Kirjoitan tätä viestiäni kuunnellessani, kun 8-vuotias tyttäreni raivoaa...
Tällä kertaa kohtaus alkoi, kun mummille ostamani lahja ei ollutkään Hänen mieleen... Vastaavia tilanteita tulee päivittäin useita, 5-10 kpl. Joka ainoa asia, jota pyydän/käsken tekemään, aiheuttaa vastalauseiden ja mutku-eiku-sarjan ja lopulta itkuraivarin.
Tätä on kestänyt muutaman kuukauden enkä enää tiedä mikä neuvoksi. Olen yrittänyt puhua rauhallisesti, selittää miltä minusta moinen käytös tuntuu, on oltu kotiarestissa (josta on sitten kiva ylpeillä kavereille, että "en mä nyt voi tulla pihalle kun mä oon, tieksä, kotiarestissa"), viikkorahaa tytär ei saa, koska sen edellytyksenä olisi huoneen siivoaminen säännöllisesti.
Tytär on aina ollut voimakas luonteeltaan ja se on aina aiheuttanut yhteenottoja, mutta nyt tuntuu ettei mikään auta, tytär katsoo uhmaavasti silmiin, ikään kuin koettaisi lannistaa minut pelkällä katsellaan ja kertoa että ei aio antaa periksi, missään asiassa. Ruokaillessa, mitä tahansa on tarjolla, ei kelpaa, Hän kun olisi halunnut jotain muuta. Pukiessa aina sama show; olemme tehneet mielestäni hyvin selväksi kuinka talvella pukeudutaan eikä siinä ole lipsuttu lainkaan, silti miltei joka aamu tytär lähtee suuttuneena kouluun koska on joutunut pukemaan toppahousut ylleen.
Lisäksi tavarat ovat aina levällään, joka päivä paiskotaan ovia koska olen käskenyt tytärtä viemään omat lelunsa omaan huoneeseen. Ruokailun jälkeen lautanen kyllä noin viidennen käskemisen jälkeen viedään pesuun, muttei suinkaan siististi vaan siten että varmasti kuuluu...
Joulu on ovella ja jos rehellisiä ollaan, tekisi mieleni perua koko joulu... olen henkisesti aivan loppu jatkuvaan kinaamiseen, voimia ei riitä joulusiivouksen tekemiseen taikka ostoksiin. Yritin kyllä aloittaa siivouksen tänäänkin, lopetin tyttären saatua raivokohtauksen kun en antanut lupaa lähteä ostamaan kioskilta karkkia.
Kasvatusoppaita olen lukenut kilokaupalla, yhdessäkään ei neuvottu kuinka jaksaa tällaista kuukausikaupalla. Toisinaan tytär onneksi vierailee isovanhemmilla, jolloin saan hetken hengähtää ja nauttia hiljaisuudesta, mutta vierailujen jälkeen tilanne on kahta pahempi, tytär kun käyttäytyy moitteettomasti kylässä (jos minä en ole paikalla) ja kotiin tultua sama raivoaminen alkaa, luultavasti kun pyydän viemään kylärepun tms omaan huoneeseen.
Onko kellään vastaavia kokemuksia? Kuinka niistä on selvitty? Opettajan kanssa olemme keskustelleet ja hänkin oli aivan ihmeissään, tytär kun on luokan parhaiten käyttäytyviä ja opiskelevia oppilaita. Sovimme, että seuraamme tilannetta ja koulu pyrkii mahdollisuuksien mukaan auttamaan jos tilanne ei helpota.
Mukavaa joulun aikaa kaikille.
Tällä kertaa kohtaus alkoi, kun mummille ostamani lahja ei ollutkään Hänen mieleen... Vastaavia tilanteita tulee päivittäin useita, 5-10 kpl. Joka ainoa asia, jota pyydän/käsken tekemään, aiheuttaa vastalauseiden ja mutku-eiku-sarjan ja lopulta itkuraivarin.
Tätä on kestänyt muutaman kuukauden enkä enää tiedä mikä neuvoksi. Olen yrittänyt puhua rauhallisesti, selittää miltä minusta moinen käytös tuntuu, on oltu kotiarestissa (josta on sitten kiva ylpeillä kavereille, että "en mä nyt voi tulla pihalle kun mä oon, tieksä, kotiarestissa"), viikkorahaa tytär ei saa, koska sen edellytyksenä olisi huoneen siivoaminen säännöllisesti.
Tytär on aina ollut voimakas luonteeltaan ja se on aina aiheuttanut yhteenottoja, mutta nyt tuntuu ettei mikään auta, tytär katsoo uhmaavasti silmiin, ikään kuin koettaisi lannistaa minut pelkällä katsellaan ja kertoa että ei aio antaa periksi, missään asiassa. Ruokaillessa, mitä tahansa on tarjolla, ei kelpaa, Hän kun olisi halunnut jotain muuta. Pukiessa aina sama show; olemme tehneet mielestäni hyvin selväksi kuinka talvella pukeudutaan eikä siinä ole lipsuttu lainkaan, silti miltei joka aamu tytär lähtee suuttuneena kouluun koska on joutunut pukemaan toppahousut ylleen.
Lisäksi tavarat ovat aina levällään, joka päivä paiskotaan ovia koska olen käskenyt tytärtä viemään omat lelunsa omaan huoneeseen. Ruokailun jälkeen lautanen kyllä noin viidennen käskemisen jälkeen viedään pesuun, muttei suinkaan siististi vaan siten että varmasti kuuluu...
Joulu on ovella ja jos rehellisiä ollaan, tekisi mieleni perua koko joulu... olen henkisesti aivan loppu jatkuvaan kinaamiseen, voimia ei riitä joulusiivouksen tekemiseen taikka ostoksiin. Yritin kyllä aloittaa siivouksen tänäänkin, lopetin tyttären saatua raivokohtauksen kun en antanut lupaa lähteä ostamaan kioskilta karkkia.
Kasvatusoppaita olen lukenut kilokaupalla, yhdessäkään ei neuvottu kuinka jaksaa tällaista kuukausikaupalla. Toisinaan tytär onneksi vierailee isovanhemmilla, jolloin saan hetken hengähtää ja nauttia hiljaisuudesta, mutta vierailujen jälkeen tilanne on kahta pahempi, tytär kun käyttäytyy moitteettomasti kylässä (jos minä en ole paikalla) ja kotiin tultua sama raivoaminen alkaa, luultavasti kun pyydän viemään kylärepun tms omaan huoneeseen.
Onko kellään vastaavia kokemuksia? Kuinka niistä on selvitty? Opettajan kanssa olemme keskustelleet ja hänkin oli aivan ihmeissään, tytär kun on luokan parhaiten käyttäytyviä ja opiskelevia oppilaita. Sovimme, että seuraamme tilannetta ja koulu pyrkii mahdollisuuksien mukaan auttamaan jos tilanne ei helpota.
Mukavaa joulun aikaa kaikille.
Vastaukset 23
Vanhimmat
ja miten hän suhtautuu raivoamiseen?
asumme erillään, joskin olemme tekemisissä säännöllisesti, mutta rehellisesti sanoen, kommentit ovat lähinnä: "koeta jaksaa" ja "oliskohan ketään keneltä voisit pyytää neuvoa?". Tytär käyttäytyy isänsä kanssa kuten "normaalit" lapset, raivarit tulevat vain ja ainoastaan minun läsnä ollessani.
Tiedän että sinulla on vaikeaa ja että olet uupunut tähän tilanteeseen.
Kysymyksesi oli hyvin selkeästi kirjoitettu ja siitä huomasi, että olet todella miettinyt asioita monelta kantilta. Teit hyvin älykkään vaikutelman itsestäsi.
Tyttäresi on huomannut että saa kaaoksen aikaan raivoamalla, paiskimalla ja huutamalla. Jos hän ei saakaan tahtoaan läpi, niin ainakin hän saa sinut hämmennyksiin ja se tuo hänelle vallantunteen. Hänestä onkin kehittymässä hyvää vauhtia pikku tyranni. Ja siihen on nyt tultava loppu.
Miten pystyisit katkaisemaan tyttäresi älyttömän raivoamisen? Pystytkö ihan fyysisesti ottamaan hänet syliin ja pitämään kiinni, kunnes hän rauhoittuu ja suostuu neuvottelemaan asioista järkevästi kanssasi? Jotenkin sinun pitäisi pystyä vastustamaan häntä. Mielestäni koivuniemenherra ei ehkä ole se paras vaihtoehto -sitäkin tässä kyllä mietin, mutta se lienee aiheuttaa turhaa katkeruutta ja tämän rangaistuksen jälkeen tilannetta on vaikea purkaa.
Auktoriteetin puutteesta on jokatapauksessa kyse. Sitten on vielä tämä tasapainoilu entisen miehesi kanssa. Jossain vaiheessa teillä tulee erimielisyyttä kasvatusmenetelmistä tilanteen vielä kärjistyessä. Oletko konsultoinut ammattiauttajaa?
Jos olet lukuihmisiä, niin lainaapa kirjastosta Tarja Kullberg-Piilolan ja Anne Peltosen teos "Tunnemuksu". Siellä kuvataan hyvin vanhemman ja lapsen välistä "riitelykierrettä", josta täytyisi päästä eroon.
Muutoinkin teos sisältää hyvää materiaalia omien ja lapsen tunteiden tunnistamisen opettelua varten. Pointtini siis on; koeta opetella tunnistamaan lapsesi tunteet (miksi kitisee ja vänkää vastaan), sekä omat tunteesi (saa kiukuttaa, kun lapsi ei tottele). Sano nämä ääneen. Keskustelkaa. Voi kuulostaa huuhaalta, mutta toivon tästä olevan apua. Ei tietenkään yhdessä yössä, mutta pikkuhiljaa.
Tilannettanne tietysti hiukan hankaloittaa tuo, kun isä tai muu aikuinen ei asu kotona. Tällöin äiti on se, joka joutuu aina komentamaan. Toivottavasti lapsen isä ei aina anna kaikkea lapselle periksi vaan pitää rajoja hänkin. Voimia ja hauskaa joulua teille, kyllä tilanne helpottuu vielä!
Voi, kaipaan kaiholla niitä aikoja, jolloin vielä pystyin raivarin tullessa ottamaan tytön syliin, puhua rauhoittavasti tai vain olla, kunnes kohtaus meni ohi. Tyttö on pian minun kokoiseni ja painoiseni, voimani eivät enää riitä pitelemään häntä aloillaan Ison Raivarin aikana. Joskus, kun tytär uhmaa paiskomalla tavaroita, saatan ottaa niskavilloista kiinni ja yksinkertaisesti vain pitelen häntä paikoillaan. Mitä enemmän riuhtoo, sitä enemmän tuntuu. Useimmiten tokenee ajan kanssa.
Hyvä esimerkki tyttäreni itsepintaisuudesta on se, kun hän noin puolitoistavuotiaana konttasi tuolin alle ja päätti ettei itse pääse sieltä pois. En antanut periksi, kun sinne on itse mennyt, on tultava itse poiskin. Tyttö huusi PUOLITOISTA TUNTIA tuolin alla ennen kuin antoi periksi, konttasi pois - ja nukahti olohuoneen lattialle.
Kertomasi tuoliepisodi kuvaa varmaan siitä alkanutta negatiivista kierrettä sinun ja tyttäresi vuorovaikutuksessa.
Teillä on meneillään jatkuva valtataistelu. Jos silloin et antanut periksi, kun lapsi oli niinkin pieni, ei uhma voi joutua sinun heikkoudestasi, päin vastoin, näkisin sen protestina vahvuudellesi.
Minusta ei ole oikein että äiti yrittää tällä tavoin vastustaa kiukunpuuskia pienessä lapsessa, siis tarkoitan tuoliepisodia, josta minulle jäi todella paha olo lapsen takia. Mene enemmän itseesi tässä asiassa ja on hyvä jos kykenet ammattiauttajan kanssa setvimään syntyneet ongelmat. Näin voit taas hyväksyä tyttäresi normaalisti. Muista etteivät lapset ole ilkeitä syntyessään!
Ei virheetön kasvattaja
eikös tuon ikäisellä periaatteessa voi olla jo orastava esimurkkuikä? no joka tapauksessahan nuo raivarit on saatava loppumaan. tää nyt on vähän typerä ja ei aikuismainen juttu, mut heittäydypä kerran ite lapsesi raivarin aikana myös lattialle kierimään ja meuhkaamaan. vähän paiskot tavaroita ja kiukkuut eiii, eiii, mie halluun jne. kos ei muuta niin saa ainakin lapsesi hämilleen. toivottavasti lopettaa kiukun ja katsoo sinua huuli pyöreenä =)
Tuntuu siltä, että mitään poikkeuksellista ongelmaa tässä ei ole, vaan tavanomainen kieroonkasvaminen on alkamassa. Koivuniemen herra on parasta lääkettä.
Jos tätä keinoa ei halua käyttää, voi tietysti näin jouluna kääntyä myös joulupukin puoleen. Tuhmat lapsethan eivät saa lahjoja. Aattona voidaan avata lahjoja - kas kummaa, tällä kertaa niitä tulikin vain äidille. Tästä (toivottavasti) seuraa itkua ja raivoamista, jota voit rauhassa katsella. Sano tyttärellesi, että tulee sitten kertomaan, kun on raivonnut tarpeeksi ja haluaa parantaa tapansa. Pakota hänet pyytämään anteeksi. Lisäksi hänen on luvattava käyttäytyä kunnolla tästä lähin.
Tämän jälkeen voit luovuttaa lahjat sillä ehdolla, että käytös pysyy kunnollisena. Jos ei, lahjatkin poistuvat.
Tyttäresi käytös muuttunee kyllä ajan mittaan itsekseen paremmaksi. Yritä saada jonkinlaiset välit aikaan ennen kuin murrosikä alkaa.
Voit myös syyllistää tytärtäsi: "Miksi vihaat omaa äitiäsi?" Tämän luulisi herättävän tunteita.
Kun tyttäresi kasvaa, anna hänelle hieman lisää vapauksia ja päätösvaltaa esim. vaateasioissa. Pysy kuitenkin tiukkana asioissa, jotka ovat sinun vallassasi. Kun et anna periksi, tyttäresi huomaa sen eikä enää yritä vastustella.
Syyllistäminen ja lahjojen evääminen eivät ole sovintoa tuovia keinoja. Kysehän on lapsesta! Turvallinen aikuinen ei edes ajattele tosissaan tällaisia ratkaisuja, kuin äärimmäisen raivoissaan ja kostonhimoissaan. Yleensä sellaiset tuulet väistyvät, kun ihminen rauhoittuu.
Jotain rakentavampia neuvoja sinuna antaisin
Nyt on uutena asiana selvinnyt, että kyse on rikkinäisestä perheestä. Tämä muuttaa tilannetta, ja voi myös olla ongelman alkuperäinen syy.
Isä saattaa nimittäin hemmotella lasta aina, kun tämän tapaa. Mitään rajoja hän ei aseta. Näin kurinpito jää kokonaan äidille. Kun äitikin siitä on ilmeisesti välillä joustanut, lapsi on kasvanut kieroon.
Uhma saattaa kyllä itsekseen asettua. Pitäisi jaksaa olla johdonmukainen, asettaa vain vähän rajoja, mutta niitä pitää sitten ehdottomasti noudattaa.
Lahjojen epäämisestä ei ole kyse, koska kenelläkään ei ole velvollisuutta ostaa joululahjoja. Jokaisella on toisaalta oikeus ostaa lahjoja itselleen.
Syyllistäminen on aivan oikein, koska lapsi on käyttäytynyt huonosti ja on täten syypää huonoon käytökseen. Turvallinen aikuinen ei edes ajattele voivansa pilata lastaan sallimalla tällaista käytöstä. Kun lapsi tekee tuhmuuksia, asiasta on huomautettava ja kiellettävä. Jos kielto ei tehoa, kielletään uudelleen ja asetetaan rangaistus. Jos kielto ei tehoa, toteutetaan rangaistus. Tässä vaiheessa on tietenkin tärkeää, että kielto on ollut järkevä ja välttämätön ja että rangaistus on kohtuullinen, vastuullinen, opettavainen ja oikein mitoitettu.
Lasten kanssa voi myös keskustella kielloista. Kiellon tai käskyn syy on tarkasti perusteltava ja asiasta on puhuttava, kunnes lapsi sen ymmärtää. Jos koko ajan vain huutaa erilaisia kieltoja, on se tietenkin täysin väärin, ja kiellot menettävät tehonsa. Lapsen pitää voida luottaa siihen, että vanhemmat käyttäytyvät johdonmukaisesti.
Mutta kuten sanoin, uhmakkuus voi mennä ohi itsestäänkin ja se kuuluu monen lapsen kehitykseen. Mitä aikaisemmin siihen puututaan, sen lievemmäksi uhmakkuus jää.
Ei voi kuitenkaan välttyä muistelemasta eräässä sarjakuvassa ollutta tekstiä, jossa holhooja ilmoitti tuhmille lapsille: "Kohta takamuksenne naukuvat!"
Sanoin sulle että kyse on lapsesta. Rangaistuksissakin on otettava huomioon hänen rajallisuutensa. Aikuista voit vetää lättyyn kun puhe ei tehoa. 8 vuotiaalle, jolla tässä tapauksessa on varmasti tunne-elämässään vaikeuksia, ja maailmankuvan kehitys vielä kesken, ei väkivallalla kasvateta tasapainoiseksi aikuisesksi.
Ei alusta asti, eikä yhtäkkiä.
Sua vois sen sijaan vähän vedellä risuilla kintuilles.
Tuskimpa tuossa enään paljoa on tehtävissä auktoriteettiä ei ole en tarkoita syyllistää juuri sinua vaan valitettavasti nykyään tuo on niin tavallista muksuja paapotaan 3-5v vuotiiana , katsotaan asioita läpi sormien odotellaan että kyllä se uhma kiukku laantuu myöhemmin. Sitten ollaan tilanteessa että 8 vuotiaana muksu on hirviö ottanut itselleen sen vallan mikä kuuluu vanhemmille.Lapsella on aivan pakko olla rajat mistä ei kertakaikkiiaan ole yli menemistä jos 3-5 vuotias hyppii silmille niin se tapahtuu aina edessäkin päin
Tällaista pikaista johtopäätöstä on turha vetää. Asioihin vaikuttaa MUUNMUASSA lapsen persoona. Ei lapsen käytös ole aina tietynlaisesta kasvatuksesta kiinni, tai sen ansiota. Sen tietää Mika jokainen, jolla on lapsia. Juna taisi mennä pikana joltain muulta.
Lapsen kanssa kun tulee jatkuvasti uusia ja uusia tilanteita, jotka vaativat vanhemmalta paljon aikaa ja vaivannäköä. Ei se, että on kolmevuotiaansa alistanut tottelemaan, auta esimerkiksi murrosikäisen tai vaikkapa kaveripiirissä kiusatun lapsen kasvattamisessa.
Jos sinä luovutat heti, kun yli viisivuotiaan kanssa tulee ongelmia, on teillä edessä rankka ja pitkä tie uuteen yhteyteen.
ja kaikkea en enää muista, mutta meillä huoneen siivoaminen rupesi luonaamaan, kun ilmoitin että sinä ja sinä päivänä kerään kaikki ylijäämätavarat lattialta roskiin, siivoa sitä ennen. Jos tarvitset apua, niin pyydä. Sitten tosiaan keräsin kaikki romut roskiin (vaatteita ja koulukirjoja lukuunottamatta) ja vein ne vielä työmaan roskikseen, eli että todella ei mistään löytynyt. Nyt ei tarvitse kuin muistuttaa, että menee ulos sinne harmaaseen laatikkoon, niin johan lattia tyhjenee...
Luin uudelleen: jos ruoka ei kelpaa, niin kerää se pois, äläkä anna välipaloja. Ei tuonikäinen lapsi enää kuole nälkään.
Ja kun lapsi rupeeaa raivoamaan, niin sano, että raivoa rauhassa, mutta minä en halua katsella, palataan asiaan sitten, kun olet saanut pahan mielen purettua; ja laita ovi kiinni, sulkeudu vaikka vessaan korvatulppien kanssa.
Meillä moiset raivarit alkoivat n.6 vuotiaana ja jatkuivat kolmisen vuotta. Tyttö oli raivareitten jälkeen aina tosi pahoilaan ja kyseli itsekin, että missä vika, kun ei osaa hallita itseään ja tunteitaan. Nyt on vuoden verran ollut rauhallisempaa, toki silloin tällöin tuiskahtaa jostain, mutta osaa hillitä jo pahimman raivonsa.
Luulisi, että koulu voisi järjestää kasvatusneuvolaan vastaanoton ja tytär pääsisi ammatti-ihmisten pakeille. Saattaahan olla, että hänellä on jokin trauma, joka paljastuisi psykologisissa testeissä.
Arvaan, että ongelma tulee myös siitä, että lapsi ikäänkuin lomailee isänsä ja isovanhempiensa luona ja tekee vertailuja eri kotien välillä. Omassa kodissa vaaditaan enemmän ja muualla on paljon lokosammat olot.
Toivotan sinulle kärsivällisyyttä ja uskoa parempien päivien koittoon, sillä kyllä niitäkin tulee, kun lapsi alkaa käyttää omaa järkikultaansa.
Monet lapset käyvät kahdeksanvuotiaana läpi uhmavaiheen.
ota yhteyttä perheneuvolaan.
Meillä yksi lapsista on ollut tuollainen pienestä pitäen. Itse olen pitänyt sitä hänen luonteeseensa kuuluvana, ja antanut hänen olla. Säännöt ja rajat on pidetty tiukkoina (tiukempina kuin helpompien sisarusten), mutta muuten olen antanut väittää vastaan ja kiukutella niin paljon kuin kiukuttaa.
Jos joskus on ärsyttänyt, olen esimerkiksi sanonut, etten koko päivänä kuule sanaa 'miksi' (minkä takia, mikä on syy), joten tyttö saa luvan keksiä kiertotien kysellä minkä takia juuri hän joutuu nyt tyhjentämään tiskikoneen. Se monesti laukaisee kiukkuhetken ja tyttö alkaa pohdiskella keinoja joita kuulisin ja sitä kautta myös sitä mikä on johtanut tähän minun ärsyyntymiseeni.
Tyttö on älykäs lapsi, joka pärjää koulussa hyvin, eikä tämä käytös ole siellä pahemmin näkynyt, joten en ole alkanut alistaa tyttöä kotona puhumaan kauniisti tai olemaan koko aikaa iloisen pirtsakka neiti. Sitäkin hän osaa olla. Jotenkin hän on _kaikkea_ aivan ehdottomasti, ilo on ylitsepursuavaa, kiukku on todellla kiukkuista ja suru tuntuu murtavan koko perheen sydämen. Ja jos tämä on tyttäremme luonto, niin olkoon.
En sano, että sinun pitäisi kotonasi hyväksyä tällaista, jos et jaksa. Sanon vain, että mieti onko lapsi aina ollut edes jollain asteella samanlainen, ja jos on, mikä teillä on helpottanut aikaisemmin. Jos taas ei, on varmasti kyse jostain isommasta ongelmasta, esimerkiksi koulussa tai kaveripiirissä, ja silloin ottaisin asian puheeksi uudelleen opettajan kanssa, lapsen kanssa ja kenties myös oman tukiverkkosi ulkopuolella olevien ihmisten kanssa (esim. perheneuvola, koulun terveydenhoitaja...).
Lähetän voimia jaksaa voimakastahtoisen lapsenne kanssa.
Pitkästä aikaa tässä oli todella hyvä kirjoitus, mielestäni. Itse olen voimakasluontoinen ihminen, varsinkin vihan tunteita (siis kun todella suutun) on joskus vaikea hallita. Sitten jälkeenpäin harmittaa oma käytös; kiroilu, huutaminen, tavaroiden paiskonta.
Voin rehellisesti sanoa, vaikka ulkopuolista hirvittää silloin kun raivostun, niin tietäisittepä miten pahalta minusta tuntuu myös. Mutta kun alan "räjähtämään" se on minulle myös hyvin fyysinen tunne. Korvissa suhisee, sydän hakkaa, kädet alkavat vapista ja aivoista katoaa kaikki estot. Jossain tiedostamattomassa lyön jarrua, etten alkaisi agressiiviseksi. Raskausaikana tämä oli vaikeaa, yritin jopa huitaista miestäni pari kertaa kun tuli riitaa. Sitten jälkikäteen en edes muistanut koko tilannetta selkeästi, harmitti vain. Myös silloin, kun lapseni olivat pienempiä ja valvottivat öisin, pinna oli TODELLA kireällä. Joskus pamautin nyrkillä kiviseinää tai sohvan käsinojaa kun en enää kertakaikkiaan kestänyt yhtään ääntä tai toimintaa mistään suunnalta. Yleensä raivoon auttaa se, että poistuu raittiiseen ilmaan hetkeksi ja nollaa tilanteen aivoissaan. Mutta lapsia et noin vain voi jättää. Jos pakenet vessaan, ne ränkyttävät oven takana ja alkavat itkemään. Ei sekään ole hyvä asia. Ja lasten kanssa ei ole taukoja, paitsi päiväunet, luojan kiitos.
Kävin lasten ollessa pieniä, perheneuvolassa omasta pyynnöstäni juttelemassa tilanteestani. Siellä minua ymmärrettiin ja opin jollainlailla myös hyväksymään omia tunnetilojani. Minulle sanottiin myös, että tuntemukseni ovat aika tavallisia suurimmalle osalle pienten lasten vanhempia. Sitä vaan syyllistää itseään helposti, kun omat kyvyt kestää jatkuvaa, toisten tarpeiden tyydyttämistä, eivät tunnukaan riittävän. Enkä sano tätä sillä ettenkö haluaisi, että ne riittävät. Vaan päin vastoin.
Yllättävää kyllä, kun omat lapseni ovat raivonneet, oli se uhmaa tai erimielisyyttä, olen kestänyt sen kuin kallio. Koska tiedän tasan, miltä lapsesta silloin tuntuu. Annan heidän raivota ja huutaa, jos siltä tuntuu. Niin kuitenkin toimitaan, kuin minä sanon. Lohdutan myös pettymyksen hetkellä, kun tahtoa ei saakaan läpi. Autan, tuen ja teen yhteistyötä. Koetan toiminnallani osoittaa myös luottamusta heihin. Lapset tietävät tämän ja pyrkivät ihanasti olemaan myös sen arvoisia.
Ehkä olen hieman tasoittunut - ikä ja elämänkokemus, perheneuvolan terapia - kiitollinen olen jokaisesta.
Halusin vain kertoa, miltä minusta tuntuu ja koska innostuin tästä edellisen kirjoittajan tekstistä. Toivottavasti siitä oli hyötyä jollekin, ainakin ajankulua, jos ei muuta.
Täällä toinen Sari, aikoinaan samassa veneessä ollut. Yksinhuoltaja minäkin, neljä lasta ja pitkä oppimäärä kärsivällisyydessä.
Neuvoja on huono toiselle antaa, kaikki kun olemme erilaisia. Ajatuksia ja kokemuksia voi kyllä jakaa.
Kuulostaa hiukan esimurkulta tuo tyttäresi, hiukan etuajassa kylläkin. Perusasiat teillä tuntuvat olevan kunnossa, kun sinä kuitenkin sanot viimeisen sanan ja kodin ulkopuolella ei ole ongelmia. Olet turvallinen, sinulle uskaltaa rähjätä!
Omani toimivat samoin, enkä ollut uskoa ulkopuolisten kehuja todeksi, kun kotona meininki oli hiukka erilaista. Tässä pari vinkkiä neuvon muodossa, poimi sopivia sovellettavaksi.
- periaate pitää, mutta älä puutu pikkuasioihin, esim. kertomasi lautasen kolina on sivuseikka, kunhan tiskit menee minne pitikin
- jatka tekemisiäsi suunnitelman mukaan kiukuista huolimatta, kiinnitä kohtauksiin mahdollisimman vähän huomiota. Paha mieli ei ole vaaraksi, varsinkaan itse aiheutettu
- yritä tietoisesti olla hermostumatta, mutta sitten kun suutut(mahdollisimman harvoin), sano se ääneen isoilla kirjaimilla ja selitä syy
- älä jää miettimään menneitä taisteluita äläkä muistuta niistä ilman tosi hyvää syytä, ettei synny itseään ruokkivaa riitakierrettä
- vältä ilmaisuja "miksi sun aina pitää", "miksi sä oot tommonen"
- juttele kaiken maailman asioista, kun talossa on sopu
- kiitä aina, kun on aihetta
- nauti hyvistä hetkistä ja anna sen näkyä
Näillä eväillä meillä selvittiin isoksi asti, nykyään olen jo mummo ja hermot on lepotilassa:)
Jospa ne teillä pahimmat höyryt pääsevät nyt ulos, ja murrosikä on helpompi rypistys! Onnea matkaan!
Hei kaikille teille, jotka olette lukeneet ja vastanneet kirjoitukseeni, suurin osa neuvoista oli järkeviä, joskin pääosin jo kokeiltuja, mutta uskon nyt, etten ole tai ole ollut aivan hakoteillä kasvatusperiaatteissani, tästä on hyvä jatkaa.
Toivotan teille kaikille menestyksekästä Uutta Vuotta 2005!