Aikuinen lapseni välttelee yhteydenpitoa, ilmeisesti koska tietää minulla olevan psykiatrinen ja neuropsykiatrinen diagnoosi enkä ole siitä syystä avian normaali. Tosin en koskaan puhu asiasta ja olen normaalisti työslämässä suhteellisen vaativissa työtehtävissä, ei sairauteni ole masennus tai muu vastaava, joka veisi sängynpohjalle. Joskus kyllä voin yksikseni kotona huonosti, mutta en mina luonnollisestikaan lähde sitä lapselleni valittamaan.
Olen melko hyvin mukautunut yhteydenpidottomuuteeni. Ehkä kerran tai pari vuodessa se ottaa minua päästä. Keskustella tästä en lapseni kanssa voi, koska hän paiskaa luurin korvaan, jos aloitan aiheesta, vaikka en toki häntä mitenkään syyllistä. Yhden kerran luurin paskaamisen jälkeen en ole yrittänyt keskustella aiheesta.
Näemmä lähinnä jouluna, jolloin hän katsoo tarpeelliseksi tulla miehensä kanssa syömään ja äkkiä pois. Minua ottaa päästä sitten laittaa pienissä tiloissa ruoka joka äkkiä hotkaistaan, viime joulunakin oli kuulemma kauhea kiire pesemään pyykkiä (?) Yritin keskustella etukäteen puhelimessa siitä, etten pidä tästä yhdestä ainoasta vuoden muodollisesta tapaamisesta, mutta hän suuttui. Ajattelin sitten, että jos ei olisi sitä yhtäkään, niin parempi on järjestää.
Olen luonnolisesti etsinyt itsestäni aihetta, mikä aiheuttaisi tuon välttelyn. Emme ole mitenkään varsinaisesti riidoissa. Muutaman kerran vuodessa yritän soittaa, hän ei yleensä vastaa, kun näkee numeroni. Joskus harvoin vaihdamme tekstiviestejä.
Lapsenlapsia ei ole eikä tule ja olen aika hyvin onnistunut vieraannuttamaan itseni mielessäni lapsestani ja elämään muuta elämää. Nyt kuitenkin tuli se päähänottovaihe ja ajattelin, jospa täältä löytyisi joitain uusia näkökantoja.
Olen melko hyvin mukautunut yhteydenpidottomuuteeni. Ehkä kerran tai pari vuodessa se ottaa minua päästä. Keskustella tästä en lapseni kanssa voi, koska hän paiskaa luurin korvaan, jos aloitan aiheesta, vaikka en toki häntä mitenkään syyllistä. Yhden kerran luurin paskaamisen jälkeen en ole yrittänyt keskustella aiheesta.
Näemmä lähinnä jouluna, jolloin hän katsoo tarpeelliseksi tulla miehensä kanssa syömään ja äkkiä pois. Minua ottaa päästä sitten laittaa pienissä tiloissa ruoka joka äkkiä hotkaistaan, viime joulunakin oli kuulemma kauhea kiire pesemään pyykkiä (?) Yritin keskustella etukäteen puhelimessa siitä, etten pidä tästä yhdestä ainoasta vuoden muodollisesta tapaamisesta, mutta hän suuttui. Ajattelin sitten, että jos ei olisi sitä yhtäkään, niin parempi on järjestää.
Olen luonnolisesti etsinyt itsestäni aihetta, mikä aiheuttaisi tuon välttelyn. Emme ole mitenkään varsinaisesti riidoissa. Muutaman kerran vuodessa yritän soittaa, hän ei yleensä vastaa, kun näkee numeroni. Joskus harvoin vaihdamme tekstiviestejä.
Lapsenlapsia ei ole eikä tule ja olen aika hyvin onnistunut vieraannuttamaan itseni mielessäni lapsestani ja elämään muuta elämää. Nyt kuitenkin tuli se päähänottovaihe ja ajattelin, jospa täältä löytyisi joitain uusia näkökantoja.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Oletko varma että vähäiseen yhteydenpitoon on syynä sairautesi? Onko välinne koskaan olleet läheiset?
Ei kai auta muu kuin hyväksyä se tosiasia että aikuinen lapsi saa tehdä niin kuin parhaaksi katsoo.
En keksi mitään muuta asiaa kuin tuo minkä mainitsin. En ole mitenkään hankala tyyppi esimerkiksi sillä tavalla, että hallitsisin häntä, päinvastoin, olen kehunut häntä jos hänen kanssaan ylipäätään on mahdollista puhua.
Lapsellani oli itsellään joitain vuosia sitten itsellään erittäin pahoja psyykkisisä ongelmia (en halua kertoa tarkemmin, ettei kukaan tunnista) ja hoidin hanta silloin, välimme olivat erittäin läheiset. Arvelen, että mina olemassaolollani muistutan noista ajoista.
Hänellä oli avian normaali lapsuus, mitä nyt vähän hemmottelimme piloille. Olen joitain vuosia sitten eronnut miehestäni, mutta olen hänen kanssaan edelleen hyvä ystävä. Isäänsä lapsi ei pidä yhteyttä kyllä myöskään, vaikka isä on ns. normaali.
Ihan tavallinen tarina. Sellaista on elämä. Onko Sinulla lapsenlapsia ja niistä iloa? Omilta lapsilta on turhaa odottaa mitään.
Kuten totesin aiemmin, niin tältä ainokaiselta ei ole lapsenlapsia eikä tule, hän ei ole koskaan halunnut omia lapsia. Jos niitä olisi, niin yhteydenpitoa varmaankin olisi enempi, mutta sehän tarkoittaisi, että lapseni olisi kokonaan toisenlainen eli perhekeskeinen, mitä hän ei ole.
Hänelle on työn ohella tärkeää ystävät ja vapaa-ajan harrasteet, joita hänellä tietämäni mukaan on vähän liikaakin eli hän ei osaa rauhoittua ja levätä. Mutta pidän positiivisena sitä aktiivisuutta, mitä hänessä on, joskus vain olen todennut, että hänellä on toistuvasti flunssaa ja samaan aikaa rankkojakin liikuntaharrastuksia. Itserääkkiä pahimmillaan. Ystävät sen sijaan ovat hyvinkin tärkeitä, kun hänellä ei ole sisaruksia. Ja ystävien lapset tuntuvat olevan hänelle tärkeitä, vaikkei hän omia laitakaan.
Otan mielelläni lisäkommentteje vastaan, mutta tähänastiset ovat ihan lohdullisia: tällaista ilmeisesti tapahtuu muuallakin. Eikä äidin tarvitse omata mielenterveystaustaa (joka tosin ei rasita lastani eikä muitakaan millään tavalla).
Olen syyllistänyt itseäni siitä, että olen poikkeava äiti. Vaikka olenkin tilanteeseen tottunut enkä mitenkään ole koskaan "roikkunut" ainokaisessani.
Kaikki me jollakin tavalla olemme poikkeavia. Kysymyksessä voisi olla henkisen napanuoran katkaiseminen tai tyytymättömyys itseensä, joka on sitten vanhempien syytä.
Mikä tilanteessa häiritsee sinua? Sekö, että koet jollain tavalla olevasi johonkin syyllinen etkä tiedä mihin? Haluaisitko tietää syyn tilanteeseen?
Lapsuudesta irrottautuminen mielestäni vaatii irtioton vanhemmista. Jos lapsella on ollut psyykkisiä ongelmia, joissa olet häntä auttanut, niin hänen itsenäistymisensä on ehkä myöhässä. Suhde vanhempiin on aina hiukan ristiriitainen, mutta minusta kuulostaa hyvältä se, että et syyllistä lastasi tilanteesta. Mitä rennommin voit itse asian ottaa, sitä paremmin se menee. Saat joskus ehkä tietää hänen näkökantansa tai sitten asiat vain tulevat käsitellyiksi hänen tykönään itsekseen.
Lapsuudessa olleet asiat on aikuiseksi tulemisen vaiheessa jokaisen käsiteltävä - hyvä, jos vanhempi ei koe tarvetta pitää yllä kuvaa itsestään täydellisenä vanhempana, sillä kaikki vanhemmat tekevät virheitä ja ovat epätäydellisiä. Jos jotain kaunaa on jäänyt, niin vanhempana voi pyytää anteeksi ja kuunnella "lapsen" näkökanta asioihin. Sillä on tervehdyttävä vaikutus, jos voidaan puhua syyttelemättä toinen toisiaan.
Pakollinen joulukäynti kuulostaa aika kurjalta, tuskin kumpikaan nauttii tilanteesta. Olisiko kivempi tapa tavata jossakin muualla, ruokailla ravintolassa yhdessä joulunpyhinä tms. Voisit vaikka kysyä mielipidettä, mikä hänestä olisi kivempi joulutapa teidän perheellenne, itsehän ne yhdessä voitte päättää.
Ehkä lapsesi haluaa kokeilla omia siipiään - oltuaan sinusta riippuvainen elämänsä vaikeassa vaiheessa. Kuten itsekin sanot, noiden vaiheiden muistot voivat palata ikävästi mieleen tavatessa.
Anna hänelle aikaa. Jos hän itse on aktiivinen ja riittävän hyvin pärjäävä voit olla itseesi tyytyväinen äitinä. Hän tulee luoksesi, kun on siihen valmis.
ps. Korostat voimakkaasti, että mielenterveystaustasi ei häiritse ketään. Onko se ehkä enemmänkin pelko, että se häiritsisikin lastasi? Itse ajattelen, että sairaus yleensä vaikuttaa vanhemman ja lapsen suhteisiin jollakin tavalla. Lapsi voi esimerkiksi suojella vanhempaa olemalla ylikiltti, kun tämä sairastaa ja kokea, ettei ole ollut tarpeeksi tilaa olla lapsi. Se on ihan normaalia eikä mitenkään sinun vikasi. Pelottaako sinua, jos saisit vastaukseksi, että sairaus olisi yksi syy välienne etäisyyteen?
Ehkä sun kannattaisi käydä jossain juttelemassa asiasta ennen kun puhut asiasta lapsesi kanssa, niin ettette molemmat koe asiaa minään mörkönä, vaan sinä voisit olla aikuisen roolissa olipa etäisyyden pidon syy mikä tahansa. Jos olet sinut myös sen asian kanssa, että sairaus aina vaikuttaa ihmissuhteisiinkin jollain lailla, niin silloin lapsesikin on helpompi käsitellä asiaa omalta kantiltaan. Sairaudet ja kaikenlaiset vaikeudethan kuuluvat elämään, ne vaikuttavat, ne ovat käsiteltyinä asioina voimavaroja eivätkä pelottavia ja välteltäviä asioita.
On se että olet hullu.
Mene sinä toisille sivuille rääpimään. Tämä ihminen on tosissaan. Hullu olet itse, sikamaisinta lajia.
Anna olla, et voi nyt asialle mitään, pahennat vain asiaa jos hänestä tuntuu että tuppaudut. hän tulee kyllä kun huomaa että ei saa syyllisyydentunteita siitä että käy liian harvoin.
Itselläni on hyvin vaikea äitisuhde, hän on täysverinen narsisti. huolehdin hänestä kun sairastui, nyt on hoitokodissa enkä käy edes kerran kuukaudessa, enkä tunne syyllisyyttä, äidin kuuluisi tuntea mutta se taito häneltä puuttuu.
huomaan että asia vaivaa sinua kovasti, koita keksiä jotain virkistystä että unohdat ikävöidä tytärtäsi. itse olisin ollut onnellinen jos äitini olisi pitänyt yhteyttä muutenkin kuin kutsumalla minut siivoamaan ja hakemaan pyykkinsä pesuun. Oman tyttären kanssa on lämpimät välit.
Et ole ainoa, jostain syystä nykyään moni aikuistunu kouluttautunu jälkeläinen unohtaa syntyperänsä,
- monesti jälkeläiset hyötyisi yhteydenpidostaan suhteessa vanhempiinsa,
ikävä juttu, elämä on vaikeempaa kuin luuliskaa,
- osottaa henkistä kypsyyttä ja mielen tasapainoa jos jälkeläiset suostuu aikuistumaan muutaman vuoden pidettyään välimatkaa vanhempiinsa,
näin ei vain kaikille käy,
jotkut jäävät ikuisiksi ajoiksi ( kehittymättä aikuisuuteen ) lapsenkenkiin, se on heidän kannaltaan huonompi juttu,
mutta ku vanhemmatkaa ei väkisin voi asialle yhtää mitään,
Kiitokset asiallisista kommenteistanne!
Tiedoksi henkilölle, joka ehdotti että menisin jonnekin puhumaan asiasta, niin minulla on takanani kymmenien vuosien hoitohistoria ja olen kyllä puhunut tästä ja muistakin asioista avian riittämiin.
Ja sille joka kertoi minulle että olen hullu, vastaan että hulluna on hyvä olla, kun vain järki on tallella. Hulluus ei muuten haittaa ns. normaaleja elämänkuvioita mitenkään. Mistä te kukaan tiedätte esimerkiksi työssä tai vapaa-ajan harrasteissa, kenellä on minkäkinlaisia diagnooseja ja ehkä useita? Ei niistä ole soveliasta puhua siinä kuin jostain sormivammasta. Vaikka olen kyllä sitä mieltä, ettei toisia edes pidä rasittaa tällaisilla asioilla, arkihuomaavaisuutta ottaa huomioon, mistä toiset haluavat puhua.
Annan ajan kulua. Olen hyväksynyt sen, että lapseni (hän siis on useita vuosia yli kolmenkymmenen, ei mitenkään juuri nyt irtautunut kotoa, se tapahtui jo kauan sitten, sen jälkeen, kun hän pääsi ylioppilaaksi ja lopetti koulunkäynnin) määrittelee suhteemme rajat.
Varmaankin parasta niin. Vanha hokema on, että lapsesi ei ole sinun.
Voin lohduttaa,että on todella paljon tällaisia perheitä,ettei joku lapsista esim,ole kuin minimaalisesti yhteydessä äitiinsä.Itselläni on kaksi aikuista lasta,samalla tavalla kasvatettu.Toinen on avoin ,pyytää ja ottaa apua vastaan,auttaa ,jos tarvin.Toinen lähestyy todella harvoin,siloinkin syytellen ja äitiään kasvattaen hengellisesti.Hän voi aikaajoin todella pahoin,mutta itse on aina oikeassa,kaikki muut ihmiset jotenkin väärässsä. Keskustelemme,ei auta.Annan hänen olla sellainen kun on,enkä ole puuttunut hänen elämään kymmeneen vuoteen.
Tarvitaan isällistä otetta jos äiti lipsuu.
No ei ainakaan tuommoiselta isältä, joka kirjoittaa näin epäselvän kommentin.
Mitä isällistä otetta tarkoitat?
Mitä äiti on lipsunut?