Yksi tie
Kyyneleet tipahtelivat yksitellen paidalleni. Katselin niiden jättämiä kosteita tahroja. Oliko minulla enää mitään syytä elää. Pienimmätkin valon tuojat oli viety elämästäni. Jäljelle jäi vain kylmä ja loputon pimeys. Useimmilla oli vielä jokin silta sieltä pois. Minulta ne olivat palaneet järjestelmällisesti pois. Oli absoluuttisen pimeää. Kaikki aistini alkoivat turtua. Ei ollut mitään mitä nähdä, ei mitään mitä tuntea, ei mitään mitä maistaa, ei mitään mitä haistaa tai mitään mitä kuunnella. Vain lohduton tyhjyys ja minä. Erilaiset paniikin väristykset vyöryivät ylitseni. Ne veivät kaikki voimani.
Isä makasi sängyllä sammuneena. Äiti oli lähtenyt jo vuosia sitten Kanadaan uuden miehen kanssa. Minut hän oli unohtanut tyystin. Hän ei edes suunnitellut minun mukaan tuloani. Jätti minut vain eräs yö yksin isäni kanssa. Tuota vierasta miestä sängyllä kutsuin hyvin harvoin isäkseni. Hän oli vain joku raakalainen ihminen joka piti minua orjanaan. Komensi minua rautaisella kourallaan. Koulua en ollut käynyt puoleen vuoteen kun opettajat alkoivat kysellä kotiolosuhteistani. Nyt olin vain kotona ja kävin kaupassa ostamassa ruokaa ja muita välttämättömiä elintarvikkeita. Moni ihmetteli miksi en vaan lähtenyt pois. Jättänyt tätä kaikkea. Menisi poliisin luo. Kavaltaisi häntä. Ei tuo mies voisi satuttaa minua vankilasta käsin. Mutta monen on myös vaikea uskoa miltä tuntuu elää vuosikausia sellaisessa vankilassa kokoajan pelon vallassa. Tuo pelko oli vienyt voiton. Sen kahleet olivat yhtä vahvat kuin tuon miehen nyrkit. Ei ollut kuin enää yksi pakokeino.
Aamulla isäni oli lähtenyt kaupungille. Pöydällä seteli jolla voisin ostaa ruokaa hänelle ja sen mitä hän ei söisi jäisi minulle. Olin kuin Tuhkimo. Hänet oli vain pelastanut komea prinssi. Kuka minut pelastaisi. Ehkä se musta viittainen hahmo joka korjaisi karjaansa kuoleman tullessa ajankohtaiseksi. Otin rahat pöydältä ja lähdin lähikaupassa käymään.
Yritin aina kävellä mahdollisimman hitaasti sen lyhyen matkan joka oli kaupasta vankilaani. Tunnustelin vapautta ja katselin iloisia naamoja. Tiesin että pääni ei kestäisi tällaista elämää enää kauan. Lopulta sekoaisin. Loska roiskui jalkojeni alla. Vanhat lenkkarit kastuivat kuin myös sukkani. Olisi niin helppoa vain astua tuohon maantielle ja odottaa seuraavaa autoa. Ei se ollut niin helppoa. Silloin isäni olisi voittanut. Saanut ajettua minut niin alas. Tosin voi kyllä minä olin hyvin hyvin alhaalla. Hyvin lähellä pohjaa. Mutta kuolemaa en saisi kokea omien päätösteni tuloksena. Ostokset painoivat hyvin vähän. Mutta ne tuntuivat raskailta lihaksettomissa käsissäni. Astuin suojatielle. Valkoiset viivat olivat kuluneet paljon vuosien saatossa. Ne olivat vain haaleita naarmuja maapallolla. Yhtäkkiä tajusin että en tuntenut mitään. en totaalisesti mitään. kaikki näytti aivan normaalilta. Käänsin pääni ja näin rekan. Se vyöryi ylitseni mutta pienenä hetkenä ennen kuolemaa en tuntenut mitään. Olin tullut takaisin pimeyteen. Mutta nyt näin sillan. Se oli suuri ja mahtava silta. Niin vankka ja turvallisen näköinen. Se viimeinen tie. Vuodet putosivat harteiltani ja pinnalle nousivat kaikki ilon tunteen. Astuin sillalle enkä kääntynyt katsomaan taakseni. Sillä siellä ei ollut mitään minulle.
Kyyneleet tipahtelivat yksitellen paidalleni. Katselin niiden jättämiä kosteita tahroja. Oliko minulla enää mitään syytä elää. Pienimmätkin valon tuojat oli viety elämästäni. Jäljelle jäi vain kylmä ja loputon pimeys. Useimmilla oli vielä jokin silta sieltä pois. Minulta ne olivat palaneet järjestelmällisesti pois. Oli absoluuttisen pimeää. Kaikki aistini alkoivat turtua. Ei ollut mitään mitä nähdä, ei mitään mitä tuntea, ei mitään mitä maistaa, ei mitään mitä haistaa tai mitään mitä kuunnella. Vain lohduton tyhjyys ja minä. Erilaiset paniikin väristykset vyöryivät ylitseni. Ne veivät kaikki voimani.
Isä makasi sängyllä sammuneena. Äiti oli lähtenyt jo vuosia sitten Kanadaan uuden miehen kanssa. Minut hän oli unohtanut tyystin. Hän ei edes suunnitellut minun mukaan tuloani. Jätti minut vain eräs yö yksin isäni kanssa. Tuota vierasta miestä sängyllä kutsuin hyvin harvoin isäkseni. Hän oli vain joku raakalainen ihminen joka piti minua orjanaan. Komensi minua rautaisella kourallaan. Koulua en ollut käynyt puoleen vuoteen kun opettajat alkoivat kysellä kotiolosuhteistani. Nyt olin vain kotona ja kävin kaupassa ostamassa ruokaa ja muita välttämättömiä elintarvikkeita. Moni ihmetteli miksi en vaan lähtenyt pois. Jättänyt tätä kaikkea. Menisi poliisin luo. Kavaltaisi häntä. Ei tuo mies voisi satuttaa minua vankilasta käsin. Mutta monen on myös vaikea uskoa miltä tuntuu elää vuosikausia sellaisessa vankilassa kokoajan pelon vallassa. Tuo pelko oli vienyt voiton. Sen kahleet olivat yhtä vahvat kuin tuon miehen nyrkit. Ei ollut kuin enää yksi pakokeino.
Aamulla isäni oli lähtenyt kaupungille. Pöydällä seteli jolla voisin ostaa ruokaa hänelle ja sen mitä hän ei söisi jäisi minulle. Olin kuin Tuhkimo. Hänet oli vain pelastanut komea prinssi. Kuka minut pelastaisi. Ehkä se musta viittainen hahmo joka korjaisi karjaansa kuoleman tullessa ajankohtaiseksi. Otin rahat pöydältä ja lähdin lähikaupassa käymään.
Yritin aina kävellä mahdollisimman hitaasti sen lyhyen matkan joka oli kaupasta vankilaani. Tunnustelin vapautta ja katselin iloisia naamoja. Tiesin että pääni ei kestäisi tällaista elämää enää kauan. Lopulta sekoaisin. Loska roiskui jalkojeni alla. Vanhat lenkkarit kastuivat kuin myös sukkani. Olisi niin helppoa vain astua tuohon maantielle ja odottaa seuraavaa autoa. Ei se ollut niin helppoa. Silloin isäni olisi voittanut. Saanut ajettua minut niin alas. Tosin voi kyllä minä olin hyvin hyvin alhaalla. Hyvin lähellä pohjaa. Mutta kuolemaa en saisi kokea omien päätösteni tuloksena. Ostokset painoivat hyvin vähän. Mutta ne tuntuivat raskailta lihaksettomissa käsissäni. Astuin suojatielle. Valkoiset viivat olivat kuluneet paljon vuosien saatossa. Ne olivat vain haaleita naarmuja maapallolla. Yhtäkkiä tajusin että en tuntenut mitään. en totaalisesti mitään. kaikki näytti aivan normaalilta. Käänsin pääni ja näin rekan. Se vyöryi ylitseni mutta pienenä hetkenä ennen kuolemaa en tuntenut mitään. Olin tullut takaisin pimeyteen. Mutta nyt näin sillan. Se oli suuri ja mahtava silta. Niin vankka ja turvallisen näköinen. Se viimeinen tie. Vuodet putosivat harteiltani ja pinnalle nousivat kaikki ilon tunteen. Astuin sillalle enkä kääntynyt katsomaan taakseni. Sillä siellä ei ollut mitään minulle.
Vastaukset 8
Vanhimmat
niin että palautetta olisi mukava kuulla jos jollakulla on enemmän aikaa pohtia tuo tekstiä ja sen koostumusta... kun olen vielä aika epävarma kirjoitustaitojeni suhteen
Riippumatta siitä millaisia kommentteja esimerkiksi täällä tulee vastaan kehottaisin kyllä jatkamaan – kirjoittamista, tarinan työstämistä – tärkein asia on halu itseilmaisuun. Ja tämä sinulla eittämättä on, kaikki muu on sellaista mitä voi opiskella, harjoitella, muttei peruslähtökohtaa. Se on tai sitä ei ole. Sinulla on se. Pidä siitä kiinni.
Se joka kuvittelee osaavansa kirjoittaa hyvin ennen kuin on kirjoittanut harjoitustekstiä ainakin miljoonan sanan verran, on keskinkertaisuuteen tuomittu idiootti. Mitään ei opi tekemään hyvin jos ei viitsi opetella kunnolla.
Nuo kyyneleet saivat minut ensin kääntämään selkäni, elämän halun kadotessa tunsin jo pientä sääliä ja olin lukenut vasta viisitoista sanaa.
Ensinnäkin, etsi yllättävämpi aihe joka liikuttaisi jotakuta, suru ei liikuta, olemme liian puutuneita huomioidaksemme jonkun kyyneleet.
Tuo kirjoitus voisi olla ihan kiva, jos sen aihe ei olisi niii-in liian moneen kertaan kaluttu.
Kirjoita tuon rekkakuskin näkökulmasta, mitä hän näkee tai kokee auton rullatessa laihan surullisen lapsen yli. Tai kirjoita isän tuskasta kun herää krapulaansa aamuyöllä poliisin tuodessa uutista.
Tai äidin ahdistuksesta uutisen viimein vuorokautta myöhemmin saavuttaessa naisen, kerro naisen itseinhosta, häpeästä, vihasta miestä kohtaan joka vei hänet pois lapsensa luota.
Noilla näkökulmilla saisit ehkä meidät laiskimukset vilkaisemaan tekstiäsi tarkemmin.
On niin kliseistä paskaa ettei saatana jaksa. Turha ainakaan tollasella kamalla on ettiä itelleen kustantajaa.
Pöytälaatikko kirjoittaminen tekee hyvää, mutta joskus ne kannattaa pitää ihan omana juttuna.
Tossa jutussa on ainesta, mutta tossa muodossa se on vain klisestä soopaa.
Tosta sais ihan hyvän tarinan..TARINA ON TÄRKEIN!!
Liikaa paatosta, keskity asiaan...keskity tarinaan!
Niin. Jos dramaturgian opiskelijat ja taitajat saisivat päättää, meillä ei tosiaan enää tehtäisi muuta kuin rutinoituja tarinaformaatteja. Tällaiset muodit menevät ja tulevat. Tarina voi olla hyvä, mutta teksti voi olla hyvä myös ilman tarinaa.
Joo, etsi itsellesi yllättävämpi aihe.
Tekstisi on sujuvaa, mutta sen sävy ei minua inspiroi.
Tietenkin jatkat kirjoittamista, höpsö.
juu kiitos... pitänee vain saada jokin persoonallisempi inspiraatio.. mutta kun nuori olen ja on depis kirjoittaa todellakin aika kliseisiä juttuja.. nyt kun olen lukenut tuon jutun parikertaa löydän siitä yllättävän paljon virheitä