Nyt täytyy kysyä miten muilla, kun alkaa hermo mennä ihan täysin...
Meillä on 2v 3kk:n ikäinen pikkuneiti, josta on tullut ihan mahdoton. Tyttö saa aivan hillittömiä raivokohtauksia, joihin ei tunnu auttavan kuin aika. Ymmärrän kyllä että tuossa iässä pukkaa uhmaikää päälle, mutta jos raivari kestää 2,5 tuntia, niin onkos se enää "normaalia"? Yleensä raivarit saa alkunsa siitä, kun neiti ei saa pomottaa muita. Silloin sitten neiti huutaa suoraa huutoa, potkii ja huitoo ja yleensä paukuttaa vielä päätäänkin. Kaikkea mieleentulevaa olemme yrittäneet lepyttämistaistelussa. On viety omaan huoneeseen huutamaan ja rauhoittumaan, pidetty väkisin sylissä (omat voimat loppuu ennen kuin raivoaminen), koitettu lahjoa milloin milläkin tai yritetty saada huomio siirrettyä johonkin ihan muuhun asiaan. Ei tepsi... Ihan kuin tyttöön ei saisi mitään kontaktia, kun huuto alkaa. Pelkkä rauhallinen puhekin vaan saa aikaan entistä kovemman huutamisen.
Muuten tyttö on kyllä kiltti, iloinen ja reipas. Puhuu todella hyvin ja osaa jo paljon lorujakin ulkoa. Meillä syödään säännöllisesti ja muutenkin päivärutiinit on aika tarkat, kun kotona on myös 7 kk:n ikäinen vauva. Pääsee itsekin helpommalla kun asiat tapahtuu saman rutiinin mukaan. Vahvatahtoinen meidän neiti on aina ollut, mutta ei tätä uhmaa ihan näin pahaksi kuvitellut...
Olisiko jollakin lohduttavia kokemuksia vastaavasta? Kai tuo murrosikään mennessä ohi menee?!? :-)
Meillä on 2v 3kk:n ikäinen pikkuneiti, josta on tullut ihan mahdoton. Tyttö saa aivan hillittömiä raivokohtauksia, joihin ei tunnu auttavan kuin aika. Ymmärrän kyllä että tuossa iässä pukkaa uhmaikää päälle, mutta jos raivari kestää 2,5 tuntia, niin onkos se enää "normaalia"? Yleensä raivarit saa alkunsa siitä, kun neiti ei saa pomottaa muita. Silloin sitten neiti huutaa suoraa huutoa, potkii ja huitoo ja yleensä paukuttaa vielä päätäänkin. Kaikkea mieleentulevaa olemme yrittäneet lepyttämistaistelussa. On viety omaan huoneeseen huutamaan ja rauhoittumaan, pidetty väkisin sylissä (omat voimat loppuu ennen kuin raivoaminen), koitettu lahjoa milloin milläkin tai yritetty saada huomio siirrettyä johonkin ihan muuhun asiaan. Ei tepsi... Ihan kuin tyttöön ei saisi mitään kontaktia, kun huuto alkaa. Pelkkä rauhallinen puhekin vaan saa aikaan entistä kovemman huutamisen.
Muuten tyttö on kyllä kiltti, iloinen ja reipas. Puhuu todella hyvin ja osaa jo paljon lorujakin ulkoa. Meillä syödään säännöllisesti ja muutenkin päivärutiinit on aika tarkat, kun kotona on myös 7 kk:n ikäinen vauva. Pääsee itsekin helpommalla kun asiat tapahtuu saman rutiinin mukaan. Vahvatahtoinen meidän neiti on aina ollut, mutta ei tätä uhmaa ihan näin pahaksi kuvitellut...
Olisiko jollakin lohduttavia kokemuksia vastaavasta? Kai tuo murrosikään mennessä ohi menee?!? :-)
Vastaukset 13
Vanhimmat
Heips.
Meillä on 2v 4kk:den ikäinen poika ja kuvailemasi "oireet" olisivat voineet olla minun kirjoittamiani..
Viime viikolla raivari sai alkunsa kun poika piti pientä kitinää íllalla sängyssään (näki vain unia..) ja menin katsomaan ja poika "heräsi" minun tullessa huoneeseen ja siitä alkoi 1,5 tuntia kestävä raivokohtaus.. Ja sama toistui eilen kun tulimme kaupasta autolla ja poitsu nukahti matkalla autoon ja heräsi kun kannoin häntä sisälle. Ja taas raivoamista kesti melkein 2 tuntia.
Pojallamme on muutenki VAHVA oma tahto ja tiedän että tämä kuuluu tähän ikään ja että hän koettelee vain minua, mutta silti.. Tulee ihan tosi "voimaton" olo kun mikään ei auta, mutta minäkin lohduttaudun ajatukseen että ehkä viimeistään murkkuiän alkaessa tämä vaihe päättyy.. :o)
Voimia teille!!! :-)
Uhmaiästä paljoakaan tajuamatta kysyisin, voiko teidän pientä raivoajaa jättää joksikin aikaa kokonaan huomiotta, vai onko hän vaaraksi itselleen, muille perheenjäsenille tai kodin irtaimistolle?
Jos raivoamisessa kerran kyse on pomoilun tarpeesta, niin onhan sekin lievä hyvitys lapselle että mamma hyysää ja koittaa keksiä kaikki keinot, kunhan vaan jaksan vielä vähän raivota ?!
Jaksamista sinulle!
Kaikki kysymykset sallittakoon... :-) Ei tämä mamma sen enempää kyllä hyysää neitiä. Kyllä se raivari yleensä on "lusittu" omassa huoneessa ja yksin ilman paapomista, mutta aina joskus iskee huono-mamma-kompleksi ja koittaa keksiä jotain rauhoittavaa. Erityisesti, kun jokainen kasvatuksesta hirveän paljon tietävä instanssi korostaa, että lasta ei koskaan saisi jättää yksin huutamaan... Niin, ja on meikäläisellä korvatulppiakin kourallinen ja käytetty on! ;-)
Uhmaikäinen lapsi on itsekin "ahdistunut" ristiriitaisesta tilanteesta, eikä lasta lainkaan helpota se, että hänet tyrkätään yksin huoneeseen pahoilla mielin. Lapsesta tuntuu että hänet hylätään, eikä hän kelpaa vanhemmille jos on kiukkuinen eikä täytä "odotuksia". Luota siis ketjun aloittaja huonomamma-kompleksiisi ja pidä lasta vaan sylissä. Huoneeseen tyrkkääminen ei ole kenellekään hyödyksi; lapselle paha mieli, sinulle paha mieli, eikä huuto ainakaan lakkaa.
Mieti nyt; huutava lapsi huoneeseen- "tule sitten takaisin kun osaat käyttäytyä" -> ajatus, ettei lasta jakseta jos hän ei käyttäydy odotetusti.
Heippa
En kuvitellutkaan että ahdistunutta lasta jätettäisiin yksin (ainakaan omaan huoneeseensa suljettuna - hui!), vaan hänen raivonsa jättettäisiin huomiotta: huutakoot vaikka puolen metrin päässä, mutta mamma voisi yrittää jatkaa hommia niin kuin lapsi ei mesomisella saisi mitään reaktiota aikaan. Äitihän on päätöksensä tehnyt, ja tarkoituksena on pitää siitä kiinni, vaikka lapsi kuinka sitä uhmaa.
Tottakai sitten, kun tuo täysin kontaktia ottamaton vaihe on ohi, on oltava paikalla rauhoittamassa tai jotain. Mutta tämänhän alkuperäinen oli jo kokeillutkin...
En tiedä lastenhoidosta mitään niinkuin ei kukaan muukaan, mutta kantaisin myös korteni kekoon.
Ihmettelin, eikö "uunoa" ymmärretty oikein, koska mielestäni se on tepsivä keino. Ethän missään vaiheessa sanonut, että lapsi täytyisi "eristää".
Itselläni on vain 5 lasta, joista vanhin 16 ja nuorin 2v4kk. Silloin kun nuorimmainen saa näitä uhmaikäisen raivonpuuskia niin me muut emme ole näkevinään niitä ja alamme esim. pelata jotain kivaa peliä. Useimmiten ne huudot loppuvat lyhyeen kun lapsi haluaa tulla myös mukaan pelaamaan.
Ehkä tämä ei kaikkiin lapsiin ole paras keino, mutta on meillä tepsinyt.
Jaksamista kaikille ja onnellista uutta vuotta!
Sinulla uuno ei ollut omia lapsia?
Käytännössä ei onnistu tommonen, että lapsi on siellä jossain muualla vähän kauempana raivoamassa, ja äiti ja isä jatkaa omia hommiaan kuin lasta ei olisikaan.
Ensinnäkin siksi, että omasta kokemuksestani - omat lapseni -eivät pysyneet niillä jalansijoilla ("paikka!") vaan tulivat perään, jalkoihin, ja vetivät raivarinsa siinä, äidin vierellä.
Toisekseen siksi, että se huuto ja meteli on melkoista, pitäisi olla täydellisen paatunut ja kovasydäminen ettei siihen ragoisi mitenkään.
Kolmanneksi siksi, että minun mielestä EI KOSKAAN pidä jättää huomioimatta - EIKÄ ainakaan silloin, kun LAPSELLA ON PAHA OLLA !
MYÖS epätoivottavaan käytökseen tulee puuttua, lapsi tulee huomioida myös silloin - ja juuri silloin - kun hän käyttäytyy epätoivottavalla tavalla = on hankala = kiukuttelee = saa raivarin.
Joku viisas sanoi, että lapsi tarvitsee huomiota juuri silloin, kun hän sitä vähiten "ansaitsisi".
Mieti itseäsi: sinulla on huono päivä, huono hetki. Et osaa kertoa, mikä v***taa, tiuskit ja karjut kumppanillesi ja ole pahalla tuulella kaikin puolin.
Ja kumppanisi jatkaa lehden lukua tai tv:n tuijottamista, syömistä tai tiskaamista tai puhelimessa puhumista tms. kuin sinua ei olisi olemassakaan. Vasta kun hymyilet ja olet iloinen, kumppanisi huomaa sinut, ottaa kainaloon ja rakastaa sinua.
Ei, näin ei pariskunnat keskenään toimi, tai sitten erotaan. Vai mitä?
Sama pätee lapsiin. Myös kiukutteleva ja raivoava lapsi tulee huomata ja huomioida.
Sen minä kyllä ymmärrän, että se on raskasta ja voimia kuluttavaa. En osaa neuvoa, miten pitäisi toimia: pitää sylissä, viedä huoneeseen, vaiko olla vain lähellä ja vierellä ja sitten kun vähän tulee huutoon taukoa, ottaa syliin ja sanoa tyynen rauhallisesti mutta päättäväoisesti että no niin, nyt riitti.
Teoriaa tämäkin on. En siis tiedä miten toimia.
Vanhemmat lapseni ovat jo niin isoja - en muista enää miten menettelin mutta huomioimatta en jättänyt.
Nuorin on vasta alle 2 v reippaasti, mutta melko vahvatahtoinen tuntuu olevan.. saa nähdä mitä edessä on..
Meilläkin paukutetaan päätä lattiaan ja kaapinoviin... Neuvoksi on annettu kolme S:ää: Syliä syliä ja syliä. lapsi tuntee itsensä turvattomaksi suurien tunteidensa kanssa ja hänen pitää saada kokemus siitä, että joku on niin vahva että kestää ja kantaa ne. Periksi ei silti saa kohtausten aikana antaa, muuten lapsi saa liian suuren vallan ja sitä kautta vastuun jota hän ei pysty kantamaan eikä pidäkään. Vaikeaahan se on kun oma pinna paukkuu katkeamispisteessä.... I know.
Koittakaamme kestää!
Aforismi:
Lapset opettavat meille monia asioita - mm. kärsivällisyytemme rajat.
Toisen lapsen syntyminen perheeseenne on ollut tyttärenne järkyttävä asia, ja sitä surua hän nyt purkaa. Itkeehän vauvannekin, siksi tyttökin haluaa metelöidä.
Jompi kumpi teistä vanhemmista voisi omistautua joskus vain vanhemmalle lapsellenne ilman vauvaa, jolloin tyttö tajuaisi, että hän on vieläkin tärkeä teille, vaikkei enää ole ainoa lapsi.
Minulla on kaksi omaa raivareita saanutta lapsukaista,
hyvällä tuulella ihania, raivareissa oli paras kesto pari tuntia ja tavarat lentää.
Onneksi olin ennen lapsia töissä päiväkodissa, tunnehäiriöisten lasten ryhmässä ja opin kiinnipitohoidon/sylihoidon/holdauksen.
Muuten olisi koti ja hermot ja avioliitto mennyt.
Apuna oli lisäksi Jirina Prekopín kirja "Pikku tyranni" ja Welsh, M.G. "Syliaika".
Molempia saa kirjastoista.
Käytännössä tarkoittaa sitä, että perheessä pitää sopia kumpi vanhemmista ottaa vastuun raivopäästä, kumpi hoitaa pikkusisaruksen ja tavallisen elämän raivoamisen aikana. Lasta ei siis jätetä yksin tai huomiotta, vaan aikuinen on koko ajan kosketuksessa ja ohjailee raivaria rauhoittumisen suuntaan. (Lue kirjat)
Meillä isä hoiti pikkusiskon (vei pois karjuvan ja raivoavan veljen luota) ja minä "istuin" isonveljen kanssa ja otin vastaan mitä tuli.
Pidin kiinni lapsesta, rauhoittelin
(vaikka ei näyttänyt olevan mitään tehoa),
puhuin, selitin että nyt sua hermostuttaa,
mutta se menee pian ohi jne.
Lapsi huusi ja huusi, potki, kiemurteli,
yritti purra, sylki. Pysyi silti syliotteessa, napakassa mutta hellässä.
Lopulta raivo vaihtui lohduttomaan itkuun
ja paha olo meni ohi.
Sitten istuimme sylikkäin ja paijailimme toisiamme.
Kerroin, että tykkään silti lapsesta ja että hän on hyvä lapsi.
Kun raivo ja itku oli mennyt ohi saivat muut
tulla takaisin.
Tätä jatkui ekan kanssa kaksivuotiaasta kuusivuotiaaksi, alkuun tiheämmin,
sitten myöhemmin, kun lapsi alkoi pystyä hallitsemaan tunteitaan tahti vaimeni.
Mutta (kun minusta on kysymys,näin käy aina!) sitten olikin pikkusisko vuorossa.
Voi niitä syli-istuntoja.
Hiki virtasi molemmilta,kuulo meinasi mennä,
mutta lopulta rauha tuli taas maahan.
Kyselin nyt jo isoilta koululaisiltani,
miltä tuo sylihoito oikein tuntui.
Molemmat miettivät ja tulivat siihen tulokseen, että oli turvallista saada hervari aikuisen sylissä (kainalossa, mahan alla, miten milloinkin) ja hoidossa.
Että oli helpotus, kun ei tarvinnut itse miettiä, milloin on valmis ja rauhallinen jatkamaan tavallista elämää, kun aikuinen määritteli sen milloin päästää irti.
Ja että joskus kun oli oikein paha olla,
niin silloin ihan tahallaan he aloittivat kiljumisen "että pääsisi tiukkaan syliin".
No, tästä tuli pitkä vuodatus.
Joillain tämä auttaa, toiset ovat kauhuissaan:
Voiko lasta pidellä väkisin?
Voiko estää liikkumasta ja kuinka itse suojautua esim potkimiselta ja puremiselta?
Kyllä voi, holdaus on taitolaji johon voi vain opetella.
Ja ennenkaikkea, jos aloittaa kiinnipidon,
on koko prosessi vietävä loppuun asti.
"Mä vaikka kuolen, mut mä en päästä sua irti
ennenkuin sä oot rauhottunnu."
(Lue Prekopin kirja)
Voimia kaikille. Ja rakkautta lapseen.
Eeva.
Meillä on 4- ja 3-vuotiaat tytöt, joista nuorempi on se tulta syöksevä raivarihirmu. Varsinkin silloin vähän yli 2-vuotiaana huuto alkoi lähes tyhjästä ja jatkui ja jatkui ja jatkui. Toisin kuin esikoisen kanssa, holding oli tämän lapsen kohdalla äärimmäisen tuskallista sekä äidille että lapselle: ensinnäkin, karjumisen volyymi oli ihan toista luokkaa kuin isosiskolla (siis todellakin järkyttävän kova ääni), joten sylissäpitäjän kuuloaisti joutui kohtuuttoman kovalle koetukselle. Toiseksi, tämä neiti oli jo 2-vuotiaana niin voimakas raivossaan, etten minä pienikokoinen naisihminen kerta kaikkiaan kyennyt fyysisesti viemään holdingia loppuun. Puoli tuntia pystyin pitelemään, sitten loppui voimat ja korvia särki. TODELLA turhauttavaa.
Seuraavaksi kokeilimme sitä, että likka viedään omaan sänkyyn huutamaan ja äiti tai isä jää viereen istumaan ja tyynnyttelemään lasta itkun taukojen aikana. (näin siis vain silloin, kun molemmat vanhemmat olivat paikalla, sillä 3-vuotias isosiskokin kaipasi vanhemman seuraa) Siellä sai todellakin istua 2,5 tuntia hirveässä metelissä ja unohtaa kaiken, mitä oli ollut tekemässä tai mitä olisi pitänyt tehdä... pyykit sikseen, koira odottakoon ulkoiluaan, ei siivota vaikka vieraita on tulossa, eikä kai niille mitään tarvi tarjotakaan, sanotaan vain että en ehtinyt leipoa kun tytär sai raivarin, kyllähän sen ymmärtää...
Kannatan siis sitä, että lasta ei jätetä yksin raivossaan, mutta kun näitä raivareita tulee vähintään kaksi päivässä à 2,5h niin kyllä siinä korvat kärsii ja koko huusholli.
No, seuraavaksi päätimme tehdä niin, että kun neiti alkaa huutaa jostain tyhmästä asiasta, hänet nostetaan keskelle olohuonetta tuoliin istumaan ja sanotaan että huuda siinä valmiiksi ja tule sitten meidän muiden kanssa touhuamaan. Lapsi ei siis jäänyt yksin, ja muut perheenjäsenet jatkoivat hommiaan ympärillä ikäänkuin huuto ei olisi peittänyt alleen kaikkia muita ääniä. Tällä menetelmällä raivarit lyhenivät kerta kerralta, kunnes loppuivat kokonaan. Emme siis houkutelleet tyttöä lopettamaan huutoa, olimme vain niin kuin mitään erikoista ei olisi tekeillä. Silloin 3-vuotias isosiskokin oli hyvin juonessa mukana.
Meidän tyttö ei nostanut takamustaan tuolista ennen kuin oli huutonsa huutanut, enkä tiedä mitä olisin tehnyt seuraavaksi, jos hän ei olisi kertakaikkiaan pysynyt siinä tuolilla, mihin hänet määrättiin. Onneksi ei tarvinnut miettiä seuraavaa siirtoa.
Kokonaan toinen asia on se, miten tuollainen megaraivari taltutetaan silloin, kun lapsia on kaksi ja aikuisia vain yksi, ja on kiire töihin. Meillä mies lähtee töihin jo kuudelta, eli minä olen se, joka vie lapset hoitoon klo 7.30 ja pyrkii olemaan työpaikalla klo 8.00. Jos tämä raivotar alkaa huutaa klo 7.15, minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin jättää hänet huutamaan päiväkotiin. Jos hän ei suostu pukemaan ulkovaatteita kun pitäisi lähteä, laitan hänet autoon ilman ulkovaatteita, koska minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa odottaa tai neuvotella. nämä ovat kamalia tilanteita, mutta vaihtoehdot ovat vähissä.
Uhmaikäisen kanssa pitää mielestäni muistaa seuraavat asiat:
1) Osoita lapselle lempeästi, mutta jämäkästi, että sinä tiedät, mitä pitää tehdä. Aina. Vaikket tietäisikään. Lapsen täytyy saada olla tietämätön. Aikuinen tietää, miten toimitaan.
2) Älä jätä yksin. Lapsen sisäinen tuska on tarpeeksi suuri ilman hylkäämisen tunnettakin.
3) Älä lahjo lasta.
4) Älä latele sellaisia uhkauksia, joita et aio toteuttaa. Esim. jos sanot lapsille että viet sen lelun naapurin sedälle, jos siitä vielä tapellaan, niin sitten myös teet niin. Lapset tulkoot mukaan soittamaan naapurin ovikelloa ja tarjoamaan hänelle leluaan, jos eivät osaa vuorotella sen käytöstä.
5) kaikista edellämainituista säännöistä joutuu joskus poikkeamaan!:)
tsemppiä!
on sanottava että 2 vuotiaan raivarit ei ole mitään vahva tahtoisen murkkuikäisen raivareihin. itselläni molemmat tytöt vahvoja persoonia, kuin kopiot toisistaan vaikka ikäeroa on 18 vuotta. vanhemman kanssa pärjäsi jotenkuten mutta nuorempi pisti kaikki sekaisin. isä antoi iltatähdelle kaikki periksi, kylässä ja vieraiden aikana kiltti kohtelias ja aivan vauvana helppo lapsi. ei itkenyt öisin, tuntui että oli aina hymyssä suin. mutta,mutta uhma-ikä oli sellaista rumbaa aamusta iltaan. välillä tuntui että lapsi oli vaihtunut laitoksella, meillehän tuommoista ei ollut syntynyt. nyt tyttö 10v ja alkaa murkkuilla, tässä on mielenkiintoiset ajat vielä edessä. vanhemmalla tytöllä murkkuilu jatkui yli 20v.kyllä meidän äitien on vaan kestettävä.tsemppiä:)
Ihanaa (????) että muillakin on samaa ongelmaa! Meillä 2,5-vuotias tyttö joka myös tuossa 2-vuotispäivän tienoilla aloitti hurjat raivokohtaukset.Esikoinen,pian 6-vuotias poika,on ollut lauhkea kuin lammas tähän tapaukseen verrattuna. Tytöllä on kyllä huomattavasti luonnetta ja temperamenttia muutenkin,vaikka ns.kiltti onkin yleensä. Toivon vain että tämä pahin uhmakausi pian menisi ohi... Ja että seuraava lapsi olisi taas kiltti poika....