Kertomus Tuuliasta ja joulusta.

kirjar kirjoitti:

Joulumuisto vuosikymmenten takaa.

Naapurissamme perheen äiti sairastui vakavasti. Perheessä oli 10 vuotias tytär, joka joutui huolehtimaan runsaasti alkoholia käyttävästä isästä äidin ollessa sairaalassa pitkiäkin aikoja.
Äiti kysyi minulta sairautensa alkuvaiheissa, voisinko katsoa kuinka Tuulia selviytyy kotona isän kanssa, kun hän taas joutui menemään sairaalaan.
Olimme koko perhe ystävystyneet ja Tuulia oli usein omien lasteni seurassa, leikkivät ja pelasivat olohuoneessamme silloinkin kun äiti oli kotona. Tietysti lupasin. Yritin pitää isän ryyppykavereita poissa heidän kodistaan, autoin Tuuliaa kodin hoitamisessa ja vähitellen hän alkoi viipyä öitäkin luonamme. Hän kantoi huolta isästä. Usein, kun hänen kotinsa ikkunoihin ilmestyi valot, hän sanoi;
" Voisitko käydä myöhemmin katsomassa ettei isä vain polta mitään tupakalla, tai jätä levyä päälle, tai…"
Silloin kun hän nukkui yöt kotona, oli hän se joka huolehti isän nukkumaan, otti palavan tupakan pois sormista ja vasta sen jälkeen voi itse asettua nukkumaan " koiranunta", sillä hän sanoi kuuntelevansa koko ajan mitä toisessa huoneessa tapahtuu. Lapsi huolehti isästä, pesi pyykit, siivosi kodin ja yritti jaksaa koulussakin huonosti nukuttujen öiden jälkeen. Humalaisia miehiä ja naisia oli ilta illan jälkeen. Koti oli "juhlien" aloitus- ja jatkopaikka, johon saavuttiin kun pubin valot sammuivat.
Silloin Tuulia juoksi aina ovellemme koululaukku ja yöpuku kainalossa.

Äidin sairaus eteni. Vielä kuolemaansa edeltävänä päivänäkään, kun kävin hänen luonaan Sädehoitoklinikalla, hän ei myöntänyt itsellensä ettei hän parane. Hän vain sanoi;" Kunhan taas voin syödä kunnon ruokaa, saan nämä letkut pois".

Edes omalle äidillensä hän ei ollut sairaudestaan kertonut. Kun poismenosta hänelle ilmoitettiin, oli se tietysti järkytys. Hän ja Tuulian muutkin sukulaiset asuivat kaukana, eikä kukaan tiennyt asioiden todellista laitaa. Isänkin tilanne, hänen heikkoutensa kuningas alkoholiin, oli heille tuntematon, salattu asia, vaikka epäilyksiä olikin siihen suuntaan.

Hautajaisten jälkeen kaikki jatkui taas samaa rataa. Tuli talvi. Nyt oli äidin vähäiset säästöt juotu, ajokortti mennyt, koti muuttunut juomapaikaksi ja pieni Tuulia ei suostunut muuttamaan isovanhempien luo. Hänen vähäiset tavaransa muuttivat tyttäreni huoneeseen. Kotona hän kävi ja yhdessä yritimme pitää siellä paikat kunnossa. Yksin hän ei enää suostunut sinne jäämään. Isä oli kuitenkin huolena; " Onkohan se edes syönyt sen jälkeen kun täällä sinulla söi?" " - Missähän se isä on kun taas on mennyt autolla eikä ole edes ajokorttia?"

Lopulta, marraskuussa, hän siirtyi kokonaan hoitooni. Usein hän istui kainalossani, mietti elämäänsä ja isän kohtaloa. Yhdessä yritimme saada isää hoitoon, ei auttanut. Välillä hän jopa oli selvänäkin, koska rahan takia oli mentävä töihin.
Iso-äiti oli tyytyväinen kun Tuulialla oli koti luonamme. Hän sai pysyä saman talon pihapiirissä, jatkaa tuttua koulua ja isä oli kuitenkin siinä lähellä, vaikka aiheuttikin lapselle lisää huolta ja murhetta elämäntavoillaan.

Oli jouluun aikaa muutama päivä. Posti toi minulle kirjeen tuolta iso-äidiltä.
En koskaan ole lukenut niin liikuttuneena yhtäkään saamaani viestiä kuin silloin. Sain kaikkiin tekoihini kannatusta ja kiitoksen joka lämmitti. Mutta siltikin, paras kiitos oli kun Tuulia luki kirjeen, istui hetken kyyneleet silmissään, juoksi pois…mutta palasi viereeni.
Kietoi kätensä kaulaani ja sanoi; " Kun minulla ei ole äitiä, saanko minä sanoa sinua äidiksi? Oletko minulle varaäiti?"
Olin varaäiti ja hän yksi lapsistani. Hän oli menettänyt ison palan turvatusta lapsuudesta kantaessaan huolta liian paljon, liian varhain.
Joka joulun alla muistan Tuulian tähtisilmissä syttyneen loiston; " Hei, mutta minullahan onkin sitten kaksi äitiä, toinen täällä ja toinen taivaassa."
Kahden oman lapsen lisäksi minulla oli tyttö joka piti kotiamme kotinansa. Yhdessä lasten kanssa olimme leiponeet jouluksi pipareita ja kakkuja ja laittaneet ruokaa. Lahjapaketit oli kääritty hyvissä ajoin ja jokaiselle oli jotain.

Sen joulun aatto-ilta ei unohdu mielestäni.
Mieheni kantoi kellarissa sulamassa olleen kuusen olohuoneeseen., asetti sen jalkaan ja pyysi lapsia tuomaan vettä siihen säiliöön.
” Saanko minä laittaa,” sanoi Tuulia, ” saanko sanoa että tämä on meidän kuusi ja minä laitoin sille ensimmäisen veden?”
”Meidän kuusi”, ihmettelin.
”Meidän, koko perheen, koska minä olen nyt teidän lapsi, vaikka en ole ottolapsi”, selitti Tuulia.

Aatto kului, söimme aterian ja pukkikin saapui paketteineen.
Meni hetki hälinässä kun paketteja avattiin ja lahjoja ihailtiin. Asuimme kerrostalossa ja monet naapurimme olivat meitä jo muistaneet, samoin Tuuliaa pienellä paketilla.
Ovikello soi. Menin ovelle ja siellä oli Tuulian isä, humalassa kuten tavallista. Hän oli, saatuaan häädön talosta, asustellut tuttaviensa luona ja olimme nähneet häntä harvemmin viime viikkoina.
Pyysin tietysti sisään, Kehoitin häntä tulemaan syömään ja istuimme mieheni kanssa hänen seuraksensa pöydän ääreen. Keskustelimme tavallisista asioista, mutta jossain vaiheessa hän ei enää kyennyt puhumaan, kyyneleet valuivat silmistä ja hän pyysi että jättäisimme hänet yksin hetkeksi. Tuulia saapui keittiöön, istui isänsä polvelle, otti kaulasta kiinni ja siinä he molemmat itkivät. En kuunnellut heidän keskusteluansa, en häirinnyt heidän kohtaamistansa vaan siirryin toiseen huoneeseen.
Lopulta he tulivat käsi kädessä seuraamme.
Tuulia alkoi puhumaan; ”Kuule, me isän kanssa sovimme ettei isä tule enää humalassa tänne. Jos hän voisi olla selvänä, voisiko isäkin joskus olla täällä yötä kun sillä ei ole kotia. Minulla on täällä koti ja hyvä paikka asua, mutta minulla on kamala ikävä oikeata äitiä ja niin on isälläkin.
Kun minä kasvan aikuiseksi, otan minäkin jonkun äidittömän lapsen luokseni niin kuin sinäkin teit.
Joskus tuntuu kuin olisinkin teidän lapsi, varsinkin kun Enska komentaa nukkumaan, vaikka meillä on just Annen kanssa hyvät jutut kesken. Tai kun me tapellaan jostain tavarasta tuolla pihalla, tai huudetaan.”

Ei ollut ihan helppo keksiä heti vastausta. Eihän meillä ollut mahdollisuutta ottaa isääkin siihen asumaan kanssamme ja sen asian isäkin ymmärsi mahdottomaksi. Järjestin poikani huoneeseen isälle nukkumapaikan seuraavaa yötä varten ja jatkoimme iltaamme laulaen joululauluja.
Lopulta kun kaikki alkoivat olla väsyneitä ja valmiita kömpimään vuoteeseen, sain viereeni tytön jonka sisintä painoi huoli isän tulevaisuudesta. Siinä pimeässä makuuhuoneessa kahdestaan, mieheni oli siirtynyt nukkumaan sohvalle, antaen tilaa Tuulialle siinä vieressäni, me juttelimme.
Hän kertoi kuinka äiti edellisenä jouluna ei jaksanut paljon mitään valmistaa, oli jo sairas ja väsyi helposti. Hän purki suruansa joka nousi pintaan, itki ja yritti löytää vastauksia niihin moniin kysymyksiinsä joita oli miettinyt. Ymmärsin hänen tuskaansa, tiesin kuinka hän äitiä kaipasi ja yritin parhaan kykyni mukaan lohduttaa.
Siinä ennen nukahtamistaan hän kietoi kätensä ympärilleni ja sanoi; ” Äiti oli viisain ihminen jonka tiedän. Hän osasi just sinua pyytää minusta huolta pitämään. Olet minulle nyt äiti ja oikea äiti on varmaankin onnellinen kun otit minut tänne. Kuuleehan se kun kerron että minulla on ikävä ja kerrotaan että isäkin on nyt täällä, silläkin on ikävä ja isä pyysi anteeksi kun ei voi pitää minusta huolta. Minä toivotan äidille sinne taivaaseen hyvää joulua. ja hyvää yötä.
Pidäthän minun kädestä kiinni koko yön, nyt minä en pelkää että isällä on joku hätä kun se nukkuu tuolla lähellä. Minä tykkään teistä ja minua vieläkin itkettää kun muistan sitä kun äiti oli niin sairas ja isä vain hummasi”
Uni voitti pienen enkelin vierelläni, mutta minä valvoin ja ajattelin kuinka paljon tuo pieni tyttö joka makasi kainalossani, oli kokenut lyhyen elämänsä aikana. Kykenisinkö koskaan sanomaan oikeita sanoja lohduttaakseni, osaisinko osoittaa hänelle rakkautta ja huolenpitoa niin että hän tuntisi olevansa osa perhettämme.
Joka joulu muistan tuon jouluisen illan ja yön vuosien takaa.

Hyvän joulun toivotukset Tuulialleni ja sille oikealle äidille sinne taivaaseen lähetän tänäkin jouluna, lämpimien muistojen saattelemana, unohtumattomista hetkistä kiittäen.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä