Tosipaikka

Kyllä ne sossut päättävät kuka ne lapset ottaa vai ottako kukaan. Itse siihen ei paljoakaan voi vaikuttaa. Jos tilanteesi on se, että sossut ovat jo sen päätöksen tehneet ja sijoitus tapahtuu teille.

Meillä oli vähän aikaa sitten samanlainen tilanne.

Olemme kyllä jo iäkkäämpiä ja omiakin lapsia on. Päätös piti tehdä kuitenkin suht nopeasti. Päätimme ottaa myönteisen kannan eli loppu oli sitten muista tahoista kiinni (sosiaalitoimi). Lapsi on ollut nyt meille sijoitettuna jonkin aikaa ja olemme kokeneet monenmoista, mitä emme osanneet etukäteen kuvitella. Silti olemme sitä mieltä, että teimme oikean ratkaisun.

Mieti haluatko lapsia elämääsi nyt. Lapset ovat työläitä kasvattaa. Lisäksi tällaisissa tilanteissa pitää osata neuvotella myös biologisten vanhempien kanssa. On tärkeää, että biologiset vanhemmat hyväksyvät sukulaissijoituksen, muuten lähtökohta yhteistyöhön on luonnollisesti hankala.

Olemme oppineet paljon uutta elämästä. Meillä on ollut vaikeaakin välillä, mutta keskusteluyhteys biovanhempiin on onneksi säilynyt. Sosiaalityöntekijät ovat olleet ammattitaitoisia ja se on helpottanut tilannetta monesti paljon.

Jos sukulaistesi tilanne menee niin pitkälle, että lapset otetaan huostaan/ heille etsitään sijaisperhettä, voitte miehenne kanssa ilmottautua halukkaiksi sijaisvanhemmiksi. Tällöin sosiaalitoimen lastensuojelun perhehoito käynnistää "tutkinnan" sopivuudesta sijaisvanhemmiksi juuri kyseisille lapsille.

Sukulaisisjoituksessa on kuitenkin omat ongelmansa esim. biovanhempien yhteydenpidon rajaamisen suhteen. Toisaalta taas omat etunsakin!

Meillä oli melko samanlainen tosipaikka. Tässä tulee nyt pitkä tarina sukulaisuudesta.

Vuosia olimme seuranneet lähisukulaisen lapsen tilannetta ja osasimme odottaa huostaanottoa. Olimme ajatelleet, että jos vain mahdollista, lapsi voisi tulla meille. Myös muu suku kannusti meitä siihen. Lapsi oli tällöin muutaman vuoden ikäinen. Huostaanoton aikoihin lapsen vanhempia ei asia kiinnostanut, mutta sen jälkeen kävi hyvin selvästi ilmi, etteivät he hyväksyneetkään meitä sijaivanhemmiksi (käräjiä on käyty). Sijoitus on kuitenkin jo tapahtunut, ja sosiaalityöntekijätkin katsoivat, että lapsen on hyvä olla meillä. Mekään emme olleet käyneet mitään Prideä.

Sijoitus on nyt kestänyt muutaman vuoden. Biovanhemmat eivät vieläkään hyväksy meitä. He kokevat, että olemme aina halunneet heille pahaa (olemmehan sukulaisia) ja siksi vieneet heiltä lapsen, vaikka olemme joustaneet kaikkemme ja aina suhtautuneet heihin asiallisesti. Olemme myös yrittäneet luoda lapselle kuvaa turvallisista, rakastavista biovanhemmista, vaikka hänen käytännön kokemuksensa on toinen ja hän ajoittain jopa pelkää tapaamisissa humalaisia vanhempiaan. Silti haluaa tavata, ja pidämme sitä hyvänä asiana, että lapsi edelleen rakastaa vanhempiaan.

Sosiaalityöntekijöiden vaihtuessa sosiaalipuoli alkaa uskoa siihen, että me olemme pahantahtoisia sukulaisia, vaikka biovanhemmat ovat edelleen täysin alkoholisteja ja heille "sattuu ja tapahtuu" kaikenlaista, eivätkä he ole edes yrittäneet korjata tilannetta, kun mitään vikaa ei ole; syy huostaanottoon oli vain meissä (vaikka lastensuojeluilmoitukset olivat tulleet muualta, mm. muulta suvulta, päiväkodista, poliisilta ym).

Koska olemme sukua, biovanhempien on todella helppo syyttää ja haukkua meitä päin naamaa, ehkä helpompaa kuin jos olisimme vieraita.

Sosiaalityöntekijät eivät pysty/viitsi tehdä mitään. Olisimme halunneet koulutusta, mutta sitä ei kuulemma kannata antaa, kun olimme jo ryhtyneet hommaan (pyysimme alusta saakka päästä Prideen tai edes johonkin). Sos. työntekijät pistävät meidän vastuulle kaikki tapaamiset ym. yhteydenpidon, vaikka se ei koskaan onnistu (biovanhemmat ovat yhtä kertaa lukuunottamatta olleet humalassa ja soittelevat päissään). Eivät pistä rajoja vanhemmille, vaikka korkea aika olisi jo. Emme vastusta tapaamisia, mutta humalaisia tapaamisia kyllä, koska silloin biovanhemmat tuppaavat huutamaan ja haastavat riitaa (emme mene mukaan riitelyyn mutta pakko olla paikalla kuitenkin). Lisäksi biovanhemmat yrittävät "ostaa" lastaan lupaamalla kuun taivaalta, jos tämä palaisi kotiin tai yrittävät saada lapsen huolestumaan heistä, jotta lapsi haluaisi tulla kotiin huolehtimaan asioista (yrittävät saada lapsen jollakin keinolla haluamaan vanhempien luokse). Biovanhemmat pyrkivät aina tilaisuuden tullen haukkumaan meitä lapselleen, ja jopa keksivät meistä juttuja joita kertovat sitten myös sosiaalityöntekijöille. Tämä on kai ihan normaalia, ja ihan ok sosiaalityöntekijöillekin.

Kannattaa todella miettiä. Jos biologiset vanhemmat hyväksyvät teidät, jonkinlainen mahdollisuus voisi olla onnistua. Itse olen tähän asti kestänyt tilanteen hyvin, koska ymmärrän biovanhempien vakavan alkoholiongelman ja ilmiselvät mielenterveysongelmat. Nyt alkaa kuitenkin vähitellen keittää, koska tilanne ei muutu mihinkään, sosiaalityöntekijät ovat tehneet lapsesta jonkinlaisen motivointiesineen, että kokeillaan, jospa vanhemmat olisivat selvin päin tapaamisissa, jos saisivat tavata useammin ja ilman valvontaa (vaikka valvottunakaan ei ole onnistunut, mutta peruste on se, että biovanhemmat eivät uskalla olla selvinpäin kun me SUKULAISET olemme paikalla, kun olemme sellaisia stessitekijöitä, kun valvomme eli "kyttäämme" ym.) Sosiaalityöntekijät varmasti uskovat, että me sijaisvanhemmat kestämme mitä vain, sillä olemmehan sukulaisia. Ja että lapsi kestää, vaikka oireilee kotona ja koulussa ja kertoo tiettyjä asioita.

Niin, siis kannattaa miettiä. Jos olette tutustuneet tämän palstan kirjoituksiin mahdollisista ongelmatilanteista ja silti olette valmiit ryhtymään sijaisvanhemmiksi, niin siitä vaan. Sijaisvanhemmuus on antoisaa, ja mekin rakastamme tätä sukulaislasta kuin omaamme. Olemme mekin melko nuoria, eli ei tämä ole iästä kiinni; omasta motivaatiosta ja henkilökohtaisista ominaisuuksista kylläkin. Tavallista vanhemmuutta tämä on, paitsi lisänä on se, että lapsella on toisetkin vanhemmat ja että lapsillakin saattaa olla jonkinlaisia ongelmia, jotka vaativat hoitoa, esim. terapiaa.

Sosiaalityöntekijöiltä kannattaa vaatia pääsyä koulutukseen ja etenkin työnohjaukseen, jossa saa tukea toisilta sekä tietenkin tietoa, jota sosiaalityöntekijät eivät välttämättä teille kerro. Kannattaa liittyä johonkin sijaisvanhempien yhdistykseen; Perhehoitoliitosta saa tietoa tästä. Tällöin saa tietoa siitä, mitä oikeuksia sijaisvanhemmilla on (vai onko niitä) ja tietoa esim. toimeksiantosopimuksesta.

Sukulaissijoituksen parhaita puolia ovat tietysti esim. se, että lapsi on ennestään tuttu ja pääsee tuttuun perheeseen, jossa hänestä on ennenkin huolehdittu ja rakastettu. Lisäksi suhde muihin sukulaisiin yleensä säilyy, näin ainakin meillä. Huono puoli on varmasti tuo, että biovanhempien on helppo osoittaa vihantunteensa, ja että sosiaalityöntekijät jostain syystä kuvittelevat sijaisvanhempien kestävän sukulaisten haukut ja uhkailut paremmin kuin vieraiden.

Vähitellen olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, etten sovellu tähän työhön. On hirveän raskasta olla tässä samassa tilanteessa vuosikausia. Tilanteeseen ei ole tulossa muutosta. En jaksa enää ymmärtää näitä sukulaisia, jotka saavat sanoa ja tehdä mitä huvittaa. En odota kiitosta, mutta asiallista käytöstä edes lastaan kohtaan. On ikävä katsoa vieressä, kun lapselle örvelletään ties mitä.

Mutta teillä toki voi olla eri tilanne. Moni vanhempi varmasti "herää" huomaamaan ongelmansa viimeistään silloin, kun lapset huostaanotetaan. Uskoisin, että suurin osa biovanhemmista yrittää tehdä kaikkensa, että saisi lapsen takaisin ja pyrkii toimimaan lapsensa parhaaksi; meillä valitettavasti biovanhemmat käyttävät aikansa ja energiansa muuhun, vaikka olisivat voineet edes yrittää.

"Tavoitteena on päihteettömyys", sanoo sosiaalityöntekijä. Muuta kommenttia en ole pariin vuoteen kuullut...