En kestä mun vanhempia.

Alotetaan siitä, että mun äiti mun just sellanen persoona jonka pelkkä olemus välillä ärsyttää mua. Ajattelen aina, että "V*ttu mikä hölmö". Se on sellanen hölmö, ärsyttävän lapsellinen ja esittää aina välillä jotain. Sit mun iskän logiikka on ihan hiton outoo. Se saa raivarin, jos se on huolissaan ja se on pelottava kun se on oikeesti vihanen. Mun vanhemmat ei ikinä auta mua ongelmissa. Viimeks sanoin " En voi tehä matikan läksyi, kun kukaan ei kerro mitä tuli läksyks" sit ne sano " Voi, voi. Ansaitset jäädä koulun jälkee tekee niitä ja kävele 5km kotii eikä me tulla hakee"(meen aina bussilla kouluun). Olin sillee jaa kiva ja nykyään en ees pysty puhuu niille mun ongelmista tai muutenkaan en pysty luottaa niihin. Ne on niin monesti käsittäny mut väärin ja luulee aina et valehtelen. Musta tuntuu et kärsin yhessä vaiheessa masennuksestakin tän takia, mutta koska oon aika positiivinen ja unohan kaikki tollaset hetkessä niin aika lievää se oli. Oon niin monesti itkeny mun vanhempien takii. Itkin tänää 2h kun mua ärsytti ja harmitti niin paljon. Ymmärrän et oon teini ja on murrosikä ja kaikki muu paska ja tää aika on monele vaikeinta aikaa koko elämässä, mutta tuntuu että haluisin vaa karata, kun en jaksa enään mitään. Mulla on muutenkin jo jokapäiväsiä ongelmia esim. en nuku tarpeeks, syön huonosti, en hoida aina hygieniaani, oon laiska, koulussa ongelmia, ulkonäköpaineita, kaverit ja mitä vielä... Miks elämän pitää olla niin vaikeeta? Oon muutenkin aila rento enkä jaksa koko ajan lässytystä joka ikisestä maailman asiasta mitä pitäis tehä, vaikka mun vanhemmat ei tunnu ikinä saavan mitään aikaan(ainakaan mitää hyvää) ja silti ne aina valittaa.

Kiitos kun sain purkaa oloani ja anteeks, jos on kirjotusvirheitä.