Sytytän tupakan pimeässä huoneessa, vain sytkärin tuli heijastaa valoa seinille, jossa on revityt julisteet. Pian tuli sammuu ja tunnen tupakansavun hivelevän kasvojeni ihoa. Imen syvään ja puhallan ulos kylmän rauhallisesti kaiken turhan melestäni, savun mukana tietysti. Taas pimeää...aivan pimeää. Hengitykseni pihisee aina kun imen tupakasta kuolemaa ja puhallan sen. Savu leviää koko huoneeseen ja täyttää sen kuolemalla. Ilmastointia ei ole, joten happi alkaa vähetä. Kuumat hikipisarat valuvat otsaltani; ensin silmäkulmaan, nenänvartta pitkin huulille, leualle ja sitten....tipahtaa äänekkäästi lattialle, "plop". Istun pehmeällä nojatuolilla, etukenossa, nojaten oikealla kyynerpäällä reiteen ja pitäen tupakkaa rennosti sormien välissä. Tupakka kuluu ja kuluu, mutta tuijotan vain pimeyteen. Aivoni jyllää melkein tyhjää, mutta sitten tulikin mieleen asia, minkä takia oikeastaan istun tässä tuolilla. Samalla kun tumppaan tupakan vieressäni olevaan tuhkakuppiin, sanon: "Kuule".
Tai no, pikemminkin kuiskaan, koska huoneen hiljaisuus tuntuu niin ihanalta rikkoakseni sitä täysin. Ei vastausta. Nojaudun selkänojaa vasten, pehmeää, ihanaa selkänojaa vasten. Selkäni on ihan hikinen, joten ohut paita on kastunut ja kastaa myös selkänojan. "Perkele!", kuuluu karkea huuto jostain huoneen nurkasta. "Perkele ei auta sinua nyt!", sanon hieman painokkaasti. Tiesin ettei tässä voi mennä koko iltaa, muuten jäisi Kauniit ja rohkeat näkemättä. "Perkele!", kuuluu taas jostain huoneen pirullisista nurkista. Ääni oli vielä kovempi ja saa minussa aikaan sekä turhautumisen, että vihan tunteen. Vaikea asia käsitellä...sytytän taas tupakan. Imen nopeasti henkoset ja raavin otsaani. Hiukset ovat ihan sekaisin. Pää sekaisin, hiukset sekaisin...naurahdan. "Kuules nyt, talikka!", huudahdan turhautuneena. Hiljaista. "Perkele ei ole täällä, eikä oikeastaan yhtään missään! Kerros nyt, minne piilotit sen?", painotin todella sanaa Perkele. Usko mennyt häneen, turhauttava olento, turhauttava maailma! Hemmetti.
Yritän nähdä edes kelloni pimeässä, ihan mustaa. Sytytän sytkärin, hienon, ihanan sytkärini! "Ahas", huokaisen. Kello on siis 06.66, tosi hauskaa, eikö? Perällä on ihan hiljaista. Vaihdan nopeasti asentoa, tumppaan tupakan ja nousen sitten seisomaan. Veri alkaa kiertämään jaloissa ja tuntuu lämpimältä. Hiki on muuttunut tuskanhieksi, suuta kuivaa ja kädet ovat ruvella. "On tämäkin kanssa!", kuiskaan suhisten. "Murh", kuuluu taas jostain. "Vitun murikka, sano nyt perkele, missä se elämä on!", huusin niin äkäisesti, että itsekin hieman pelästyin. "Kaukkarit jää kohta näkemättä, senkin piikikäs paskakasa!", jatkan huutamista. Kurkku muuttuu karheaksi, aivan kuin hankaisi sitä hiekkapaperilla. Yritän vielä huutaa, mutta ääni jää jonnekin 2 sentin päähän äänihuulista, ainakin niin luulen. Uskomattoman hiljaista, uskomattoman! Ärtyisyyteni tuntuu jo puristuneessa nyrkissäni. Lihakseni ovat jännityineinä ja odottavat, mitä käsken niiden tehdä seuraavaksi; minkä kimppuun hyökätä. Andrealiini vaikutus virtaa yli 200 kilometriä tunnissa verisuonia pitkin aivoihin, kunnes räjähdän. Tartun sievin ottein hiuksiini molemmin käsin. Huudan niin kovalla äänellä, kun pystyn: "PERKELEEEEE!", ja repäisen mahdottomin voimin hiuksistani. Tuskan tunne sekoittuu sekavoituneeseen mieleeni. Nahka irtoaa ensin poskista, sitten korvien takaa, lopulta kokonaan.
Viskasen pääni nahan lattialle ja kokeilen onko silmäni tallella, enhän näe muutenkaan mitään. Kaksi mullikkaa, täysin kiinni verisessä päässäni. Veri lorisee lattialla, hienoille housuilleni ja italialaisille kengilleni, tai niin luulisin. Yritän nauraa, mutta tuska estää sen. En voi liikuttaa lihastakaan naamassani, mikään ei toimi, paitsi kuulo. Kuulen hiljaisuuden täyttyvän veren armottomalla valumisella. Otan askeleen taaksepäin, mutta melkein liukastun, veri on ehtinyt levitä kaikkialle huoneeseen. Perältä kuuluu kuiskaus: "Veresi maistuu hyvälle, maista ihmeessä". Liu´utan etusormeani kasvojeni verisillä lihaksilla ja suonilla. Puhkaisen vahingossa vasemman silmämunani, unohdin leikata kynteni. Lopulta laitan vakaan sormen suuhuni. Veri levittyy kielelleni. Makuaistin alueet kielelläni analysoivan hetken makua ja lähettävän nopean viestin aivoihini. "Hmm...siirappia", totean. "Niin, niin...siirappia, entä silmäsi, miltä se maistuu?", kuuluu kiusoitteleva kuiskaus. Kaavin reiluin ottein puhkaisemani silmän ulos kuopasta. Ihmettelen hetken miksi se ei irtoa kokonaan. Lopulta kiskaisen lujasti, silmän mukana tulee myös jotain suonta, ehkä juuri se, mikä yhtyy aivoihin. Tungen silmän turtuneeseen suuhuni ja mauskauttelen. "Limaista", totean jälleen ja pyyhkäisen käteni veriseen paitaan. Värinä käy aivoissani. "Kerro, ystäväiseni, mihin luulet minun piilottaneen elämäsi?" kuuluu leikkisä ääni. "röyyhgghhh, uh", röyhtäisen kovaäänisesti pallean voimalla. "Jaa-a", mauskutan vielä limamössöä suussani kuin purkkaa ja hoipertelen nojatuolin ympärillä. "Tunnustele, tunnustele, onko aivosi tallella... ", piikikäs ääni pimeässä huoneessa kuiskaa. Tunnen oloni humaltuneeksi, kenties johtuu siitä silmämunasta. Nostan käteni taas kasvoille, hyytyneille kasvoille. Kuivat huuleni yritän kostuttaa limaisella kielelläni. Muutama klöntti tarttuu huuliin kun pyyhkäisen nopeasti kuivuvalla kielellä huulten pintaa. Ei auta mitään, surkea jano. Muistan taas mitä olin oikein tekemässä ja nostan käteni yhä korkeammalle, päälaen suuntaan. Ei siinä kuitenkaan ole päälakea, kalloni sahattu reuna työntää pieniä piikkejä kämmeneeni ja kiskaisen sen nopeasti alas, yksi viilto kuitenkin osuu valtimoon ja veri alkaa hurjasti suihkuta ympärilleni. Tunnen oloni kevyeksi ja nojaan takanani olevaan seinään. "Aah", huokaisen, kun hyvin lämmin aalto lämmittää kylmentyneet, hyytyneen veren peitossa olevat kasvolihakseni. Tunnen kuinka savu ympäröi minut tiiviisti, kuoleman savu. Hapenotto heikkenee ja pimeä muuttuu vielä pimeämmäksi. Lysähdän lattialle, repeytyneen julisteen rahistessa valuvaa selkääni vasten. Huohotan kuoleman savua sisään, ulos, sisään, ulos. Yhä enemmän tunnen olevani kuin uunissa. Tsih, paistinpannulla, voipallerona. Hiljalleen hiipuu...ei yhtään mikään. Yhtäkkiä kuulen melkein nauruisen äänensävyn: "Tätäkö etsit?". Pikkuinen lihaköntsä lätsähtää viereeni, kuin mälli asvalttiin. Hapuilen sen kämmenilleni, sitä on vaikea pitää kasassa. Työnnän löllön köntin äkkiä auki sahattuun kallooni, josta tirskautuu hieman verta, yrittäessäni viimeisin ponnistuksin asettaa matoisen näköistä kimpaletta paikalleen. "Klik", kuuluu kimeä ääni. Paikallaan on. Alan vihdoin virkeytyä, tuntuu kuin olisin ollut solariumissa, täysin raukeana. Haukottelen syvään ja venytän käteni pitkiksi. "PIIIIIIIIRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRR!!!", kuu-
luu mieletön ääni rikkoen tärykalvoni palasiksi, ehjä silmäni pullistuu äänen voimasta ulos ja puraisen säikähdyksestä kieleni poikki, melkein tukehtuen vereen. Yhtäkkiä syttyy kuitenkin valo, "Tshing", makaan sängylläni, litimärkä yöpaita päälläni.
Ei olisi pitänyt nukahtaa.
Tai no, pikemminkin kuiskaan, koska huoneen hiljaisuus tuntuu niin ihanalta rikkoakseni sitä täysin. Ei vastausta. Nojaudun selkänojaa vasten, pehmeää, ihanaa selkänojaa vasten. Selkäni on ihan hikinen, joten ohut paita on kastunut ja kastaa myös selkänojan. "Perkele!", kuuluu karkea huuto jostain huoneen nurkasta. "Perkele ei auta sinua nyt!", sanon hieman painokkaasti. Tiesin ettei tässä voi mennä koko iltaa, muuten jäisi Kauniit ja rohkeat näkemättä. "Perkele!", kuuluu taas jostain huoneen pirullisista nurkista. Ääni oli vielä kovempi ja saa minussa aikaan sekä turhautumisen, että vihan tunteen. Vaikea asia käsitellä...sytytän taas tupakan. Imen nopeasti henkoset ja raavin otsaani. Hiukset ovat ihan sekaisin. Pää sekaisin, hiukset sekaisin...naurahdan. "Kuules nyt, talikka!", huudahdan turhautuneena. Hiljaista. "Perkele ei ole täällä, eikä oikeastaan yhtään missään! Kerros nyt, minne piilotit sen?", painotin todella sanaa Perkele. Usko mennyt häneen, turhauttava olento, turhauttava maailma! Hemmetti.
Yritän nähdä edes kelloni pimeässä, ihan mustaa. Sytytän sytkärin, hienon, ihanan sytkärini! "Ahas", huokaisen. Kello on siis 06.66, tosi hauskaa, eikö? Perällä on ihan hiljaista. Vaihdan nopeasti asentoa, tumppaan tupakan ja nousen sitten seisomaan. Veri alkaa kiertämään jaloissa ja tuntuu lämpimältä. Hiki on muuttunut tuskanhieksi, suuta kuivaa ja kädet ovat ruvella. "On tämäkin kanssa!", kuiskaan suhisten. "Murh", kuuluu taas jostain. "Vitun murikka, sano nyt perkele, missä se elämä on!", huusin niin äkäisesti, että itsekin hieman pelästyin. "Kaukkarit jää kohta näkemättä, senkin piikikäs paskakasa!", jatkan huutamista. Kurkku muuttuu karheaksi, aivan kuin hankaisi sitä hiekkapaperilla. Yritän vielä huutaa, mutta ääni jää jonnekin 2 sentin päähän äänihuulista, ainakin niin luulen. Uskomattoman hiljaista, uskomattoman! Ärtyisyyteni tuntuu jo puristuneessa nyrkissäni. Lihakseni ovat jännityineinä ja odottavat, mitä käsken niiden tehdä seuraavaksi; minkä kimppuun hyökätä. Andrealiini vaikutus virtaa yli 200 kilometriä tunnissa verisuonia pitkin aivoihin, kunnes räjähdän. Tartun sievin ottein hiuksiini molemmin käsin. Huudan niin kovalla äänellä, kun pystyn: "PERKELEEEEE!", ja repäisen mahdottomin voimin hiuksistani. Tuskan tunne sekoittuu sekavoituneeseen mieleeni. Nahka irtoaa ensin poskista, sitten korvien takaa, lopulta kokonaan.
Viskasen pääni nahan lattialle ja kokeilen onko silmäni tallella, enhän näe muutenkaan mitään. Kaksi mullikkaa, täysin kiinni verisessä päässäni. Veri lorisee lattialla, hienoille housuilleni ja italialaisille kengilleni, tai niin luulisin. Yritän nauraa, mutta tuska estää sen. En voi liikuttaa lihastakaan naamassani, mikään ei toimi, paitsi kuulo. Kuulen hiljaisuuden täyttyvän veren armottomalla valumisella. Otan askeleen taaksepäin, mutta melkein liukastun, veri on ehtinyt levitä kaikkialle huoneeseen. Perältä kuuluu kuiskaus: "Veresi maistuu hyvälle, maista ihmeessä". Liu´utan etusormeani kasvojeni verisillä lihaksilla ja suonilla. Puhkaisen vahingossa vasemman silmämunani, unohdin leikata kynteni. Lopulta laitan vakaan sormen suuhuni. Veri levittyy kielelleni. Makuaistin alueet kielelläni analysoivan hetken makua ja lähettävän nopean viestin aivoihini. "Hmm...siirappia", totean. "Niin, niin...siirappia, entä silmäsi, miltä se maistuu?", kuuluu kiusoitteleva kuiskaus. Kaavin reiluin ottein puhkaisemani silmän ulos kuopasta. Ihmettelen hetken miksi se ei irtoa kokonaan. Lopulta kiskaisen lujasti, silmän mukana tulee myös jotain suonta, ehkä juuri se, mikä yhtyy aivoihin. Tungen silmän turtuneeseen suuhuni ja mauskauttelen. "Limaista", totean jälleen ja pyyhkäisen käteni veriseen paitaan. Värinä käy aivoissani. "Kerro, ystäväiseni, mihin luulet minun piilottaneen elämäsi?" kuuluu leikkisä ääni. "röyyhgghhh, uh", röyhtäisen kovaäänisesti pallean voimalla. "Jaa-a", mauskutan vielä limamössöä suussani kuin purkkaa ja hoipertelen nojatuolin ympärillä. "Tunnustele, tunnustele, onko aivosi tallella... ", piikikäs ääni pimeässä huoneessa kuiskaa. Tunnen oloni humaltuneeksi, kenties johtuu siitä silmämunasta. Nostan käteni taas kasvoille, hyytyneille kasvoille. Kuivat huuleni yritän kostuttaa limaisella kielelläni. Muutama klöntti tarttuu huuliin kun pyyhkäisen nopeasti kuivuvalla kielellä huulten pintaa. Ei auta mitään, surkea jano. Muistan taas mitä olin oikein tekemässä ja nostan käteni yhä korkeammalle, päälaen suuntaan. Ei siinä kuitenkaan ole päälakea, kalloni sahattu reuna työntää pieniä piikkejä kämmeneeni ja kiskaisen sen nopeasti alas, yksi viilto kuitenkin osuu valtimoon ja veri alkaa hurjasti suihkuta ympärilleni. Tunnen oloni kevyeksi ja nojaan takanani olevaan seinään. "Aah", huokaisen, kun hyvin lämmin aalto lämmittää kylmentyneet, hyytyneen veren peitossa olevat kasvolihakseni. Tunnen kuinka savu ympäröi minut tiiviisti, kuoleman savu. Hapenotto heikkenee ja pimeä muuttuu vielä pimeämmäksi. Lysähdän lattialle, repeytyneen julisteen rahistessa valuvaa selkääni vasten. Huohotan kuoleman savua sisään, ulos, sisään, ulos. Yhä enemmän tunnen olevani kuin uunissa. Tsih, paistinpannulla, voipallerona. Hiljalleen hiipuu...ei yhtään mikään. Yhtäkkiä kuulen melkein nauruisen äänensävyn: "Tätäkö etsit?". Pikkuinen lihaköntsä lätsähtää viereeni, kuin mälli asvalttiin. Hapuilen sen kämmenilleni, sitä on vaikea pitää kasassa. Työnnän löllön köntin äkkiä auki sahattuun kallooni, josta tirskautuu hieman verta, yrittäessäni viimeisin ponnistuksin asettaa matoisen näköistä kimpaletta paikalleen. "Klik", kuuluu kimeä ääni. Paikallaan on. Alan vihdoin virkeytyä, tuntuu kuin olisin ollut solariumissa, täysin raukeana. Haukottelen syvään ja venytän käteni pitkiksi. "PIIIIIIIIRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRR!!!", kuu-
luu mieletön ääni rikkoen tärykalvoni palasiksi, ehjä silmäni pullistuu äänen voimasta ulos ja puraisen säikähdyksestä kieleni poikki, melkein tukehtuen vereen. Yhtäkkiä syttyy kuitenkin valo, "Tshing", makaan sängylläni, litimärkä yöpaita päälläni.
Ei olisi pitänyt nukahtaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
kiva, mutta tuo lopun se olikin uni klise pilasi kaiken.
Hyvät ihmiset älkää sortuko näihin kliseisiin; se oli uni, paha kuolla kupsahtaa, rakkaus voittaa kaiken, isä on paha äiti enkeli.
Keikuttakaa venettä,kääntäkää kaikki päälaelleen, nähkää kauniita unia ja herätkää painajaiseen, vihatkaa niin että kaikki kuihtuu, paha voittaa hyvän.
joskus aikoinaan taideopettajani kielsi ruusut, osmankäämät, pääskyset, auringonlaskut ...
kyllä mä vähän epäilinkin sen saavan kritisointia, mutta kun en jaksanu keksiä muutakaan, olen huono keksimään loppua.
pitäiskö katkaista ennen "heräämistä", vai jatkaa jotenkin toisin....miten? äh, pöh...
usein on paras leikata loppu veitsellä. Se voi ja saa jäädä ihan raa´asti keskenkin, ilman selityksiä, lukija joutuu, jos tarina oli hyvä palaamaan alkuun ja hakemaan selityksen tarinalle alun asetelmista.
tuo klik on kohta josta katkaisisin tarinan, mielenkiintoisempi loppu voisi olla esim. että ensihoitaja tunkee aivoja takaisin ja tämä kokija tuntee kaiken vaikka onkin kuollut...
Olet elänyt liian kauan sosiaalidemokratiassa.
En lukenut.