En ees tiiä haluanko mä apua vai en. Oon viillelly muutaman kerran ja jotain syömisvammailua on (syömättömyyttä,satunnaista oksentelua). Mut mietin et pitääkö olla kunnon syömishäiriöinen tai viiltää syvempiä viiltoja ennenkun mut otettais tosissaan? En oo koskaan osannu puhua ihmisille joten en osaa kertoo mun pahasta olosta kellekkään enkä kyllä haluiskaan minkään terkkarin tai psykiatrin luokse puhumaan. Mutta jos rohkaistun niin kerrotaanko alaikäisen vanhemmille tällasista asioista? Miten te ootte alottanu kertomaan esim. Terkkarille teijän pahasta olosta? Kiitän jos joku vastaa mun kysymyksiin :)
mitä mä tekisin?
osaattekoauttaa
375
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voi muru, älä satuta itseäsi! Oikeasti, älä. Kokemuksen syvällä rintaäänellä pyydän, vaikka sua ei todennäköisesti kauheasti hetkauta tää randomin pyyntö netissä. Kuraattorit voivat olla kertomatta tapaamisesta, jos sitä pyydät ja kuraattori on sitä mieltä, ettet ole vaarallinen itsellesi tai muille. Näin ainakin minun tapauksessani.
Mä ymmärrän sua. Mä ymmärrän että asiat voi satuttaa ihan helvetisti ja tuntua tosi raskailta. Mä tiedän miltä se tuntuu ja miltä tuntuu satuttaa itseään. Puhu jollekulle. Ihan kenelle vaan. Anonyyminä randomeille netissä, soita auttaviin puhelimiin (esim. MLLn) kerro kavereille tai hae ammatti apua. Oikeesti, se helpottaa.
Ensimmäinen kerta, kun kertoo siitä miltä itsestä tuntuu, se on rehellisesti ihan helvetin kamala. Mutta hei, siitä on suunta vaan ylöspäin! Älä jää vellomaan pahassa olossa ja olemaan yksin. Se pahentaa. Aina ja kaikissa tilanteissa. Usko pois vaan. Sä oot ihan helvetin vahva, ihan varmasti. Kaikki on paljon vahvempia, kuin uskaltavat uskoa itsestään. Hae apua, puhu, kerro pahasta olosta ja pura sitä asioiden -sellaisten jotka eivät sua satuta- tekemiseen. Kaikesta voi nousta ja itsensä satuttaminen on aina huono vaihtoehto, vaikka se aika-ajoin tuntuu ihan muulta.
Voimia ja tsemppiä!
Hei
Sait jo ihanan vastauksen. Kiitos asioistairtipäässeelle välittämisestä ja huolenpidosta!
Kannustan omalta osaltani tekemään juuri niin kuin hän neuvoo. Olemme täällä toinen toistamme varten. Yksin on kauheaa kärsiä. Jo pelkkä puhuminen ja katse ja kuulluksi tuleminen voivat auttaa, vaikkei itse ongelman ydin heti poistuisikaan. Koulupsykologit, lääkärit, psykiatrit sekä papit , me olemme vaitiolovelvollisia. Ota rohkea askel, välitä niin paljon itsestäsi, että menet juttelemaan heti tänään tai huomenna!
Olet tärkeä ja ainutlaatuinen ihminen!
Lämmöllä tsempaten,
Pappi Elisabet
http://oafinland.comlu.com/