Aikuinen lapseni välttelee yhteydenpitoa, ilmeisesti koska tietää minulla olevan psykiatrinen ja neuropsykiatrinen diagnoosi enkä ole siitä syystä avian normaali. Tosin en koskaan puhu asiasta ja olen normaalisti työslämässä suhteellisen vaativissa työtehtävissä, ei sairauteni ole masennus tai muu vastaava, joka veisi sängynpohjalle. Joskus kyllä voin yksikseni kotona huonosti, mutta en mina luonnollisestikaan lähde sitä lapselleni valittamaan.
Olen melko hyvin mukautunut yhteydenpidottomuuteeni. Ehkä kerran tai pari vuodessa se ottaa minua päästä. Keskustella tästä en lapseni kanssa voi, koska hän paiskaa luurin korvaan, jos aloitan aiheesta, vaikka en toki häntä mitenkään syyllistä. Yhden kerran luurin paskaamisen jälkeen en ole yrittänyt keskustella aiheesta.
Näemmä lähinnä jouluna, jolloin hän katsoo tarpeelliseksi tulla miehensä kanssa syömään ja äkkiä pois. Minua ottaa päästä sitten laittaa pienissä tiloissa ruoka joka äkkiä hotkaistaan, viime joulunakin oli kuulemma kauhea kiire pesemään pyykkiä (?) Yritin keskustella etukäteen puhelimessa siitä, etten pidä tästä yhdestä ainoasta vuoden muodollisesta tapaamisesta, mutta hän suuttui. Ajattelin sitten, että jos ei olisi sitä yhtäkään, niin parempi on järjestää.
Olen luonnolisesti etsinyt itsestäni aihetta, mikä aiheuttaisi tuon välttelyn. Emme ole mitenkään varsinaisesti riidoissa. Muutaman kerran vuodessa yritän soittaa, hän ei yleensä vastaa, kun näkee numeroni. Joskus harvoin vaihdamme tekstiviestejä.
Lapsenlapsia ei ole eikä tule ja olen aika hyvin onnistunut vieraannuttamaan itseni mielessäni lapsestani ja elämään muuta elämää. Nyt kuitenkin tuli se päähänottovaihe ja ajattelin, jospa täältä löytyisi joitain uusia näkökantoja.
Olen melko hyvin mukautunut yhteydenpidottomuuteeni. Ehkä kerran tai pari vuodessa se ottaa minua päästä. Keskustella tästä en lapseni kanssa voi, koska hän paiskaa luurin korvaan, jos aloitan aiheesta, vaikka en toki häntä mitenkään syyllistä. Yhden kerran luurin paskaamisen jälkeen en ole yrittänyt keskustella aiheesta.
Näemmä lähinnä jouluna, jolloin hän katsoo tarpeelliseksi tulla miehensä kanssa syömään ja äkkiä pois. Minua ottaa päästä sitten laittaa pienissä tiloissa ruoka joka äkkiä hotkaistaan, viime joulunakin oli kuulemma kauhea kiire pesemään pyykkiä (?) Yritin keskustella etukäteen puhelimessa siitä, etten pidä tästä yhdestä ainoasta vuoden muodollisesta tapaamisesta, mutta hän suuttui. Ajattelin sitten, että jos ei olisi sitä yhtäkään, niin parempi on järjestää.
Olen luonnolisesti etsinyt itsestäni aihetta, mikä aiheuttaisi tuon välttelyn. Emme ole mitenkään varsinaisesti riidoissa. Muutaman kerran vuodessa yritän soittaa, hän ei yleensä vastaa, kun näkee numeroni. Joskus harvoin vaihdamme tekstiviestejä.
Lapsenlapsia ei ole eikä tule ja olen aika hyvin onnistunut vieraannuttamaan itseni mielessäni lapsestani ja elämään muuta elämää. Nyt kuitenkin tuli se päähänottovaihe ja ajattelin, jospa täältä löytyisi joitain uusia näkökantoja.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.