Eksyin tutkailemaan tätä Lapsettomuus-palstaa, vaikka asia ei enää itselleni ole ajankohtainen. Haluan kertoa palasen omasta elämästäni, jos siitä vaikka olisi lohtua jollekulle.
Olen 40-vuotias nainen ja toisessa avioliitossa. Menin ensimmäisen kerran naimisiin 22-vuotiaana. Vuoden kuluttua häistä hakeuduin lääkäriin, kun lasta ei alkanut kuulua. Kävin läpi koko tutkimusrepertuaarin opiskelujen ohessa, mutta turhaan, ei mitään raskauteen viittavaa. Koko rumba huipentui ensimmäiseen koeputkihedelmöitykseen, kun olin 28-vuotias. Ei taaskaan mitään, mutta alkioita kertyi paljon ja hoitoja olisi pitänyt jatkaa. Avioliittoni alkoi kuitenkin rakoilla. Erehdyin kysymään mieheltäni, voisiko hän erota minusta lapsettomuuden takia. Mieheni vastasi kyllä - ja kieltäytyi ajattelemasta adoptiota tai mitään muita vaihtoehtoja biologisten lasten saamiselle. Luottamus meni, enkä pystynyt enää jatkamaam hoitoja. Erosimme kun täytin 31 vuotta.
Sitä seurannut aika oli elämäni kamalinta ja samalla parasta. Aikuistuin, opin tuntemaan itseni paremmin, sain uuden hyvän työpaikan ja läheisiä ystäviä. Pörräsin ahkerasti yöelämässä ja kokeilin kaikenlaisia miessuhteita. Tätä ehti jatkua vuoden verran, kunnes kesällä hakeuduin ankarien vatsakipujen takia naistenklinikalle. Diagnoosi: kohdunulkoinen raskaus, joka oli jo ehtinyt niin pitkälle, että olin vähällä kuolla. Toinen munatorvi katkaistiin. Säikähdyksestä huolimatta olin jotenkin onnellinen: olin tullut raskaaksi yli kymmenen vuoden yrityksen jälkeen...
Pian sen jälkeen tapasin nykyisen mieheni, jolle kerroin avoimesti edellisestä avioliitostani ja lapsettomuudesta. Mieheni sanoi ihanasti etsivänsä elämänkumppania, jonka kanssa jakaa elämä ja sen arki. Baareissa olin ehtinyt tavata muunkinlaisia kavereita, jotka haeskelivat äitiä tuleville lapsille omakotitaloidylliin.
Muutimme nopeasti yhteen ja aika pian huomasin olevani raskaana. Onnea kesti muutama viikko ja sitten keskenmeno. Kului pari kuukautta ja olin taas raskaana, mutta tutkimuksissa paljastui, että raskaus oli kohdun ulkopuolinen. Juuri ennen jouluaattoa minut leikattiin. Toistakaan munatorvea ei pystytty säästämään ja niin juuri ennen joulua sain tietää lääkäriltä, että minut oli steriloitu ja koeputkihedelmöitys olisi ainoa tapa saada lapsia.
Halusin lapsia, mutta inhosin lapsettomuushoitoja, joissa olin rampannut jo melkein kymmenen vuotta edellisessä avioliitossa. Mieheni sanoi, että päätös on minun. Niin hakeuduimme taas hoitoihin: olin silloin 34-vuotias. Alkioita tuli taas paljon, mutta ei toivottua raskautta. Tupakoin ja olin tupakoimatta. Lihoin ja laihduin. Vahdin elämäntapojani. Alkionsiirrot ja niihin liittyvät pettymykset alkoivat käydä voimilleni. Lykkäsin hoitoihin menoa, kunnes pari vuotta sitten päätimme lopettaa koko rumban.
Itse olisin halunnut harkita kansainvälistä adoptiota, mutta mieheni ei innostunut asiasta. Lapsiperheen arki ja sen pyörittäminen ei ollut hänen suurin haaveensa.
Nyt totuttelemme ajatukseen, että elämme elämämme kaksin. Joskus olen vieläkin surullinen siitä, että minusta ei tule äitiä. Suru on kuitenkin vaihtumassa haikeudeksi. Elämään mahtuu paljon muutakin iloa ja väriä, josta pystymme molemmat nauttimaan.
Oman kokemukseni perusteella pahinta lapsettomuudessa oli vaihtoehdottomuus. On tosi tuskaista, jos ei halua elämältä mitään muuta kuin omia lapsia, ja sitten juuri sitä ei voi saada. Itseäni helpotti se, kun aloin nähdä elämässä muitakin tavoittelemisen arvoisia asioita. Tein selkeän valinnan: suhde mieheeni on minulle tärkeämpi kuin halu tulla äidiksi hinnalla millä hyvänsä.
Toinen vaikea asia lapsettomuudessa oli jatkuva toivon ja pettymysten kierre. Kun toinenkin munatorveni oli katkaistu jouluaatonaattona, olin aika katkera... Eihän kukaan halua elämältään pelkkiä pettymyksiä. Omalla kohdallani taisi käydä niin, että lopetin hoidot, kun en enää jaksanut kohdata niihin liittyviä pettymyksiä.
Toisalta lapsettomuus tässä toisessa avioliitossa ei enää tuntunut niin pahalta, kun rinnalla oli kumppani, joka ei vaatinut mitään. Hänen mielestään olisi ollut ok, jos lapsia olisi hoidoista tullut. Mutta ei myöskään ollut maailman loppu se, että niitä ei siunaantunut.
Nyt elämänvaihe on taas uusi.
Uskon lujasti, että elänmällä on vielä paljon annettavaa meille molemmille. Toivon, että suhteemme kestää tulevat karikot yhtä hienosti kuin tähän astiset. Jos ei kestä, ei elämä siihenkään lopu. Kaiken kokemani jälkeen en saanut lapsia, mutta sain vahvan uskon omaan selviytymiseeni.
Olen 40-vuotias nainen ja toisessa avioliitossa. Menin ensimmäisen kerran naimisiin 22-vuotiaana. Vuoden kuluttua häistä hakeuduin lääkäriin, kun lasta ei alkanut kuulua. Kävin läpi koko tutkimusrepertuaarin opiskelujen ohessa, mutta turhaan, ei mitään raskauteen viittavaa. Koko rumba huipentui ensimmäiseen koeputkihedelmöitykseen, kun olin 28-vuotias. Ei taaskaan mitään, mutta alkioita kertyi paljon ja hoitoja olisi pitänyt jatkaa. Avioliittoni alkoi kuitenkin rakoilla. Erehdyin kysymään mieheltäni, voisiko hän erota minusta lapsettomuuden takia. Mieheni vastasi kyllä - ja kieltäytyi ajattelemasta adoptiota tai mitään muita vaihtoehtoja biologisten lasten saamiselle. Luottamus meni, enkä pystynyt enää jatkamaam hoitoja. Erosimme kun täytin 31 vuotta.
Sitä seurannut aika oli elämäni kamalinta ja samalla parasta. Aikuistuin, opin tuntemaan itseni paremmin, sain uuden hyvän työpaikan ja läheisiä ystäviä. Pörräsin ahkerasti yöelämässä ja kokeilin kaikenlaisia miessuhteita. Tätä ehti jatkua vuoden verran, kunnes kesällä hakeuduin ankarien vatsakipujen takia naistenklinikalle. Diagnoosi: kohdunulkoinen raskaus, joka oli jo ehtinyt niin pitkälle, että olin vähällä kuolla. Toinen munatorvi katkaistiin. Säikähdyksestä huolimatta olin jotenkin onnellinen: olin tullut raskaaksi yli kymmenen vuoden yrityksen jälkeen...
Pian sen jälkeen tapasin nykyisen mieheni, jolle kerroin avoimesti edellisestä avioliitostani ja lapsettomuudesta. Mieheni sanoi ihanasti etsivänsä elämänkumppania, jonka kanssa jakaa elämä ja sen arki. Baareissa olin ehtinyt tavata muunkinlaisia kavereita, jotka haeskelivat äitiä tuleville lapsille omakotitaloidylliin.
Muutimme nopeasti yhteen ja aika pian huomasin olevani raskaana. Onnea kesti muutama viikko ja sitten keskenmeno. Kului pari kuukautta ja olin taas raskaana, mutta tutkimuksissa paljastui, että raskaus oli kohdun ulkopuolinen. Juuri ennen jouluaattoa minut leikattiin. Toistakaan munatorvea ei pystytty säästämään ja niin juuri ennen joulua sain tietää lääkäriltä, että minut oli steriloitu ja koeputkihedelmöitys olisi ainoa tapa saada lapsia.
Halusin lapsia, mutta inhosin lapsettomuushoitoja, joissa olin rampannut jo melkein kymmenen vuotta edellisessä avioliitossa. Mieheni sanoi, että päätös on minun. Niin hakeuduimme taas hoitoihin: olin silloin 34-vuotias. Alkioita tuli taas paljon, mutta ei toivottua raskautta. Tupakoin ja olin tupakoimatta. Lihoin ja laihduin. Vahdin elämäntapojani. Alkionsiirrot ja niihin liittyvät pettymykset alkoivat käydä voimilleni. Lykkäsin hoitoihin menoa, kunnes pari vuotta sitten päätimme lopettaa koko rumban.
Itse olisin halunnut harkita kansainvälistä adoptiota, mutta mieheni ei innostunut asiasta. Lapsiperheen arki ja sen pyörittäminen ei ollut hänen suurin haaveensa.
Nyt totuttelemme ajatukseen, että elämme elämämme kaksin. Joskus olen vieläkin surullinen siitä, että minusta ei tule äitiä. Suru on kuitenkin vaihtumassa haikeudeksi. Elämään mahtuu paljon muutakin iloa ja väriä, josta pystymme molemmat nauttimaan.
Oman kokemukseni perusteella pahinta lapsettomuudessa oli vaihtoehdottomuus. On tosi tuskaista, jos ei halua elämältä mitään muuta kuin omia lapsia, ja sitten juuri sitä ei voi saada. Itseäni helpotti se, kun aloin nähdä elämässä muitakin tavoittelemisen arvoisia asioita. Tein selkeän valinnan: suhde mieheeni on minulle tärkeämpi kuin halu tulla äidiksi hinnalla millä hyvänsä.
Toinen vaikea asia lapsettomuudessa oli jatkuva toivon ja pettymysten kierre. Kun toinenkin munatorveni oli katkaistu jouluaatonaattona, olin aika katkera... Eihän kukaan halua elämältään pelkkiä pettymyksiä. Omalla kohdallani taisi käydä niin, että lopetin hoidot, kun en enää jaksanut kohdata niihin liittyviä pettymyksiä.
Toisalta lapsettomuus tässä toisessa avioliitossa ei enää tuntunut niin pahalta, kun rinnalla oli kumppani, joka ei vaatinut mitään. Hänen mielestään olisi ollut ok, jos lapsia olisi hoidoista tullut. Mutta ei myöskään ollut maailman loppu se, että niitä ei siunaantunut.
Nyt elämänvaihe on taas uusi.
Uskon lujasti, että elänmällä on vielä paljon annettavaa meille molemmille. Toivon, että suhteemme kestää tulevat karikot yhtä hienosti kuin tähän astiset. Jos ei kestä, ei elämä siihenkään lopu. Kaiken kokemani jälkeen en saanut lapsia, mutta sain vahvan uskon omaan selviytymiseeni.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.