Oliskohan aika unohtaa

Olipa lyhyt ja ytimekäs aloitus!
Unohtamaan en pysty, mutta nyt ei kirjoittaminenkaan onnistu, sillä hiljaiseksi väitetty puolisoni potee puheripulia.
Kirjoita siinä sitten rauhassa!

Taidan poiketa Kahvipirttiin muistelemaan menneitä sekä surullisia että iloisia lapsuus- ja nuoruusmuistoja.

Onneksi ikäkin auttaa. Sanovat sitä kohteliaasti huonomuistisuudeksi.
Viaralliselta nimetään "Dementia".

muistella ja itkeä jospa se helpottaa loppuaikoja,
tai sitten vaan " kylmästi " unohtaa,
ja muistella VAIN onnelisia ihania asioita mitä elämä on tuonu tullessaan, sillä kokonaisuutena elämähän muodostuu hyvästä ja pahasta,
itse korostan vain hyviä asioita mitä elämä on tuonu tullessaan, sillä ehkä hyvyyttä ja elän runsautta on ollut vaakakupissa enemmän kuin pahuutta,
-
ME sodan aikana syntyneet olemme jotuneet kokemaan perheväkivaltaa
luulakseni enemmän kuin ne maat joissa on ollu rauha aina,
kuten ruotsi,
alotukseen sen verran ajatusta,
itse ole tietoisesti eläny muistelematta lapsuuden kauhuja,
mutta se on jättäny määrätynlaisen varauksellisen elämän jälkeensä,
nuoruudessa rakastuin suinpäin puolisooni,
silloin ei ollut minkäänlaista käsitystä mahdolisesta väkivalatisesta puolisosta,
no elämä elettiin 54v loppuun asti kunnes kuolema erotti, kuten vihkikaavassa luvattiin,
joskus pelkään vanhuutta,
että kuika mahtaakaa nousta mieleen vain kärsimys ja vääryys jota on joutunu kohtaamaan pitkän elämäsä aikana,
tähän asti olen kaiken kärsimän ja pahan jättäny tietoisesti kauas taaksi,
( tavallan unohtanu, vaikka en ole unohtanu )
en ole suostunu niitä muistelemaan, mutta mitä siitä seuraa ,
kun tulee vanhaksi aivan avuttomaksi,
ja kaikki vanhat pelot ja mielipahat palaa mieleen,
se huolestuttaa,
jos jollaki on lääketietteellistä tietoa kuinka vanha ihminen selviytyy psyykkisesti kaikesta kokemastaan pahuudesta kuolemaansa asti kohtuulisen hyväkuntoisena,
olisi hyvä kuulla mielipiteitä vanhusten loppuvaiheista,

"ehkä-ei-unohtaa-vaan"-nikille parhaimmat kiitokseni hyvästä kirjoituksesta!

Sama huoli on joskus itsellänikin, kun pitkäikäiseen sukuun kuulun molempien

vanhempieni puolelta.

Jos jollakulla on tietoa tästä, niin kerro!

Olisi aika mutta kun eivät unohdu! Ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin. Huomattava osa kokemuksistani oli hyödyksi poikamiesvuosinani. Yksin eläen ei mikään tuntunut pahalle.
Perheen perustamisen jälkeen omat kokemukseni aikaansaivat sen, että päätin "minä en koskaan, en mistään syystä, toimi niin"!

Ymmärrän aloittajan lyhyen kommentin niin, että tässä iässä tulee jo armahtaa, ymmärtää, antaa anteeksi, unohtaa ... niin itseään kuin kaikkia muitakin koskevat asiat, jotka ovat vaikuttaneet omaan elämään varsinkin silloin kauan aikaa sitten.

Surua, murhetta, mielen kipua ja kaikenlaista katkeruutta on turha kärrätä mukanaan hautaan. Tuonen rajan tuolle puolen kannattanee mennä kevyemmän 'repun' kanssa.