Tapahtui, että katsoin elokuvan Taru sormusten herrasta ekan osan Sormusten ritarit.
( Ritareilla, keulilla Frodo luottotoverinaan Sam, on missio: saattaa haltijansa turmiolliseen valtaansa lumoava sormus vuoren kitaan, missä se alunperin taottiin. Hyvät vastaan pahikset. Ritaritiimi hupenee, kaikista ei ole, joihinkin ei voi luottaa. Homma jää Frodolle, joka tämän hyväksyttyää päättää taittaa loppumatkan (vaikka) itse. Sam hoksaa aikeen, ja tormaa uimasilleen hukkumisen uhalla, uimataidoton kun on, poismelomista aikovan Frodon perään, koska LUPASI olla mukana, auttaa. )
Samin sanasta "Minä lupasin!" tuli katsellessani mieleeni, että
olenko minä luvannut joskus jotain, olenko pitänyt lupaukseni vai olenko rikkonut lupauksiani.
Olen, olen luvannut. Olen pitänyt ja olen rikkonut lupauksiani, joskus kyllä. Ääneen, muillekin sanottuja lupauksia, ja tykönäni ajateltuja periaatteita, joiden mukaan kuvittelisi itse toimivansa ja toivoo toisten ihmisten olevan yhtä jämyjä.
Mistäkö kiikastaa? Sanotaanhan sitä kaikenlaista, lupaillaan.
Siinä kohtaa se pisti, minun tunto, kun lupauksensa antanut uimataidoton samalla tavalla luvanneen toverinsa perään polski.
- Pitäisikö pitää, ja kuinka kauan, yhteisen asian lupaukseni vaikka toinen /muut heittävät hanskat tiskiin?
- Miksi en aina ja kaikissa tilanteissa ole jaksanut toimia muutamien (yleis)inhimillisten periaatteiteni mukaan, esim. puolustaa pieniä ihmisiä ja pieniä eläimiä aina, kun olisin voinut lahkeesta purra & räksyttää ?
Tuikkaako teidän tuntonne koskaan naskalillaan napaanne, tunnetteko syyllisyyttä ?
( Ritareilla, keulilla Frodo luottotoverinaan Sam, on missio: saattaa haltijansa turmiolliseen valtaansa lumoava sormus vuoren kitaan, missä se alunperin taottiin. Hyvät vastaan pahikset. Ritaritiimi hupenee, kaikista ei ole, joihinkin ei voi luottaa. Homma jää Frodolle, joka tämän hyväksyttyää päättää taittaa loppumatkan (vaikka) itse. Sam hoksaa aikeen, ja tormaa uimasilleen hukkumisen uhalla, uimataidoton kun on, poismelomista aikovan Frodon perään, koska LUPASI olla mukana, auttaa. )
Samin sanasta "Minä lupasin!" tuli katsellessani mieleeni, että
olenko minä luvannut joskus jotain, olenko pitänyt lupaukseni vai olenko rikkonut lupauksiani.
Olen, olen luvannut. Olen pitänyt ja olen rikkonut lupauksiani, joskus kyllä. Ääneen, muillekin sanottuja lupauksia, ja tykönäni ajateltuja periaatteita, joiden mukaan kuvittelisi itse toimivansa ja toivoo toisten ihmisten olevan yhtä jämyjä.
Mistäkö kiikastaa? Sanotaanhan sitä kaikenlaista, lupaillaan.
Siinä kohtaa se pisti, minun tunto, kun lupauksensa antanut uimataidoton samalla tavalla luvanneen toverinsa perään polski.
- Pitäisikö pitää, ja kuinka kauan, yhteisen asian lupaukseni vaikka toinen /muut heittävät hanskat tiskiin?
- Miksi en aina ja kaikissa tilanteissa ole jaksanut toimia muutamien (yleis)inhimillisten periaatteiteni mukaan, esim. puolustaa pieniä ihmisiä ja pieniä eläimiä aina, kun olisin voinut lahkeesta purra & räksyttää ?
Tuikkaako teidän tuntonne koskaan naskalillaan napaanne, tunnetteko syyllisyyttä ?
Vastaukset 5
Vanhimmat
toisten puolesta, samoin omastani, tunnen.
Minä en ole katsonut "Taru sormusten herraa" enkä muitakaan fantasiaelokuvia. En oikein välitä sellaisista, tai niin ainakin luulen, kun en tosiaan ole katsonut. Taidanpa luvata katsoa - mutta ei kai se haittaa, vaikken katsoisikaan.
Minä muutan joskus harvoin mieltäni, ja saatan perua toiselle antamani lupauksen, vaikka yleensä pidänkin sanani. Se, että en teekään niin kuin on sovittu, on joskus parempi ja rehdimpi tapa toimia kuin tehdä jotakin, joka ei tunnukaan itsestä enää oikealta, jostakin syystä, syitähän riittää. Ihmisen mieli voi muuttua, joskus ilman mitään näkyvää tai selitettävissä olevaa syytäkään. Silloin kai voisi etsiä syyllistä hormoneista tai taivaankappaleista... Ihminen ei osaa aina ennustaa tulevia. Mikä tänään näyttää hyvältä, voi ollakin huomenna jo kuollut juttu, valmis kuopattavaksi.
Eihän se kivalta tunnu, jos joku toinen ei pidä minulle antamiaan lupauksia. Mutta syyt voivat olla inhimillisiä, eikä niillä välttämättä ole mitään tekemistä minun persoonani kanssa.
Me ihmiset emme todellakaan ole täydellisiä. Eikö ennaltaarvattavuus olekin oikeastaan jo jonkinlainen vika, liian yksinkertainen rakenne, joka tekisi ihmisestä koneentapaisen?
Pitäisihän sitä jaksaa aina puolustaa arvokkaita asioita, mutta ei minusta siihenkään ole. En jaksa tuntea siitä syyllisyyttäkään, mitä nyt pieni nipistys silloin tällöin omatunnossa. Maailmassa on niin paljon pahuutta, vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Tähän on turtunut. Omatunto ei jaksa toimia kunnolla, sillä se varmaan ylirasittuisi, jos asioita rupeaisi oikein kunnolla tuumimaan.
Vaikka, jos omatunto on kunnossa, niin kai sitä toimii kuitenkin sen mukaan, vaikkei asioita aina niin ajattelisikaan? Tiedostamattaan tekisi oikeat valinnat oikeiden asioiden eteen...
Mielensä muuttaminen, sovittujen asioiden peruminen tai toisin sopiminen on selkeästi ymmärrettävää. Asioista voi ja on hyvä keskustella, sopia, perustella, jos muutosta pukkaa. Kuten yleensä on. Mitäpä elämä muuta kuin muutosta. -Hee, taas sain käyttää mielilausettani.
Tässä tärkeintä on asioista jupiseminen. Toisillensa ystävällismielisten ihmisten kesken on mielestäni ominaista avoimesta tiedon liikuttelusta syntyvä ymmärtämys, jopa puolesta sanasta.
Ennalta-arvattavuus = vika :)
Ihmiskäytöstä ja asioidenkulkua kyllä voi ennustaa. Vai onko se selvänäköisyyttä tms. ? Perustuuko se havaintoihin, tuntemiseen, ja on siis siksi kovinkin asiallista ja loogista toimintaa, ei siis ollenkaan 'henkimaailman' juttu ?
Oma esimerkkini periaatteiden puolustamisesta lipuilee mieleen esim. vaikkapa alakansakouluajoilta tilanteesta aikuinen opettajahenkilö vs. pikkukoulukas, jossa aikuinen toimii selkeästi vääri menettäessään malttinsa ja huitoessaan (!) lapsen kanssa kiivaroimaan ryhtyessään. Ja me oppilastoverit vaan seisomme tumput suorina kukin oman tajuntamme /omien tuntojemme /järkemme ,,, kanssa tekemättä mitään yleisinhimillisen oikeuden puolustamiseksi.
Omatunto, oma tunto, moraali,,, taitaa olla yksilön asia. Niin ettei ole sakinmoraalia. Muuttuva liene sekin, elämän varren myötä 'viisastuu'.
Onko eettinen toiminta enemmän yhteisöllinen asia, porukalla sovittu (esim. lainsäädäntö), vai onko jokaisella yksilöllä omansa ?
"Oma esimerkkini periaatteiden puolustamisesta lipuilee mieleen esim. vaikkapa alakansakouluajoilta tilanteesta aikuinen opettajahenkilö vs. pikkukoulukas, jossa aikuinen toimii selkeästi vääri menettäessään malttinsa ja huitoessaan (!) lapsen kanssa kiivaroimaan ryhtyessään. Ja me oppilastoverit vaan seisomme tumput suorina kukin oman tajuntamme /omien tuntojemme /järkemme ,,, kanssa tekemättä mitään yleisinhimillisen oikeuden puolustamiseksi."
Onkohan se jonkinlainen "joukkopsykoosi", ettei kukaan osaa toimia, jokainen odottaa, että joku muu tekisi ja sanoisi jotakin... Järkytys estää reagoimasta. Minä itse teen tuollaisissa tilanteissa niin, että jos en osaa aukaista suutani silloin kun asia on ajankohtainen, teen sen jälkeen päin ja niin perusteellisesti, että kaikille varmasti selviää, kuka on tehnyt väärin. Seuraavan kerran kohdalle satuttaessa annan palaa. Osaan minä suuttua, se vain tulee joskus vähän myöhässä. Sitähän sanotaan "viivästyneeksi tunnereaktioksi", kai sille on jotkut psykologiset syytkin olemassa. Ehkä suuttuminen on kuitenkin väärä sana...
"Omatunto, oma tunto, moraali,,, taitaa olla yksilön asia. Niin ettei ole sakinmoraalia. Muuttuva liene sekin, elämän varren myötä 'viisastuu'.
Onko eettinen toiminta enemmän yhteisöllinen asia, porukalla sovittu (esim. lainsäädäntö), vai onko jokaisella yksilöllä omansa ?"
Onko niin, että yhteisön etu on aina yhden yksilön etua tärkeämpi? Silloin yksilön mielipiteellä ei olisi niin paljoa merkitystä... Politiikassa kai kysytään ryhmän mielipidettä ja ryhmäkuria, kaikkien pitäisi olla samaa mieltä. Minä en sopisi politiikkaan. Ikuiseen oppositioon ehkä. Tai en tiedä. Olen sitoutumaton. Vapaa tarkkailija. Sanon oman mielipiteeni silloin kun se tuntuu minusta tärkeältä ja kun katson ja toivon, että sillä voisi olla jotakin merkitystäkin.
Vanha viisas tätini on sitä mieltä, että nuoret jaksavat puolustaa mielipiteitään. Vanhat ovat jo oppineet, ettei se kannata. Nuorilla on vielä uskoa oikeudenmukaisuuteen. Ei ihme, jos vanhukset, elämää paljon nähneet, ovat masentuneita.
meidän ihmisten välillä muutakin totuutta kuin sovittuja asioita?
Itse ainakin joudun silloin tällöin tilanteeseen, jossa asiat on sovittu ja pidän niistä kiinni, mutta kun olosuhteet ovat muuttuneet joko minun tai muiden vuoksi (otetaan vaikka harmiton "mennäänkö tänä iltana" -tilanne), niin asia kääntyykin päälaelleen kun muun porukan on perusteltava, ettei lupauksesta aina tarvitse pitää kiinni...
Ihmiset lukevat tilanteita, sopimuksia, sitoumuksia ja lakeja inhimillisesti. Laissakin tunnetaan käsite "lain henki" vastaan "lain kirjain". Mitä muuta se voi tarkoittaa kuin muutoksiin sopeutumista ja joustavuutta?
Jos tarkoitat muuta perääntymistä, luopumista, luovuttamista tai vain väsymistä, kai sitäkin arkisessa elämässä tapahtuu ja aiheuttaa morkkiksia ja syyllisyyttä. En mennytkään lapsen kanssa leffaan, vaikka lupasin. En ehtinytkään tänään soittaa veljenpojalle. Loputtomiin syyllisyyttä. Liikaa suunnitelmia ja lupauksia? Tulen kotiin ja lähdemme leffaan suunnittelematta, perumme muut jutut - ja meillä on unohtumaton ilta.
,sana,
Perään vielä keventävät irtopilkut , , ,, , , , ,, ,