Vapisevin käsin Minastir kaivoi pergamentin esille ja soihdun valossa hän luki sen jälleen kerran:

***
Korkealle Kuninkaalle Tar-Minastirille

Tervehdin teitä kuningas Tar-Minastir, kiireessä. Olen ollut hyvin pettynyt vältteleviin vastauksiinne, sillä olen kovasti toivonut, että apu Keski-Maan haltioille löytyisi vielä sen ikiaikaisista liittolaisista ja Valarin siunaamasta westernessen kansasta.

Tämä on viimeinen pyyntöni. Jos emme saa apuasi, pakenemme länteen lopullisesti ja pienet siirtokuntamme Eriadorissa ja muualla tuhoutuvat vihollisen saartamana yksi toisensa jälkeen.

Tällä hetkellä tilanne on seuraavanlainen:
Sauron joukkoineen on edennyt pääjoukkoineen Lhûn-joen varsille.
Muutamat lännen ihmiset ja puolellamme olevat Lindonin ihmiset ovat kanssamme taistelleet ja olemme vielä pystyneet pitämään vihollisen joen toisella rannalla.
Vihollisen joukkoja sitoo vielä hetken aikaa kaukaisen Imladrisin puolustajat. Kun Imladris sortuu ja Sauron voi käyttää kaikki joukkonsa tornikukkuloiden aukon taisteluun, Lindon - ja harmaat satamat sen myötä - ovat menneet ja Eldarin ja Edainin taru Keski-Maassa on lopussa.

Kysymys on enää muutamasta kuukaudesta ja vihollisen voitto, ilman apuanne näyttää varmalta.

Kun itä on pimentynyt, älkää luulko, että se jää siihen. Pimeys hiipii ajan myötä myös teidän valtakuntaanne ja sitä varjellaksenne teidän kannattaa auttaa meitä nyt viimeisessä taistelussa.

Olkoon Eru teille suosiollinen, älköönkä varjo koskaan laskeutuko Númenorën ylle.

Korkea Kuningas

Gil-galad
***

Kuningas kääri pergamentin takaisin rullalle. Hän katsoi hämärtyvässä illassa, Orometin vuorella olevan torninsa ikkunoista, länteen painuvaa punaista aurinkoa ja hän yritti turhaan nähdä itään syttyviä toivon tähtiä. Ja juuri kun hänen mielensä oli mustimmillaan, lännessä, auringon painuttua mailleen, syttyi kirkas monivärinen tähti.

"Eärendil, ihmisten ja haltioiden toivo!", hän kuiskasi ja oli viimein varma päätöksestään.



*********

Tarinan tähän osaan liittyy ristiriitaisuus, johon syyllinen on itse Tolkien.
Joissain aikakirjoissa hallitsijana oli tähän aikaan Tar-Telperiën, eikä Tar-Minastir.
Sen huomioiminen saisi kuitenkin aikaan paljon suuremman ristiriidan haltioiden ja Sauronin sodassa, joten annan hallitsijan olla tässä tarussa nyt Tar-Minastir.

Voin kyllä muuttaakin, mutta esittäkää hyviä perusteluja!

*** Eruhantalë ***

Suuri seurue, painaviin ja lämpöisiin vaatteisiin puettuna, kiipesi ikimuistoista Meneltarman rinnettä kiertävää polkua.

Tuolle pyhälle vuorelle, joka kohoaa Númenoren saaren keskellä, kokoonnuttiin kuninkaan johdolla kolme kertaa vuodessa ja tämä juhla, jota sanottiin Eruhantalëksi, oli yksi niistä. Siinä juhlassa kuningas kiitti Eru Iluvataria Númenoren sadosta ja Valarin armosta.
Seurueessa ylös rinnettä vaelsi myös Orrostarin-provinssin ruhtinas ja kuninkaan kaukainen sukulainen Izindu-bêth ja poikansa Îbal.

Karulla rinteellä seurue aloitti päätähuimaavan nousun kohti huippua. Alas jäivät kauniit nurminiityt ja Noirinan laakson kapea tie, joka johti kallioon louhittuihin kuninkaiden kammioihin.
Niissä lepäsivät Númenorin kahdeksan edellistä kuningasta ja yksi kuningatar, sillä nykyisen kuninkaan täti ja hallitseva kuningatar Tepleriën oli yhä elossa.

Yhä ylemmäs kiivetessään he näkivät Númenoren saaren kaikessa kauneudessaan. Sen pyhän huipun, taivaan pylvään yllä he näkivät kotkia, ensin yhden ja lopulta vielä kaksi muutakin. Ne olivat Manwën todistajat, eivätkä ne koskaan laskeutuneet huipulla oleville pesilleen kolmen rukouksen aikana.

Monen tunnin vaivalloisen nousun jälkeen hiljainen seurue pääsi vuoren huipulle, ja sieltä Îbal näki näyn, joka ei hänen mielestään koskaan unohdu.
Hyvin kaukana lännessä, suuren meren reunalla, häilyi valkoista hohdetta, kuin kangastusta, mutta kirkkaampaa. Kun hän katsoi sitä tarkemmin, oli hänen henkensä salpautua. Hohteesta erottui korkea valkoinen torni ja hohteen vierellä oli tummaa puustoa.
Siellä siinsi Aldalondë, Tol Eressëan valkoinen satama. Hän oli omin silmin nähnyt kuolemattomat maat, jossa Suuret Henget asustivat ja haltiat heidän kanssaan.
Ne olivat niin lähellä, mutta silti kaukana, sillä noille rannoille ei saanut ihminen astua. Valar olivat niin määränneet.

Meneltarman laakealla ja koveralla huipulla oli uskomattoman hiljaista. Ainoa ääni oli tuuli, jonka esikuningas Manwë oli siunannut. Kukaan, kuningasta lukuun ottamatta, ei saanut tahi uskaltanut lausua siellä sanaakaan.

Seurue tuli kuninkaan ympärille, joka seisoi keskellä huipun koveraa osaa. Kuningas kumarsi kerran kaikkiin ilmansuuntiin ja polvistui sitten kohti länttä ja hän aloitti laulamalla ikimuistoisen kiitoslaulun ja sen jälkeen hän puhui:

"Eru, Iluvatar on se, jonka armosta saamme asua tässä siunatussa maassa ja korjata satoa. Me, lapsesi, kiitämme sinua runsaasta sadosta ja maasta, joka sadon antaa. Kiitämme länsituulta, joka on tuonut meille leppeät säät. Kiitämme raikkaista sateista, jotka viljan kasvattivat ja siitä, että meri on ollut meille suotuisa.

Koska tämä puhe on kuninkaan puhe Erulle, kiitän myös henkilökohtaisesti. Kiitän siitä, että olet säätänyt ajatukseni vihdoin selkeiksi ja vannon, että autamme Keski-Maan kansoja, lapsiasi, minkä kykenemme. Emme hallitaksemme heitä vaan ajaaksemme pois pimeyden."

Kun hän tämän lausui, jyrähti jossain kaukana ukkonen, ja kaikki huomasivat, että itäiselle rinteelle oli kerääntynyt suuria pilviä. Eikä sellaista kiitospuhetta oltu koskaan aiemmin kuultu.

Osa seurueesta huokasi helpotuksesta, sillä kuningas oli vuosien jahkailun jälkeen vihdoin ryhtynyt toimiin. Toiset taas olivat hyvin pettyneitä, sillä he tiesivät, että sota oli tulossa ja sen myötä Keski-Maan murheet ulottuivat Númenoriin jo nyt.

Kun Îbal katsoi Meneltarmalta itään näki hän, että koko taivaanranta oli synkän musta. Myrsky oli nousemassa.

*** Kutsunnat ***

Hirvittävän moneen vuoteen ei kukaan Númenorissa kantanut asetta. Se johtui osittain siitä, että tuossa maassa oli vain vähän metalleja, mutta enemmän siitä, ettei siunatussa maassa armon vuosina aseita tarvittu.

Miekkoja ei taottu juuri lainkaan ja vielä vähemmän niitä käytettiin. Miekoista tulikin ajan myötä lähinnä perintökaluja, mutta jousia númenorilaiset kehittivät ja ammunta oli koko valtakunnassa hyvin suosittu urheilulaji.

Vasta kuningas Aldarionin jälkeen aseiden valmistus yleistyi, ja silloin Aseseppien Kilta ryhtyi valmistamaan kuuluisien teräsjousien lisäksi myös taistelumiekkoja, kilpiä ja keihäitä niiden oppien mukaan, joita Lindonin haltiat heille antoivat. Varsinainen sotilaskoulutus tapahtui kuitenkin vain Keski-Maan varuskunnissa, ei koskaan itse Númenorissa.

Rómenna oli kaunis rannikkokaupunki, lähellä pääkaupunki Armenelosia, ja siellä oli myös Laivamiesten Killan sali. Se oli samaisen killan sali, joka muinoin oli sijainnut kaukana Rómennan vuonon takana, Tol Uinenin saaressa. Tuo saari näkyi juuri ja juuri kaupungin korkeimmista torneista, sellaisista missä nykyinen kiltasali oli. Tuossa kaupungissa ja salissa Îbal isänsä kanssa oli, sillä oli kuninkaan määrämien kutsuntojen aika.

"Herra Amiraali. Kutsunnat tulivat onneksi edes hieman aiemmin kuin pelkäsimme", purppuraiseen viittaan pukeutunut Izindu-bêth sanoi.

Suuren tammisen pöydän päässä istui samanlaisessa asussa hallitsevan kuninkaan Tar-Minastirin poika Ciryatur, Laivamiesten Killan Amiraali.
"Niin. Isäni jahkailun tuloksena menetimme ehkä koko Keski-Maan, mutta onneksemme varustamani laivasto on valmiina lähtöön, eikä sen kokoamiseen kulu enää aikaa. Heti kun saamme kokoon riittävän määrän sotaväkeä, voimme nostaa ankkurit. Ehkä vielä ehdimme, jos Gil-galad vain pystyy pitämään vihollisen loitolla Lindonista", sanoi Amiraali jyhkeällä äänellä.

"Tässä vierelläni on poikani Îbal. Hän on liittynyt armeijaan ja hän haluaa lähteä mukaamme."
Îbal nousi ylös penkiltään ja kumarsi kuninkaan perijälle. Pöydän ääressä istuvat katsoivat häntä kiinnostuneina ja Ciryatur hymyili tuikeasti.

"Toivottavasti maastamme löytyy riittävästi kaltaisia rohkeita nuoria miehiä. Osaatko käyttää asetta?"
"Herra Amiraali. Olen jousiratsastuksen provinssin mestari ja miekankäyttöä sekä muita sotataitoja olemme opetelleet täällä upseerienne johdolla."

"Ja olet vielä Elrosin sukua ja siten sukulaiseni. Kaltaisesi ei voi olla tavallinen rivisotilas. Ylennän sinut ryhmänjohtajaksi ja ehdotan esimiehillesi, että jos sinusta kykyjä löytyy, ylennetään sinut upseeriksi pikimiten", Ciryatur sanoi. Îbal kumarsi ja istuutui.

Vain kaksi viikkoa aiemmin, kuninkaan käskystä, kutsunnat oli suoritettu ja sotaväki oli Rómennan ympäristössä sotilaskoulutuksessa. Alle kuukaudessa kaikkiaan yli viisikymmentätuhatta sotilasta ja heidän huoltojoukkonsa ja varusteensa olivat valmiina, mikä oli suuri saavutus jopa númenorilaisten mittapuulla.

Rómennan vuonossa lepäsi kuusikymmentä valtavan suurta sotalaivaa ja lukematon määrä pieniä tummakylkisiä, Keski-Maan puista rakennettuja laivoja. Ne olivat tulleet noutamaan Edainin suurinta ja kauneinta sotaväkeä, jota oli nähty sitten Vihan Sodan.

Îbal, Orrostarin ruhtinaan poika, seisoi hopeiseen panssariin pukeutuneena nuorena upseerina kuninkaanperijän laivan, Eämbarin, kannella. Suolainen merituuli piiskasi hänen kasvojaan ja syvällä sisimmässään hän rukoili Uinenilta siunausta sekä taitoa pitää Ossë aisoissa, sillä merimatkasta tulisi pitkä ja raskas.

Hän katsoi, kun laitureilla seisoi merimiesten, sotilaiden ja laivojen kapteenien vaimoja Oiolairën oksat käsissään.
Kuninkaan perijällä Ciryaturilla ei ollut vaimoa, mutta Eämbarin kapteenin Erendionin vaimo Meneldis nousi laivaan.
Laivan koko satahenkinen miehistö ja sen matkustajina oleva yli tuhatpäinen sotaväki teki kunniaa, kun vaimo sitoi laivan keulaan ikivihreän Oiolairën - "Paluun oksan" - ja hän sanoi:

"Uinendili ja muut uljaat miehet. Ajakaa Keski-Maan pimeys pois kirkkaalla raudalla. Kulkekoon Valarin siunaus myötä, älköönkä varjo langetko yllenne. Niille, jotka eivät palaa, sanon: Tekojenne jälkeen ette joudu isienne joukossa häpeään, vaan ne muistetaan, kunnes maailma muuttuu". Tämän sanottuaan Meneldis peitti kasvonsa käsiinsä, sillä Númenorin ihmiset eivät itke.

Meneldis siirtyi lankkusiltaa laiturille. Nosti kätensä hyvästiksi ja hänen poskillaan kimmelsi vuolaat kyyneleet.

****

jatkuu...

*** Keski-Maahan ***

Númenorin suuri sotaväki nosti tuona aamuna ankkurit Rómennan vuonossa.
Valkein ja purppuraisin purjein laivat purjehtivat ulos vuonosta lukemattomien merilintujen saattelemana.

Ensin Rómennan sataman aallonmurtaja, majakka ja alavat rannat metsineen jäivät taa ja sitten etääntyivät Orrostarin ja Hyarrostarin jyrkät rantakalliot.
He ohittivat etäältä karikkoisen Tol Uinenin saaren edustan ja tuhannet pienet ja suuret laivat lipuivat ulos Rómennan lahdelta.

Hiljaa, kuin unessa, kauniin Númenorën rannat etääntyivät, kunnes hävisivät lopulta kokonaan. Vain Meneltarman korkea huippu ulottui sormena yli pimenevän itäisen horisontin. Kauan se näkyi meren yllä. Ja kun vuori hävisi näkyvistä, alla oli vain aava meri ja yllä lukemattomien tähtien täplittämä taivas. Mutta sitä tähteä, joka muinoin opasti ihmiset Númenorën saarelle, ei nyt näkynyt.

Seuraavat päivät he purjehtivat kohti itää kauniissa säässä ja mukavassa myötätuulessa.

Kun neljäs päivä oli kallistumassa iltaan, lensi laivan vierellä yksinäinen lokki. Ja odotetusti iltahämärässä, juuri ennen pimeän tuloa Keski-Maan rannikko häämötti heidän edessään. Siihen he laskivat ankkurin ja Ciryatur sanoi:
"Êruhînim dubdam Ugru-dalad. Adûnâkhim. Erun lapset varjon alla. Lännen ihmiset ovat
tulleet. Toivottavasti vain emme liian myöhään."

Vihdoin tuli aika toteuttaa kauan mietityt sotasuunnitelmat, joita Amiraali esikuntineen oli laatinut. Sen mukaan suurin osa laivastosta liittyi Lindonin puolustukseen Gil-galadin avuksi. Sen sijaan Ciryatur joukkoineen, sekä kymmenentuhatta sotilasta, suuntasivat paljon etelämmäksi.

Heidän tavoitteenaan oli löytää Aldarionin perustama vanha satama ja muinaiset telakat, joissa moni tämänkin laivaston laivoista oli rakennettu. Tuo satama sijaitsi muinoin varjojoeksi nimetyn Gwathirin varrella ja sitä kaupunkia sanottiin silloin Vinyalondëksi.

Satojen vuosien ajan númenorilaiset kaatoivat alueen puita laivojensa rakennustarpeiksi ja saivat lopulta paikallisten ihmisten vihat niskoilleen. Viimein varjojoen nimikin täytyi muuttaa, sillä ennen rehevät rantametsät olivat kadonneet virstojen etäisyydeltä joen varresta. Myöhemmin jokea ruvettiinkin kutsumaan Gwathloksi, harmaaksi virraksi.


Päivä valkeni ja suurin osa númenorin sotilaista näki Keski-Maan ensimmäistä kertaa.
Merimiehet tunnistivat merikorteistaan alueen, johon he olivat rantautuneet. Se oli Eryn Vornin metsäinen saareke Ered Luinin eteläreunalla ja matkaa määränpäähän oli vielä noin päivämatkan verran.

Viimein Ciryatur komensi oman osastonsa laivat liikkeelle ja ne purjehtivat mukavassa myötätuulessa rannikkoa pitkin kaakkoon. Siellä täällä rannikolla paloi tulia, jotka olivat tiedustelijoiden asettamia merkkejä vihollisesta vapaasta maaperästä.

Matka eteni nopeasti, sillä hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa tähystäjä ilmoitti Gwathlon suiston näkyvän. Siihen he ankkuroivat neljätoista valtavaa laivaansa. Yö saapui ja tähtien valtiatar sytytti taas taivaankannen täyteen valojaan.

"Pimeys on turvanamme", sanoi Ciryatur.
Upseerien suuressa kajuutassa paloi himmeä liekki. Sen suurelle pöydälle oli levitetty muhkurainen Eriadorin kartta ja ympärillä, liekin punaisessa valossa, sitä tutkivat Amiraalin lisäksi neljä korkeaa upseeria.

Númenorilaisten maantieto Keski-Maasta rajoittui lähinnä Lindonin ja Vinyalondën väliseen maastoon, sekä Anduin-joen pienen sisäsataman, Pelargirin alueelle.

Atanamirin jälkeen tutkimusretket kaukomaille nimittäin vähenivät ja loppuivat lopulta kokonaan ja paljon tietoa, jota nyt olisi tarvittu, puuttui. Mutta juuri tämän alueen säästä, metsistä, vuorista ja joista he tiesivät melkoisesti.

"Olette oikeassa Amiraali", sanoi leveäharteinen, parrakas kenraali. "Ehdotan silti, että tiedustelutoiminta rajoitetaan aluksi vain Vinyalondën seudulle."

"Olen käynyt tällä alueella kerran aiemmin", sanoi kuivakka, nuorempi upseeri, jonka ahavoituneista kasvoista näki, että hän oli ennemmin merenkulkija, kuin sotilas.
"Tiedän, että alueella liikkuu jonkin verran Mustan maan ihmisiä. Örkit eivät varmaankaan tule näin kauas suurista teistä ja poluista. He eivät liiku jokia myöten.
Mielestäni voimme lähettää kaupunkiin pienen joukon tiedustelijoita kevyin varustein."

"Luulen, että minä ja poikani voimme lähteä. Pakkaamme mukaamme vain merkinantovälineet ja kevyet miekat", sanoi Izindu-bêth.

Miehet olivat hetken hiljaa:
"Miehistöstä löytyy varmasti vähemmän arvokkaita uhrattavia", sanoi Ciryatur. "Mutta rohkeus on se, mikä ratkaisee. Lähtekää siis mahdollisimman pian, ja ottakaa mukaanne pieneen veneeseen neljä vahvinta soutajaa. He varmistavat pakoreitin, mikäli satama onkin miehitetty."

Vinssi natisi ja hamppuköysi hankasi suuren laivan laipioon, kun pientä, kapeaa venettä laskettiin veteen. Siihen astuivat neljä vahvan näköistä sotilasta, Îbal ja Izindu-bêth.

Ha'at irroitettiin ja miehet soutivat äänettömästi ja nopeasti. Vähän liiankin pian veneen kokka kolahti rantakiviin, etummaisin sotilas hyppäsi köyden kanssa maihin ja veti veneen piiloon rantapensaisiin.

"Laittakaa merkinantotulet valmiiksi tuohon niemeen", sanoi Îbal miehilleen. "Kun laivasto näkee ne, he voivat rantautua pikimiten. Näette tuolla kaukana kuunvalossa rauniokaupungin tornin. Kiipeämme sinne ja sytytämme pienen tulen. Jos se syttyy, on kaupunki turvallinen, muuten varautukaa pahimpaan."

Sen sanottuaan isä ja poika kävelivät rantametsään mukanaan vain kevyet miekat, sekä tulentekovälineet. Varovasti ja hiljaa he etenivät hitaasti ja leveänä virtaavan joen vartta. Joen, jonka laajan suvannon yllä leijaili tiheä öinen sumu ja kaste.

Aluksi kaukana siintänyt rauniokaupungin öinen tumma siluetti suureni hiljalleen. Viimein he erottivat myös sataman murtuneet vallit, joita vasten aallot jäytävällä voimallaan yhä löivät, ja he näkivät myös talojen raiskatut rauniot.

Vihollisen lisäksi myös luonto oli jo vallannut kaupungin. Sen katukivien välistä kasvoi tukevia, suuria puita ja rakennuksien muurit oli särjetty ja töhritty täyteen inhottavia kuvia. Monien talojen entiset kiviseinät kasvoivat tuuheaa sammalta ja useimpien katot olivat romahtaneet tai poltettu jo aikaa sitten.

Suuren aukion reunalla seisoi silti varsin hyväkuntoisennäköisenä vanha linna. Sen muurilla istui tornipöllö, joka huusi viiltävän käheällä äänellä. Númenorissa ei ollut lainkaan öisiä petolintuja, joten moinen eläin oli heille molemmille yllätys:
"Vihollisen vakoojako", kysyi Îbal hiljaa?
"En usko. Tämä maa on täynnä outoja ja villejä eläimiä. Olkaamme silti varuillamme."

Äärimmäisen varovasti he etenivät linnaan, jonka huipulle oli tarkoitus tehdä merkkituli.

"Minusta tuntuu, että täällä ei ole asunut kukaan satoihin vuosiin."
"Olen samaa mieltä. Paikka on turvallinen, joten tehkäämme tuli torniin."

Niljaisia ja kuluneita portaita he kiipesivät yhä ylemmäs, kunnes tulivat tornin huoneeseen. Miten kaunis olikaan ollut se kaupunki ja satama, joka muinoin oli tässä seissyt.
Îbal pystyi miltei aistimaan innostuneen entisajan kuninkaan, Aldarionin, mielenliikkeet. Tämä oli varmasti katsonut tornin ikkunoista uuteen maailmaan, sen vilkkaaseen yhäti vaurastuvaan satamaan, joka pursusi elämää.
Sen jälkeen hän oli ehkä katsonut merelle, kotiin, ja ajatellut ehkä hetken Erendisiä. Kaivaten tai sitten ei, mutta varmasti hän on häntä muistellut.

Näissä mietteissään, Îbal viritti länteen avautuvalle ikkunalaudalle kuivaa heinää ja iski siihen tulen. Hän näki, kuinka kaukaisessa niemessä soutajat sytyttivät kokon ja muutamaa tuntia myöhemmin meren tummalla pinnalla karehti satojen pienien soutuveneiden armada.

Númenorin sotaväki oli saapunut Keski-Maahan.

*** Sota ***

Kymmentuhatpäisen armeijan leiri oli kuin yhdessä yössä Gwathlon rannalle teltoista kasvanut kaupunki.
Kalvaassa aamussa sotilaat heräilivät teltoissaan, vartijat lämmittelivät kohmeisia sormiaan nuotioiden lämmössä ja muutamat harvat hevoset laidunsivat leirin laitamilla.

Númenorilaisilla ei ollut juuri lainkaan hevosia, niinpä leiriin tuodut komeat tummat hevoset olivat monille varmasti melkoinen ihmettelyn aihe.

Îbal oli aamun valjetessa upseerien teltassa ja siellä he laativat pikaisen suunnitelman.

"Gil-galad on ajettu ahtaalle Lhûnin rannoilla, mutta kolmekymmentätuhatta joustamme ja kymmenentuhatta miekkaamme ajavat rosvot ja örkit varmasti pitkälle Eriadoriin.
Toivon, että ennen kevättä saamme ajettua heidät yli Baranduinin", sanoi Ciryatur ja piirsi samalla kartalle nuolia, jotka kuvasivat joukkojen suunniteltuja etenemissuuntia.

"Meidän tehtävämme on edetä ylös Gwathloa ja pyrkiä tuottamaan vihollisen selustassa mahdollisimman paljon vahinkoa, sitoa heidän joukkoja taisteluun kanssamme sekä katkaista heidän huoltoreittinsä, joka kulkee Ered Nimraisin ja Sumuvuorten välissä olevasta aukosta koilliseen. Gwathlon tuo reitti ylittää Tharbadin kaupungin kohdalla."

"Miten luulette kymmenen tuhannen miehen riittävän tällaiseen? Jo pelkästään tuon aukon tukkimiseen tarvittaisi koko sotaväkemme", sanoi vanhempi kenraali.

"Se onkin tämän neuvonpidon tärkein päätettävä asia. Jäämmekö paikoillemme ja puolustamme itseämme passiivisesti vai ryhdymmekö hyökkäyssotaan ja häiritsemme vihollista niin paljon kuin pystymme?"

"Sauron on jo nyt jakanut joukkonsa liian monelle rintamalle. Hän taistelee Imladrisissa ja Lhûnilla.
Hän on ahne, eikä tunnista vaaraa, joka hänelle aiheutuu taustassa olevasta rintamasta. Ehdotan, että valloitamme alkuperäisen suunnitelman mukaan Tharbadin ja muodostamme Gwathlon tasalle puolustusrintaman, sillä laajamittaiseen hyökkäykseen joukkomme eivät riitä", sanoi tuuheapartainen tummatukkainen kenraali.

"Hyvä. Se oli myös minun ajatukseni, sillä Gwathlo ja suo suojaavat sivustamme. Teemme siis niin, mutta ensin lähetämme liikkeelle tiedusteluosastot, joiden komentajana saa toimia nuori upseerimme Îbal. Tee miehiesi kanssa suunnitelma minulle tämän aamun aikana. Vanhemmat upseerit auttavat sinua jos haluat. Neuvottelu on päättynyt."

Îbal poistui teltasta karttoineen. Hän suunnitteli pian kymmenen tiedusteluryhmän lähettämisen strategisiin kohteisiin ja päätti lähteä itse joukkoon, jonka oli tarkoitus edetä suuren suoalueen laidoille, aina Tharbadin kahlaamolle, asti.
Saatuaan hyväksynnän suunnitelmilleen he varustivat hyväkuntoisimmat hevoset nopeaan ratsastukseen ja ottivat mukaansa vain vähän tarvikkeita. Îbal otti ryhmäänsä kymmenen ratsastustaitoista sotilasta, joista muutamat olivat olleet Keski-Maassa jo aiemmin ja tunsivat siten seudun luonnon oloja jo entuudestaan.

"Tarkoituksemme on seurata Gwathlon rantoja aina kahdensadan virstan matkan. Alkumatkasta etenemme nopeasti, sillä maasto on lähinnä nummea, ja kun maa alkaa muuttua vetisemmäksi, lähestymme määränpäätämme. Pysymme koko matkan virran itäpuolella ja mahdollisimman näkymättömissä. Tarkoituksemme ei ole ryhtyä taisteluun, vaan vihollisia kohdattuamme palaamme leiriin. Olemme perillä Tharbadissa kevyine kantamuksinemme toivoakseni noin kolmessa päivässä ja paluumatkaan menee vielä sama aika. Osa joukoistamme jää vartioimaan ylityspaikkaa ja tarkkailemaan kaikkea tiellä tapahtuvaa liikennettä. Kaikki tiedustelijat lähtevät liikkeelle heti puolisen jälkeen. Odotan teitä tallilla", Îbal sanoi ryhmälleen.

Izindu-bêth katsoi poikaansa silmiin, eikä Îbal ollut koskaan nähnyt häntä niin huolestuneena.
"Poikani. Olet nuori ja olet rohkea. Olen ylpeä sinusta, mutta samalla hyvin huolissani."
"Älkää suotta. Ei tämä ole varsinainen taistelu, vaan pelkkä tiedusteluretki."

Vanhan miehen ilme kertoi kuitenkin kaiken.
"Outo pelko kalvaa mieltäni. Mene, mutta ole varovainen. Katso eteesi ja kuuntele tarkoin sotilaitasi. He tietävät tästä maasta enemmän kuin sinä."
"Koskaan en ole jättänyt noudattamatta neuvojasi. Älä huolestu suotta. Hyvästi siis, mutta vain hetkeksi. Tapaamme pian."

Murheellisin mielin Izindu-bêth katsoi, kuinka tiedusteluryhmä karautti matkaan ja katosi pian metsän siimekseen.

Tiedustelijat etenivät Gwathlon vartta ylös ohi raunioituneen satamakaupungin ja siitä edelleen kaupungin koillispuolisille nummille, eivätkä nähneet joen rantamilla muita elollisia kuin riekkoja, jäniksiä ja muutamia kettuja.

Mutta matka ei kuitenkaan edennyt niin joutuisasti kuin he olivat odottaneet. Rannoilla oli paljon soistuneita alueita, joita he joutuivat kiertämään sekä pieniä Gwathloon liittyviä jokia, joiden ylittäminen vei aikaa.
Näitä alueita he piirsivät ahkerasti karttoihin, jotka oli määrä toimittaa leiriin retken päätyttyä.
He piirsivät karttoihin myös korkeita kumpuja, jotka toimisivat hyvinä vartiopaikkoja ja jättivät tuon tuosta jälkeensä sovittuja merkkejä, jotka tarkoittivat, että reitti oli tähän asti vapaa vihollisista.

Viisi päivää myöhemmin joen rannat loivenivat ja muuttuivat vähitellen pelkäksi suoksi ja lammikoiksi, joka pakotti heidät siirtymään kauemmas joen rannasta. Lopulta hetteikkö osoittautui liian pahaksi hevosille, eivätkä he olisi pystyneet etenemään pidemmälle, ellei eteen olisi tullut muinainen, etelä-pohjois-suuntainen, tie.

Tuolle tielle oli aikojen saatossa tuotu kiviä ja hiekkaa ja se oli helpoin reitti etelästä Eriadoriin. Ja juuri tällä kohdin tietä oli sen hankalin vaihe, suuren virran ylitys.
Aikojen saatossa kohtaan, jossa joki oli leveä ja virtasi rauhallisesti oli rakennettu kahlaamo ja sen molemmin puolin sijaitsi Tharbadin kaupunki.

Suota kiertäessään tiedustelijat saapuivat tielle muutaman virstan päässä kahlaamosta ja kaupungista.
Siinä kohdin oli molemmin puolin tietä yli miehen korkuista ruovikkoa ja osmankäämiä joiden seassa kuhisi lukematon määrä hyönteisiä sekä näitä pyydystäviä säksättäviä lintuja.

Koska he eivät paljastumisen pelossa voineen mennä tielle, etenivät he vaivalloisesti ruovikon suojissa lähemmäs joen ylityspaikkaa ja Tharbadin kaupunkia.
Hyvin varovasti he lähestyivät joen rantaa, ja viimein ruovikon väleistä pilkotti Tharbad. Siellä he näkivät myös ensimmäiset viholliset, sillä Tharbadin kaupungin taloista näkyi illansuussa valoja ja tiellä tuntui liikkuvan paljon väkeä.

"Täällä Aldarion siis tapasi haltiavaltiattaren osapuilleen yhdeksänsataa vuotta sitten", Îbal muisteli. "Hän kertoi, että sattuma oli heidät johdattanut yhteen. Sattuma, niin hän tosiaan sanoi.
Valtiatar Galadriel oli kutsunut hänet lähistöllä sijaitsevaan valtakuntaansa, mutta sitä Aldarion ei koskaan tehnyt. Tuo valtakunta oli kuuleman mukaan vallattu ja tuhottu ja sen pitkäaikainen hallitsija Celebrimbor tapettu vain muutama vuosi sitten. Jotenkin koko tämä sota johtui juuri noista tapahtumista. Mutta Galadriel ei ollut siellä enää tuolloin, vaan hän asui Lothlorienin valtakunnassa", hänen ajatuksensa harhailivat hermostuneesti.

"Lothlorien, laulavan kullan maa. Naurettavaa kutsua malinornëa niin, sehän on kalpea puu verrattuna taniquelassëen tai edes vardariannaan. Mutta kumma juttu, että kultaisten kukkien puu kasvoi näin kaukana idässä, hirvittävän kaukana puun kotiseudulta Númenorën Nísimaldarista."

He jatkoivat ruovikon suojissa aivan joen varteen asti, jotta näkisivät itse ylityspaikan. Ja sieltä todentotta näki, että sen länsireunalle oli pystytetty korkea kivinen torni, jonka päällä oli keihäin aseistautuneita, kuluneisiin ruskeisiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä. Kahlaamo oli vahvasti miehitetty, ja se oli huono uutinen. Taistelu olisi edessä!

"He ovat varmasti Mustanmaan ihmisiä, sillä Lindonin Edain pukeutuvat aina siististi, eivätkä heidän kasvonsa ole noin tummat", sanoi Erendhil, sotilas, joka oli asunut Keski-Maassa kymmeniä vuosia ja oli joukon kokenein.
"Hyvä. Nyt olemme selvittäneet reitin ja vihollisen tilanteen. Tehtävämme on siis suoritettu, joten viisi meistä palaa leiriin ja neljä jää kanssani tähän pitämään vahtia" sanoi Îbal.

"Kun pääsette leiriin, luovutatte kartat Ciryaturille ja pyydätte tänne suuremman joukko-osaston. Tien valvominen ja isku kahlaamoille ovat tärkeimpiä tehtäviämme. Yritämme odotellessa arvoida kaupungissa olevien vihollisten määrää", Îbal sanoi kotiin palaavan ryhmän johtajalle.

"Kyllä herra. Joukot ovat apunanne reilussa viikossa", sanoi ryhmänjohtaja ja lähti neljän sotilaan ja hevostensa kanssa kahlaamaan läpi vetisten hetteiköiden, häviten pian ruovikon kätköihin.

Pimeyden keskellä hän kuunteli, kuinka Tharbadin kaupunki sykki elämää, laulua, karkeaa naurua ja puheensorinaa.
Silti koskaan ennen ei Îbal ollut tuntenut itseään niin turvattomaksi, pieneksi ja yksinäiseksi.

** Yllätys ***

Masentava yö oli hirvittävän pitkä, mutta viimein aamu sarasti ja kalpea aurinko loi ensimmäisiä valjuja säteitä läpi talvisen usvan. Kun viimein valkeni, he huomasivat olevansa vähän liiankin lähellä kaupunkia ja siirtyivät varmuuden vuoksi virstan verran alavirtaan. Syvälle ruovikkoon he raivasivat niin mukavan leiripaikan kuin niissä olosuhteissa oli mahdollista.

Eikä se tehtävä ollut lainkaan miellyttävä, sillä maaperä oli onnettoman märkää. Vettä oli kaikkialla miltei puoleen sääreen ja vasta pitkän uurastuksen jälkeen he saivat kasatuksi riittävän korkean korsikasan. Sen päällä kaksi heistä kerrallaan pystyi lepäämään sillävälin, kun muut olivat vartiossa.

Rantatörmään he rakensivat tarkkailupisteen, josta ylityspaikan näki hyvin, mutta tarkkailija itse oli riittävästi piilossa. Siellä kukin heistä vuorollaan piti vahtia ja kirjasi ylös joukot, jotka kahlaamoa käyttivät.

Ja tuo työ oli viheliäistä, sillä heti aamunkohmeen haihduttua, ympärillä pyöri suuri määrä verta imeviä ja purevia hyönteisiä.
Kun kärsimykseen vielä lisäsi alituisen märkyyden, sateen, tuulen ja tulenteon mahdottomuuden, oli seuraavasta viikosta tulossa pitkääkin pidempi.


Ensimmäinen päivä kului ja seuraavana aamuna, sinä kylmänä aamuhetkenä, juuri ennen auringonnousua, jossain lähellä vihelsi kimeällä äänellä pikkulintu. Samanääninen vastasi kauempaa ja pian vielä kolmaskin. Moista ääntä Îbal ei suolla ollut aiemmin kuullut, mutta hän oli muukalainen alueella, eikä tuntenut sen outoa luontoa.

Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Jossain loiskahti vesi ja Îbal näki kuinka nuoli upposi kahden hänen vierellä seisovan ystävänsä rintaan ja siinä samassa hänen käsivarsiinsa tartuttiin ja hän tunsi veitsen kurkullaan. "Loppu tuli", hän ehti ajattelemaan, mutta huomasi ihmeekseen, että mustahuppuiset ihmiset, joita ruovikon kätköstä hiipi esille useita, sitoivat hänet.

Pian myös rannassa vahtia pitänyt sotilas tuli samalla tavoin vangittuna kolmen huppupäisen saattamana.

"Keitä olette", yksi huppupäinen mies kysyi hyvin vaikeasti ymmärrettävällä korostuksella?

"Olemme haltiakuningas Gil-galadin ystäviä", Îbal vastasi ylpeästi.

"Puhutte oudosti. Oletteko Westernessen miehiä?"

"Olemme Gil-galadin ystäviä", Îbal yritti edelleen.

"Te olette Suuren Herramme vihollisia lännestä. Hän on varmasti tyytyväinen, jos annamme hänelle Westernessen miehiä vangiksi. Ketään muuta hän ei vihaa yhtä paljon kuin teitä ja hän varmasti palkitsee meidät ruhtinaallisesti", sanoi huppupäinen mies ja nauroi ilkeästi.

Hyvin pian heidät kuljetettiin suon läpi tielle, jossa huppumiesten sotilasosaston hevoset odottivat. Ja siitä he matkasivat tietä myöten etelään.

Îbal, Númenorin suuren ja kauniin armeijan nuorimman upseerin ja kuninkaan sukulaisen tie ei vienyt sotaan, vaan vankeuteen.

Kaikki ajatukset urheista teoista taistelukentällä, sotajoukoista kiiltävissä univormuissa, miekat vyöllään, puolustamassa voittamattoman lännen ihmisiä ja haltioita, haihtui. Tilalla oli enää hirvittävä pelko ja suru.

"Miten minun käy? Onko kohtaloni nopea ja tuskaton kuolema, vai elänkö Mustan Tornin vankina kuihtuen, riutuen ja kidutettuna aina hirvittävään, pitkitettyyn kuolemaan? Vaiko jotain vielä pahempaa?"

Silmissä musteni. Îbal otti muutaman haparoivan askeleen ja kaatui.

*** Näky ***

Itäinen taivas oli alituiseen pilvessä ja useimmiten myös synkkien, korkeiden ukkospilvien peitossa. Kulunut viikko olikin ollut kylmin, synkin ja sateisin, jota aikakirjoihin oli kirjattu. Eikä se ollut vähän, sillä kirjoissa oli valtakunnan kaikki tapahtumat tuhannen ja seitsemänsadan vuoden ajalta.

Hämärän tornihuoneen keskellä oli pilari ja sen päällä lepäsi silkkisellä purppuraisella liinalla tumma pyöreä esine, jonka oli valmistanut kaikkien aikojen kuuluisin, taitavin ja tulisieluisin haltia, Fëanor. Se oli tehty hirvittävän kauan sitten ajalla, jolloin maailmassa ei ollut vielä yhtään ihmistä ja maailmaa valaisi vain Valarin puut.

Tuo esine oli Armenelosin Palantír, kauas näkevä kivi, ja se oli yli yksi kymmenestä haltioiden suurimmasta lahjasta, jotka he antoivat siunatuille ihmisille näiden saavuttua Valarin antamalle lahjamaalle. Palantírien avulla ihmisten kuninkaat ja ruhtinaat näkivät kauemmas länteen kuin yksikään toinen kuolevainen, sillä näkykivistä suurin oli, ja on yhä, Telerin Valkoisessa Satamassa, siunatuilla rannoilla.
Kuningas katsoi kiveen kuitenkin vain harvoin, sillä sen käyttäminen oli kuolevaiselle raskasta, mutta nyt hän sen teki. Tar-Minastir laski kätensä tumman kiven päälle, joka pian hehkui valkoista valoa.

Vihreänhopeiset lehdet kahisivat tuulessa auringon paistaessa sen lehvästön läpi ja alhaalla laaksossa siinteli kultainen ranta. Jostain kaukaa kuului haltioiden laulua, joka menee sieluun ja sydämeen ja kuningas tunsi olonsa rohkeammaksi ja paremmaksi kuin moneen aikaan. Poissa oli huoli ja tuska ja tilalla siunatun maan henki.

Hiljaa näky haihtui utuun ja mieli rohkaistuneena hän käänsi ajatuksensa kohti itää.

Marssivalla sotilasosastolla oli kiiltävät mustahopeiset panssarit ja kaiken ylle kurottuivat heidän korkeiden kypäriensä siipikruunut ja keihäiden kiiltävät kärjet. Joukon etumaisena marssi kuitenkin joukon pisin mies, Ciryatur. Hänen ilmeensä oli päättäväinen, eikä Minastir nähnyt tämän silmissä lainkaan pelkoa.

Tästä huojentuneena hän rohkaisi mielensä ja tähysi pohjoiseen, kohti ystävänsä Gil-galadin valtakuntaa. Pohjoiseen vievällä tiellä marssi satoja armeijaosastoja ja läheisen joen rannalla lojui röykkiöittäin mätäneviä ja tuoreita ruumiita, örkkien ruumiita, joiden mustasta verestä koko ranta oli saastunut ja liukas. Ja örkkijoukkojen takana, suuressa leirissä paloi valtava rovio. Sen äärellä seisoi yksin synkkä, hirvittävää sisäistä voimaa uhkuva hahmo. Tuolla komealla haltiamiehellä oli palavat tummat silmät ja hän oli kuin uudelleen syntynyt Fëanor, uhmakas ja vihainen. Pitkän tumman kaavun alta pilkistävissä kalpeissa käsissä oli runsaasti sormuksia ja hänen päässään oli korkea piikikäs kruunu, joka oli kultaa ja mustia kiviä.

Näky haihtui ja kuningas Tar-Minastir oli jälleen yksin. Hän oli nähnyt ihmisten ja haltioiden vihollisen, mutta nyt hän tiesi myös, että toivoa ei oltu menetetty. Sauron ei ollut päässyt Lhûnin yli.

*** Vankina ***

Kun Îbal havahtui hereille, häntä nostettiin takkuturkkisen ja haisevan, sekavärisen hevosen selkään.
Hänen ja toisen vangiksi jääneen sotilaan, Erendhilin, aseet oli riisuttu ja heidän kätensä oli sidottu.

Miehet, jotka heidät olivat vangiksi ottaneet riisuivat huppunsa. He olivat tummaihoisia, ruskeasilmäisiä ja heillä kaikilla oli pitkät mustat hiukset.
Heidän keltaiset ja kuluneet hampaansa todistivat, etteivät elinolot heidän asuinseuduillaan olleet kummoiset.

Kun hevoset oli lastattu, lähti heitä saattamaan neljä ratsumiestä, joilla kullakin oli oudot käyrät miekat.

"Viemme teidät kauas täältä ja otamme teistä irti kaikki tiedot, joita Suuri Herramme haluaa. Vasta sitten luovutamme teidät hänelle ja silloin rukoilette, että olisitte kuolleiden ystävienne seurassa."

Vaikka kahlaamon ympärillä oli suota, oli tie kuivaakin kuivempi. Se pölisi, kun etelään vietäviä vankeja vastaan tuli juosten suuri saattue vihollisen väkeä. Sen päällikkö, suurikokoinen örkki, pysähtyi ja Îbal kuuli etäältä kuinka heidän saattajansa keskustelivat hänen kanssaan.

"Vai vangiksi?" örkkipäällikkö sanoi ja sen ympärillä olevat sotilaat paukuttivat miekkojaan mustia ja punaisia kilpiään vasten ja he huusivat, "Syödään ne, syödään ne! Ihmislihaa tarjolla".

"Ette koske vankeihin tai Hän saa tietää ja tiedätte kyllä rangaistuksen", yksi saattajista sanoi.

"Olkoon!" örkkipäällikkö karjaisi "Syödään sitten seuraava kirkasotsainen ihmismies, joka vastaan tulee. Täällä niitä riittää. Matka jatkuu!"

Monen sadan örkin joukko-osasto marssi heidän ohitseen ja ilkeät, kiiluvat silmät mulkoilivat Îbalia ja hänen ystäväänsä ahnaasti, ja osaston nostama pölypilvi ja löyhkä kuivasi kurkun ja salpasi hengityksen.

Suuta kuivasi edelleen ja väsymys oli ankara kun he viimein illan tullen pysähtyivät ja leiriytyivät. Yksi vartijoista avasi Îbalin käsistä siteet ja antoi heille hiekanmakuista leipää ja ruskeaa vettä, joka oli luultavasti pullotettu suoraan kahlaamon soilta. Mutta nyt se maistui paremmalle kuin paraskaan lähdevesi Númenorissa.

Pimeys laskeutui ja uni saapui heti kun Îbal oli saanut sammalmättään päänsä alle. Edes taivaalta hiljalleen tihkunut sade ei unta häirinnyt.
Kun aamu koetti, itäinen taivas oli musta ja sadepilvet roikkuivat yhä matalalla heidän yllään. Keski-Maan talvisäät olivat paljon Númenoria raaempia ja kylmä pohjoisviima sekä sade hyysi luut ja ytimet, mutta matka jatkui.

Yhä edemmäs itään ja etelään he matkasivat, mutta muita ei tiellä enää näkynyt, sillä Sauron oli tyhjentänyt Mordorin maan.

Mutta matka jatkui päivästä ja yöstä toiseen, ja jokaisen yön jälkeen matkasta tuli vankien kannalta yhä vaikeampaa. He eivät saaneet puhua keskenään, eivätkä heidän vartijansa puhuneet heille lainkaan vaan käyttivät keskenään omaa inhottavaa itäistä kieltään.

Vihdoin eräänä iltana he näkivät, että kaukana idässä, missä yön verho jo kurottautui Keski-Maan ylle, häämötti mustaakin mustemmat vuoret.
Silloin yksi vartijoista tuli heidän luo, osoitti vuoria ja sanoi:
"Mordor! Suuren Herramme koti. Mutta sinne emme mene vielä, eikä siinä maassa ihminen pysty asumaan. Me matkaamme tästä suuren Anduin-virran yli ja sitten etelään ja itään, kohti kotikyläämme. Matkaa on vielä paljon, mutta tästä eteenpäin se on helpompaa."

Huojentuneena Îbal painoi päänsä kanervikkoon ja vaipui levottomaan uneen.
Tuossa unessa hän käveli Hyarrostarin metsissä. Niissä metsissä, jotka olivat alun perin Tar-Aldarionin, kaikkien Laivamiesten ihannoiman, mutta jo aikaa edesmenneen kuninkaan, perustamia. Tuossa metsässä kasvoi tuoksuvia pensaita ja maa oli täynnä tähden kaltaisia, keltaisia Elanorin kukkia. Ylhäällä puissa lauloivat matkijalinnut ja maasta pyrähti lentoon tupsupäinen viiriäinen. Jossain kultainen tikka koputteli puun lahoa oksaa ja naukui surumielisesti, ja kaikki oli taas hyvin. Kunnes seuraava aamu koitti ja matka vankina mustaan maahan ja sen varjon alle jatkui.

Kului viikko, toinen ja kolmas. He ohittivat matkallaan surkeita kyläpahasia, joissa ihmiset heidät nähdessään sulkivat ikkunaluukut ja ovet ja yrittivät mahdollisuuksien mukaan olla pois tieltä.
Lopulta tiet loppuivat kokonaan ja he jatkoivat matkaansa enimmäkseen avomaastossa. Mutta matkatessaan he huomasivat, että ilma oli aiempaa lämpimämpää ja ympärillä näkyi paljon outoja puita ja eläimiä.

Viimein, pitkän taivalluksen jälkeen he tulivat alueelle, jossa oli kumpuilevaa, mutta enimmäkseen paljasta vaaramaisemaa. Hyvin kaukana taivaanrannassa näkyivät kuitenkin jo Khandin metsät ja rinteiset pellot.

Pilvet roikkuivat paikoin matalalla luoden mäkien rinteille sadekuuroja, mutta heidän yllään viivähti hetken aurinko. Siihen he pysähtyivät hetkeksi.

"Kotiseutumme on tuolla", sanoi yksi vartijoista ja osoitti kauas kaakkoiseen horisonttiin.

*** Kylään ***

Matka jatkui alas loivaa rinnettä, kohti vetisiä peltolänttejä, jossa kuluneisiin rääsyihin pukeutuneet maanviljelijät käyttivät kuokkaa ja kellertävällä nurmella laidunsi olematonta ruohoa muutama nälkiintyneen näköinen lehmä.

Surkeat viljelysmaat jäivät taa ja vihdoin he ratsastivat kylään, joka oli kammottava. Kotieläimet kävelivät kuraisilla kaduilla rähjäisten ja nälkäisten ihmisten joukossa ja ympärillä olevat talot olivat karuja, murentuvasta savesta rakennettuja.
Kaiken lisäksi kyläpahanen oli vihreäksi limoittuneen lammen rannalla. Lammen, josta kylän naiset kantoivat vettä perheilleen.

Kylän laidalla oli seutukunnan ainoat kivistä tehdyt rakennukset. Se oli ilmiselvästi varuskunta, ja sen portista vangit vietiin sisään. Vastassa oli käppyräinen vanha upseeri, joka näytti Îbalin silmissä miltei örkiltä.

"Mitä saastoja te tänne tuotte tuollaisella joukolla ja olette kuukausia pois palveluksesta", tämä räyhäsi vartijoille.

"Herra kapteeni. Tuomme vankeja, jotka kenraali Tang-huang käski saattaa tähän varuskuntaan. Tieto tästä on mennyt myös korkeimmalle taholle ja vangit ovat erittäin arvokkaita", sanoi yksi vartijoista ja lisäsi hiljaa "He ovat westernessen ihmisiä".

Kapteeni asteli Îbalin eteen, veti esiin puukon ja viilsi sillä haavan tämän käteen. Îbal värähti kivusta, mutta hammasta purren ei sanonut mitään. Kapteeni nauroi ilkeästi:
"Omasta mielestään ylhäiset vuotavat kuitenkin verta kuin muutkin kuolevaiset."

Kapteeni sylkäisi Îbalia kasvoille ja siirtyi toisen vangin luo.
"Sinä olet surkea Lännen mieheksikin. Sano nimesi saasta", tämä karjui. Erendhil nosti katseensa ja katsoi räyhäävää upseeria murhaavan polttavalla katseella. Niin pahalla silmällä ja tulisesti hän katsoi, että paatunut upseeri sävähti.

"Sinä uhmaat minua roisto", kapteeni huusi suoraa huutoa ja sohaisi raivoissaan ja puolivahingossa Erendhiliä reiteen. Tämä ulvahti kivusta ja lyyhistyi maahan.
Kapteeni viittasi sivummalla seisoneita miehiä hakemaan pois loukkaantunut vanki.
Erendhis raahattiin kiviseen taloon, jonka ikkunoita eivät peittäneet luukut, vaan vahvat rautaiset kalterit. Se oli ilmiselvästi vankila.

"Nimesi!" kapteeni huusi Îbalille raivoissaan, sylki suusta roiskuen.

"Olen Îbal, Númenorin kuninkaan sukulainen ja Lännen Armeijan nuorempi upseeri. Ystäväni on Erendhil. Hän on aliupseeri."

Sen kuultuaan kapteeni kääntyi yllättäin aloillaan, tuhahti halveksivasti ja marssi pois pikaisin askelin ja sanoi vartijoille mennessään:
"Viekää Îbal päällikön luo. Erendhil jää tänne."

Sidottuna Îbal saatettiin jälleen kylään. Savitiilisten hökkelien ja ruokomajojen keskellä oli yksi jämerämmän näköinen puutalo. Sen eteen kultakäätyinen vanginvartija hänet saattoi ja sanoi:
"Tämä on kylämme päällikön talo. Hän on viisas mies ja minulla on ilo esitellä teidät hänelle. Hän tietää miten kanssanne menetellään."
Vartija avasi Îbalin siteet ja tyrkki hänet käyrällä miekallaan sisään ja he astuivat yhdessä sisälle hämärään huoneeseen.
Siellä suurella puisella istuimella istui ruskeaan yksinkertaiseen kaapuun pukeutunut mies. Mies nousi, mutta pitkä huppu ei paljastanut sitä kantavan kasvoja. Hän oli lyhyt ja hänestä huokui suunnaton synkkyys.

"Tervetuloa kylääni Lännen Mies ja kuninkaitten sukulainen. Olen kylän päällikkö ja nimeni on Khamûl", kuului mairea ääni hupun alta.

*** Hyvitys ***

Seuraava aamu koitti kylmänä ja kalvaana. Talvi oli tulossa itäisillekin maille.
Liettyneen lammen reunoilla oli riitettä ja avovedestä nousi sankka usva. Jossain kaukana huusi kurki, mutta sitä Îbal ei tuntenut.
Kurjen äänet toivat näillä mailla hänen mieleensä vain surun ja epätoivon ja noihin huutoihin hän heräsi.
Hän nousi homeisilla oljilla vuoratulta sängyltään ja koetti veden valtaaman majan ulko-ovea. Hämmästyksekseen hän huomasi, että se oli auki.

Edellisillan tapahtumat palasivat mieleen, eivätkä ne olleet unta. Hän oli vapaa! Kylän päällikkö Khamûl, tuo oli outo pieni mies syvällä hupun varjoissa, oli ottanut hänet vastaan.
Pitkään he istuivat hämärässä majassa, jossa mies puhui käsittämättömiä kohtaloista, kuninkaista ja aarteista, ja tämä juotti Îbalille jotain kuumaa ja makeaa juomaa, joka juovutti hänet tyystin.
Hän oli kuulemma tärkeä, eikä näillä seuduin ollut lupaa vangita ainuttakaan kuninkaallista. Siksi hän oli vapaa, mutta Erendhil vankina.
Todella outo oli myös päällikön vieraana ollut toinen mies, jonka iho oli kauttaalta pikimusta ja joka puhui aivan käsittämätöntä vihaista kieltä. Jos tämä ei ollut pimeyden ihmisiä, niin ei kukaan.
Kaikkein oudointa oli kuitenkin, että he kaikki olivat hänelle ylen määrin ystävällisiä.

Pitkä matka outoon maahan, vankina viikkokausia ja sitten tämä.
Îbalia pyörrytti ja olo tuntui vähintään epätodelliselta. Varovasti hän meni ulos ovesta, jossa raikas pieni pakkanen tuntui selvittävän ajatuksia.

"Voinko paeta täältä, ja jos, niin kuinka koskaan löytäisin kotiin? Kuinka saisin Erendhilin mukaani", hän mietti, mutta vastauksia ei ollut.

Hitaasti, kuin unessa, hän käveli kylän raittia ja katsasti itäläisten elämää. Vettynyt ja kylmissään olevan näköinen koira tonki talon vierellä olevaa kompostia, muttei löytänyt kasasta mitään syötäväksi kelpaavaa. Hetken se katsoi toiveikkaana Îbalia mutta lähti sitten jolkottelemaan seuraavalle talolle. Ankean näköinen oli kylän raitti.
Siinä kävellessään Îbal mietti omia mahdollisuuksiaan ja askel askeleelta ne tuntuivat huonommilta.
Eikä Îbal edes huomannut kyläläisten hämmästyneitä katseita, olihan hän outoakin oudompi ilmestys heidän keskuudessaan vaaleine hiuksineen ja syvänsinisine kirkkaine silmineen. Jo pelkästään Îbalin pituus ja ryhti herättivät heissä kunnioitusta.

"Erendhilin vapauttaminen ei tullut kysymykseenkään, eivätkä hänen omat mahdollisuudet lähteä kylästä takaisin kuukauden matkan päähän Eriadoriin onnistuisi", hän mietti. "Ei ainakaan ilman oppaita. Ainoa vaihtoehto oli kuunnella kylän päällikköä ja noudattaa hänen ehdotuksiaan asiassa."

Kylä oli pian katsottu ja pää hieman selvinneenä hän kompuroi takaisin vetiseen majaansa.
Päivän kunnolla valjettua hänen luokseen tuli yksi heidän vartijoistaan ja sanoi:

"Kylän päällikkö haluaa tavata teidät, Korkea Herra. Hän tarjoaa teille aterian ja haluaa keskustella kanssanne. Vien teidän hänen luokseen."

Îbal seurasi vartijaa puutalolle, jossa Khamûl istui yksin lattialla olevalla kirkkaalla matolla. Suitsukkeet savusivat seinän vierustoilla ja hänen ruskean kaapunsa huppu oli edelleen hänen kasvojensa varjona.
Hänen eteensä lattialle oli tarjoiltu laakeissa astioissa kahteen lautaseen keittoa ja korissa hänen vierellään oli paljon vaaleaa leipää.

"Tulkaa peremmälle Îbal" hän sanoi. Vartija kumarsi ja kääntyi ovella ympäri. Îbal astui sisään, jätti jalkineensa ovelle ja asettui istumaan Khamûlia vastapäätä matolle, jonka eteen toinen ateria oli katettu.

"Tämä on keittoa, jota teemme lähistöllä virtaavan joen kaloista. Se on oikein herkullista."

Ja Îbal söi. Eikä hän koskaan ollut maistanut mitään niin hyvää. Yli kuukauden ajan hän oli saanut vain kuivaa leipää tai avotulella kypsytettyä kalaa tai riistaa.

"Ateria ei ole se, miksi sinut tänne kutsuin", sanoi Khamûl, "vaan se, että tahdon hyvittää pitkän matkanne tuomia kärsimyksiä."

"Matka oli pitkä ja raskas, sen myönnän. Lisäksi miehenne tappoivat kaksi toveriani. Jos haluatte hyvittää sen, niin en ymmärrä miten sen teette. Ettehän voi palauttaa ystäviäni henkiin, ettekä näköjään edes vapauttaa Erendhisiä."

Khamûl oli pitkään vaiti. Viimein hän sanoi:
"Ymmärrän tuskasi ystäväni. Maailmassa on paljon mielettömyyttä. Mutta koska menetit kolme rakasta ystävääsi, tarjoan sinulle lahjan."

Khamûl kaivoi viittansa taskusta suuren kultaisen rannerenkaan, johon oli upotettu suuri ametisti sekä paljon pieniä timantteja. Hän ojensi korun Îbalille, joka katseli sitä haltioituneena. Hän ei koskaan ollut nähnyt mitään vastaavaa, sillä Númenorissa jalot metallit ja korut olivat hyvin harvinaisia ja yleensä vain kuningas ja kuningatar käyttivät niitä.

"Haluatko tämän?"

"Se on kaunis?" sai Îbal sanottua.

"Näit varmasti, missä tilassa kylämme on. Jos autat meitä, saat vielä paljon lisää lahjoja."

Îbal mietti hetken. "Minkä kaltaista apua te sitten tarvitsette?"

"Rakennuksemme ja aseemme ovat kelvottomia. Kerro miten teemme niistä parempia, niin saat meiltä paljon rikkauksia ja ikuisen maineen viisaana tietäjänä."

"Jos sen teen, rikon valaani vastaan ja joudun hylkäämään ystäväni Erendhilin."

"Myös täällä on hyviä ystäviä ja voimakkaita liittolaisia, Îbal. Täällä olet hetkessä hallitsija ja kaiken lisäksi vielä upporikas. Mutta tee, mitä sydämesi sanoo. Harkitse kuitenkin tarkkaan, sillä en kiellä, ettemme tarvitsisi apuasi."

Päivällinen oli ohi ja Îbal vetäytyi pohtimaan mahdollisuuksiaan.
Hän käveli mietteissään kylän ulkopuolelle ja näki metsässä tarkasti vartioidun aidatun leirin.

Hän käveli aidan viereen ja näki, että leirissä oli vankeja. Useimmat olivat luurangon laihoja, mutta Erendhil, joka seisoi savisen parakin laidalla, oli varsin hyväkuntoinen.

Erendhil juoksi aidan vierelle nähtyään hänet ja siinä samassa kolme vartijaa oli jo hänen kimpussaan. Hänet kaadettiin mutaan ja hän huusi Sindarin-kielellä, jota vartijat eivätkä muut vangit varmasti ymmärtäneet:

"Îbal, petturi. Et edes yritä vapauttaa minua täältä. Kiroan sinut. Älä enää koskaan tule katsomaan ja nauttimaan vankien kärsimyksistä."

Mutta vartijat vaiensivat hänet ja raahasivat sisälle parakkeihin. Îbal kääntyi järkyttyneenä ympäri ja meni suorinta tietä majalleen.

Siellä hän kaivoi uskomattoman kauniin rannekorun taskustaan. Iltapäivän auringonvalossa se kimalsi uskomattoman kauniisti.

Missä maassa se oli tehty, kenen rannetta koristanut ja kuinka tänne kulkeutunut, kuka tietää, mutta tästedes se oli hänen.

*** Kohti voittoa ***

Tornihuoneesta loimotti valkoinen valo. Sen näkivät kaikki Orometin-vuoren tornin palvelijat.
Kuningas oli ollut pois pääkaupungista Armenelosista kaikki ne kuukaudet, jotka Númenorin sotaväki oli ollut Keski-Maassa. Koko tuon ajan hän oli ollut neuvonantajiensa kanssa kaukaisessa luoteisessa linnoituksessaan ja enimmäkseen hän oli tähynnyt itään.

Kuin Valarin armosta olivat synkät pilvet idässä väistyneet viimeviikkoina ja tänä aamuna aurinko nousi ensi kertaa verenpunaisena taivaanrannan ylle.
Se oli merkki, jota kuningas ei voinut ohittaa. Hänen oli pakko tietää, mitä itään kuului ja se selvisi vain näkykiveä käyttämällä.

Kuningas asetti kätensä kiven päälle ja se hehkui.

Vaaleassa aamu-usvassa häilyivät haltiasaaren hopeiset puut. Kultainen ranta jäi usvaan ja Minastir käänsi ajatuksensa itään.

Siellä suuren joen rannalla seisoi järkkymätön Lännen Armeija. Se lennätti yhä uusia nuolisateita vastarannalle, jossa olevat viholliset olivat todellisessa ahdingossa.
Valtavien ruumiskasojen päälle kaatui yhä uusia örkkejä, eikä heillä näyttänyt olevan mitään mahdollisuuksia ylittää jokea.

Kaukana joelle pyrkivien örkkien takana oli valtava määrä Lännen Miehiä ja haltioita. Armottomasti he ajoivat vihollista jokeen, jonka toisella puolen odotti Númenorin metalliset jouset ja tarkat jousimiehet.
Ne harvat, jotka pääsivät joen yli surmattiin keihäillä.

Näytti siltä, että Sauronin sota oli lopussa! Mutta kauempana joenvarrella oli erityisen vahva vihollisen joukko-osasto. Se eteni vääjäämättömästi yli joen, murskasi númenorilaisten puolustuksen ja pyrki epätoivoisesti etelään vievälle tielle.

Aivan läpimurtautuneen joukon kintereillä oli iso joukko númenorin sotilaita, joiden johdossa oli kuninkaan poika Ciryatur. Hetkessä he ottivat vihollisjoukon kiinni ja saartoivat heidät.

Yksi toisensa jälkeen vihollisjoukon rivit harvenivat númenorilaisten armottomien jousimiesten käsittelyssä ja lopulta joukosta oli jäljellä vain yksi.

Se oli hirveä haltiakuningas, jonka kalpeilla kasvoilla karehti punainen arpi ja tummat silmät leiskuivat tulta. Kuninkaalla oli kultainen piikkikruunu ja kädessään sillä oli valtava vasara.

"Ar-Balkumagân", se kuului sanovan, "Mene takaisin omaan maahasi, niin minä menen omaani, emmekä kuunaan toisiamme tapaa."

"Sauron, pettureiden arkkiruhtinas. Sinä päivänä kun Valar sinut tuomitsevat ja päädyt herrasi Melkorin tykö ikuiseen pimeyteen, minä iloitsen. Siihen asti olet kirottu. Vaadin sinua antautumaan, jotta saat tuomiosi!"

Hetken Sauron näytti pelkäävän, mutta peitti sen pian ja nauroi synkästi. Kerran se heilautti vasaraansa, jonka käytössä entinen Aulën palvelija oli mestari, ja samalla se kirosi:
"Kurja houkka! Turhaan uhoat, sillä minä olen Sauron", se sanoi "Kuolkaa!"

Kymmenet liian lähelle uskaltautuneet sotilaat saivat heti surmansa, mutta Ciryatur väisti iskun viime tipassa. Samassa Sauron muutti muotoaan. Sen ylväs haltiahahmo muuttui kammottavalla tavalla ja siitä tuli valtava siivekäs lepakko.

Lepakko nousi siivilleen ja sen hirveästä suusta kaikui maailman ylle huuto, jota kukaan ei voinut järkkymättä kuulla.

Tar-Minastir kaatui taaksepäin. Kalpein kasvoin hän riensi ikkunoille ja koetti turhaan tähytä itään. Lännen Armeija oli saavuttanut voiton ja Sauron oli kukistettu, muttei vangittu.

*** Vieras ***

Îbal oli asunut kylässä kohta kymmenen vuotta ja hän oli oppinut järjestämään asiansa kylän ehdoilla, kuten parhaaksi näki. Hän auttoi kylän väkeä, opetti heitä valmistamaan taloja ja aseita sekä opetti heille taistelutaitoja, ja mikä parasta, hänelle maksettiin kunnon palkkaa. Hän oli rikkaampi kuin yksikään toinen númenorilainen.
Kauan oli jo siitä, kun hän nuorena miehenä lähti sotaan tuntemattomaan maahan. Turhaan sotaan, josta itään kantautui pian ikäviä tietoja. Sauronin armeija oli murskannut Lännen. Haltiat olivat paenneet tai tapettu ja maailma oli nyt vapaiden kansojen.

Hiljalleen hän oppi itäläisten tapoja, uskomuksia ja taitoja. Enää eivät hänet jättäneet heikot ihmiset tai länteen suin päin pakenevat haltiat olleet hänen mielessään. Ja vaikkei Suuren Herran palvonta häntä kiinnostanutkaan, hän kyllä ymmärsi itäläisten toiveen saada hänen avullaan elämänsä edes siedettäväksi. Kaukainen Númenor alkoi hiljalleen haihtua vain kaunaiseksi muistoksi kaukana lännessä ja menneessä ajassa. Ei ollut enää länttä, johon hän haluaisi tai voisi mennä.

Kylässä tukena ja turvana oli hänen ystävänsä, yhä vanheneva päällikkö, Khamûl.

Oli keskikesän aatto ja lämmin sade ropisi päällikön majan paanukattoon. Khamûl, Îbal sekä musta mies Ngabâla istuivat perinteisellä illallisella . Ajanmittaan heistä kaikista oli tullut hyviä ystäviä ja idän mittapuilla hyvin rikkaita miehiä. Sotaretket sujuivat Îbalin neuvojen ansiosta hyvin ja verojen keruu tuotti paljon kultaa, timantteja, helmiä ja hopeaa. Niillä he taas pystyivät varustamaan suuren armeijan.

Kesken aterian kuului majan ulkopuolelta kuitenkin ääniä ja elämää ja pian joku koputti hätäisesti oveen. Asialla oli upseeri, joka pyysi saada jutella Khamûlin kanssa kahden. Upseeri oli hyvin hermostunut ja Îbalin mielestä suorastaan peloissaan. Hetken päästä upseeri lähti ja Khamul tuli takaisin pöydän ääreen.

"Luulen, että olemme saaneet hyvin arvokkaan vieraan", hän sanoi. "Seuratkaa minua, sillä luulen, että vieraani haluaa tavata myös teidät."

He menivät ulos tuvasta. Oli jo ilta ja sade jatkui yhä tasaisena virtana, mutta kuraisella kadulla seisoi hyväryhtinen ja pitkä mies, jolla oli päässään kasvot peittävä huppu. Sillä hetkellä kun musta mies Ngabâla näki vieraan, hän ryntäsi Khamûlin ja Îbalin ohitse, polvistui vieraan jalkoihin ja mutisi jotain oudolla kielellä.

Sateessa seisova mies vastasi hänelle jotain ja musta mies nousi ylös mutaiselta kadulta.

"Ole tervetullut joukkoomme, kuka lienetkin. Kutsun sinut majaani, sillä täällä sateessa emme keskustele" sanoi Khamûl vieraalle, ja he menivät päällikön majaan.

Sisällä huoneessa vieras laski huppunsa ja paljasti heille kasvonsa. Îbalin hämmästykseksi mies olikin haltia. Tummatukkainen, komea haltiamies, jolla oli mustat, palavat silmät ja tämän kalpean vaalealla iholla oli syviä punaisia arpia.

"Aina oudompaa", Îbal sanoi Sindariksi. "Seuraavaksi saamme vieraaksemme luultavasti kääpiöitä tai vielä oudompia kulkijoita."
Tumma haltia loi mustilla silmillään terävän katseen Îbaliin, joka hätkähti katseen voimaa ja paloa.

"Älkäämme väheksykö yhtäkään Ardan asujaa" haltia vastasi haltiakielellä. "Aikojen saatossa minulla on ollut monta nimeä, mutta te voitte tällä kertaa kutsua minua nimellä Turon. Tiedän kyllä keitä te olette, joten teidän ei tarvitse esittäytyä."

"Eikö kukaan täällä puhu enää yleiskieltä", Khamûl sanoi. "Kuka on herrasi ja miksi tulit kyläämme? Täällä emme ole ottaneet vastaan Eldaria tuhansiin vuosiin, emmekä tee niin nytkään. Suuri Herramme ei pitäisi siitä ja saisi kuitenkin pian tietää."

Mies oli hetken hiljaa ja katsoi heihin kuhunkin hyvin tarkkaan ja arvioiden. Ja lopulta hän sanoi:
"Olen suuren Valan palvelija, eikä Herranne pidä vierailuani pahana. Olen tullut tuomaan hyvin tärkeän viestin, jolla on suuri merkitys maailman kaikille ihmisille."

*** Lahjat ***

Khamûl, Îbal ja Ngabâla istuivat seinustalle, sillä ilma tuntui tihentyneen huoneessa ja Turonista säteili voimaa, jota kukaan heistä ei ollut osannut kuvitellakaan. He, monet vaarat kokeneet miehet, toden totta, pelkäsivät.

"Tämä on suuri hetki Teille hyvät herrat", Turon sanoi. "Vain yksi teistä tuntee minut todella." Sitten hän puhui mustalle miehelle tämän oudolla kielellä. Pimeässä nurkassa loisti nyt valkoinen hammastarha hymyssä suin.

"Sattuma on saattanut meidät yhteen, mutta sanon teille: sattumaa ei ole, vaan Ardan kohtaloiden hallitsija on meidät tänne ohjannut ja sillä on tulevien tapahtumien suhteen suuri merkitys."

"Kuka kohtaloita sitten hallitsee? Esikuningasko Taniquetilin huipulta", Îbal kysyi ja Turon katsoi häneen tuikeasti.

"Ei, vaan hän, joka elää siellä, mistä maailma on tehty. Suurin Vala, joka koskaan on Erun ajatuksista syntynyt."

"Tarkoitatteko te...", Khamûl takelteli.

"Häntä minä tarkoitan. Hänen mielessään te kolme olette suuria ihmisten joukossa. Suurempia ja vaikutusvaltaisempia kuin kukaan tähän asti."

"Mistä te tuon voitte tietää", Îbal kysyi?

"Koska minä tunnen Herrani ajatukset ja hän hallitsee maailman kohtalot", Turon sanoi lempeästi ja jatkoi, "Rikkauksia tulette saamaan. Rikkauksia, lisää valtaa, suuren valtakunnan ja kuninkaiden kohtelun, mutta aika ei teitä rajoita."

"Kuinka niin. Me olemme kuolevaisia ihmisiä, emmekä voi nauttia rikkauksista loputtomiin. Kuolema vuottaa meitä jo kohta."

"Te tahdotte nauttia rikkauksista kauan, ikuisesti? Herrani nimeen sanon: te saatte ikuisen elämän!"

Takassa palava liekki lepatti ja tuntui kuin ulkoa olisi puhaltanut hyytävä viima suoraan Îbalin niskaan, ja hänet valtasi suunnaton elämän kaipuu. Vieraan sanat olivat päihdyttävän täynnä voimaa ja ne täyttivät mielen.
Hän kuvitteli itsensä kuninkaaksi, suurten rikkauksien keskelle. Eikä hän enää epäröinyt, sillä länsi oli hänet hyljännyt ja uusi maailma rikkauksien keskellä odotti häntä. Hän saisi suurimmalta Valarilta esikoisten elämän. Mikä lahja!

"Haluan herra", hän sanoi ja samaa mieltä oli myös Khamûl. Turon kysyi samaa mustalta mieheltä ja tämä vastasi myöntävästi.

"Kukin teistä saa suuren esineen."
Turon piti pitkän tauon, ja katsoi kuhunkin vuoron perään. Kun hän katsoi Îbaliin, tuntui kuin hänen sydäntään ja mieltään olisi käsitelty. Númenor, haltiat ja Lännen Valtiaat olivat enää pelkkä haalea muisto ja tämä tumma ja ylväs haltiamies, joka tarjosi lahjaa oli erittäin todellinen. Turon, suurimman Valan palvelija, oli se, jota hän halusi seurata. Hänen sanansa olivat viisaat ja antoivat kaiken, mitä hän oli koskaan halunnut.

Vähäiset ihmiset olivat vähäisiä ja sellaisena pysyisivät. Hänen voiman, vallan ja kuolemattomuuden rinnalla Númenorin suurimmatkin hallitsijat olivat vain ajanmeren pinnassa pian ohimenevä tuulen väre.

Samassa hän ymmärsi, kuka tämä Vala oli.
"Aivan. Jopa Númenorissa on kuultu hänestä" sanoi Turon samettisella äänellä. Aivan kuin hän olisi lukenut Îbalin ajatukset "Herramme on Melkor, sillä hän elää siellä mistä maailma on tehty. Pimeydessä."

"Melkor on herramme", sanoi Îbal, kuin transsissa.

"Saatte valtavat maat hallittavaksenne. Ja jos maailmassa ei ole riittävästi tilaa ja rikkauksia, pimeydestä käsin Hän tekee teille uusia maita hallittavaksi."

Îbal olisi Suuri hallitsija, rikas ja arvostettu. Ikuisesti!

*** Uhri ***

"Menkäämme metsään, johon sytytämme uhritulen. Uhraamme Herrallemme ja sitten jaan teille himoitsemanne lahjat", sanoi Turon.

Sateen yhä valuessa taivaalta, he kävelivät kohti metsää ohi vankileirin. Leirin reunoilla paloi soihdut, joiden valossa vartijoiden kasvot kiiltelivät. Pienen parakin reunalla nuokkui vaaleatukkainen mies. Hän oli Erendhil, jonka tukka oli pitkä ja sotkuinen ja hänen partansa alkoi harmaantua ennen aikojaan. Îbal ei ollut nähnyt häntä lähes kymmeneen vuoteen, mutta vielä tuo kauan sitten vankina kylään tuotu mies sinnitteli. Ehkä hän elätti vielä toiveen rippusta vapaudesta. Kun Erendhil näki seurueen hän havahtui, käveli aidan viereen ja ryhtyi juttusille.

"Kas. Petturimmehan se siinä", hän aloitti.

"Erendhil, nyt ei ole leikin aika. Sinuna menisin pian takaisin, sillä asiamme on kiireellinen, eikä koske sinua", Îbal sanoi.

"Kyllä koskee. Juuri hänet otamme mukaamme", sanoi Turon.

Îbal hätkähti ja oli esittämäisillään vastalauseen, mutta Turon laski kätensä hänen hartioilleen ja sanoin hiljaa.

"Hän on vähäinen ihminen sinuun verrattuna. Älä alennu hänen tasolleen, sillä sinä näet, mikä on lännen miesten kohtalo. Rypeä takkutukkaisena sikolätissä ja kirota ohikulkijoita. Muista, että sinulle on säädetty Eldarin kohtalo ja se on kiinni uhristamme. Olkoon se siis hän, lännen viimeinen sotilas Keski-Maassa. Herramme ottaa mielellään juuri hänet."

Sanoissa oli hirveä voima. Ne olivat viisaat, ja hän oli yksinkertainen ihminen, jolle suuri ja viisas kuningas esitti totuuden. Niin, miksi kuunnella moista. Erendhil oli mainio uhrilahja Melkorille. Suurimmalle Valalle, joka Ardassa oli asustanut.

"Vartijat!" Îbal huusi. "Tuokaa Erendhil tänne. Kylän päällikön ja minun luvalla, hän pääsee vapaaksi, mutta hän saa liikkua vain seurassamme."
Vartija haki nukkavieruun asuun pukeutuneen, luurangon laihan miehen heidän eteensä.

"Erendhil. Lähdet mukaamme tänä iltana. Tule", Îbal sanoi. Niin järkyttynyt Erendhil oli, ettei hän osannut vastata mitään, ja nöyrästi hän seurasi neljää outoakin oudompaa kulkijaa.

Hiljaa ja vaitonaisina he kävelivät kauas pimeään metsään, kunnes tulivat suuren kalliopaaden viereen. Silloin Turon viittasi heitä pysähtymään ja sanoi:
"Tämä paikka sopii hyvin. Erendhil, kokoa puita tuon kallion kupeelle."

Mies teki työtä käskettyä. Kun paaden kupeeseen oli kasattu melkoinen määrä ranteenvahvuisia kuivia nosti Turon molemmat kätensä ja sanoi:

"Utumn-Gash!", ja samassa puut syttyivät rätisten. Ne paloivat kuumalla vihreällä ja punaisella liekillä.

"Nyt on aikasi", Turon sanoi. Hän osoitti oikealla kädellään Erendhiliä, joka jähmettyi sillä hetkellä. Hän kaivoi viittansa taskusta kolme mustaa tikaria, joiden kahvoissa oli outoja kaiverruksia.

"Nämä ovat teille. Uhratkaa hänet Herrallemme Melkorille. Vuodattakaa veri kuiviin ja polttakaa hänen sydämensä. Tehkää työ Melkorin kunniaksi hänen aseillaan. Ottakaa veitset ja toimikaa."

He ottivat kukin tikarin ja löivät sen Erendhisiin. Îbal kaivoi tikarillaan maassa makaavan ja vertavuotavan miehen sykkivän sydämen ja viskasi sen vihreään tuleen. Kun sydän paloi karrelle, he näkivät, että miehen kasvot vääristyivät kammottaviksi ja pian hänen ruumiinsa haihtui heidän silmiensä edessä, ja lopulta maassa makasi vain mytty vaatteita, jotka ennen kuuluivat kirkassilmäiselle lännen miehelle. Miehelle, jonka kohtalo oli monin verroin julmempi kuin tämä taru saattaa kertoa.

"Olette ansainneet palkkionne", Turon sanoi. Hän laski huppunsa ja he näkivät, että hänen kaulallaan riippui koruja. Hän avasi yhden korun soljen ja otti sen esille, mutta korussa ei ollut riipusta vaan sormus. Kaunis hopeinen sormus, johon upotettu suuri tumma kivi kiilteli sanomattoman kauniina punaisten liekkien loisteessa. Turon otti sormuksen, katsoi sitä tarkkaan, kuin arvioiden, ja antoi sen sitten Îbalille.

"Tämä on suuri haltiasormus. Tämän, ja muiden tämän kaltaisten, avulla haltiat halusivat valloittaa Keski-Maan. Númenorilainen, ota vastaan tämä lahja, joka on nyt Herramme Melkorin alainen."

Îbal kumarsi syvään ja Turon antoi hänelle sormuksen.

"Älä laita sitä sormeesi vielä. Kohta on sen aika, mutta on parasta, että teemme sen kaikki yhdessä."
Hän antoi sormuksen myös Khamûlille. Kun hän antoi mustalle miehelle sormuksen hän sanoi yleiskielellä:

"Koska kielesi ei taivu muiden ihmisten suussa, annan sinulle yleiskielisen nimen. Ole tästedes Musta Itäläinen. Sillä nimellä te muut Sormuksen Kantajat voitte häntä aina kutsua."

"Koska lahja, jonka olette saaneet on suurin, mitä ihmisille on koskaan annettu, annan teille vielä yhden tehtävän. Saatte kukin kaksi sormusta vietäväksi kansanne keskuuteen. Sormus on ketjussa aina siihen saakka, kunnes kohtalon sille määräämä haltija tulee eteenne. Vähäisille ihmisille niistä ei ole, mutta kansanne korkea-arvoiset arvostavat niitä varmasti."

Hän otti kaulaltaan loput sormukset ja jakoi ne heille. Kun Turon tuli Khamûlin luo tämä laski huppunsa ja alta paljastui sanomattoman pahoin palaneet kasvot ja hänen toinen silmänsä oli kasvanut umpeen. Se oli ensimmäinen kerta kun Îbal näki Khamûlin kasvot ja nyt hän ymmärsi syyn peittelyyn.

"Laittakaa nyt sormus sormeenne" sanoi Turon.
Ja silloin tapahtui ihme. Enää ei ollut pimeää, vaan ympärillä oli tasaisen hämärää. Kaikki ympärillä olevat elolliset, kasvit ja muut katosivat, mutta toisensa he näkivät sanomattoman selvinä. Heillä jokaisella oli sormessaan sormus, joka ei ollut enää hopeaa, vaan hehkuvaa, keltaista kultaa. Valju nuotio, jonka Turon oli kutsunut esiin loimotti nyt valtavana ja valaisi koko seudun kilometrien päähän. Mutta kaikkein merkillisin oli itse Turon.
Hän ei ollut haltiamies vaan jättiläismäinen leveäharteinen mies, jonka hirvittävän suurissa kourissa oli vasara. Ja hänen päälakensa tuntui ulottuvan leiskuviin pilviin ja hänen tukkansa hehkui tulta. Hän oli Ainu maailman alusta! Henki, joka oli ollut muovaamassa maita ja vuoria ennen aikaa, ennen haltioita tai ihmisiä.
He polvistuivat hänen eteensä ja silloin, kuin maan, alta kuului ääni:

"Maailman alussa, unohtuneina aikoina minä olin Turon. Nyt minä olen Sauron Suuri, Melkorin korkein palvelija ja kauttani te olette myös hänen palvelijoitaan. Sormuksien kautta minä välitän teille maailman taustalla olevan pimeyden voiman. Tuntekaa se ja olkaa ylpeitä. Teillä on Eldarin kohtalo. Te olette rikkaita ja kuolemattomia. Palvelkaa Herraamme hyvin. Ottakaa nyt sormus sormestanne."

Suurella tahdon ponnistuksella Îbal sai otettua sormuksen sormestaan. Maailma muuttui jälleen samaksi kuin ennen, mutta Turon oli poissa ja he tiesivät ettei häntä kannattanut enää etsiä.
Uhritulen liekki lepatti ja sammui.


Hiljaa, sanaakaan sanomatta, miehet kävelivät takaisin kylään. Musta mies jatkoi kylän läpi häviten pimeään yöhön. Khamûl veti talonsa oven kiinni perässään ja Îbal laahautui pienellä kukkulalla olevaan taloonsa.


Nyt hän tiesi, että hänen tulevaisuutensa ei enää ollut tässä kyläpahasessa. Heti tilaisuuden tullen hän lähtisi takaisin länteen. Häntä odottaisi paljon suurempi kohtalo.


***********