VUODE
Aika oli alunperin harrastus, ylellisyys. Pöytäkello Vilnasta vuodelta 1628, kellon koneisto ihmeteltävänä lasin takana, posliinipinnassa raamatullisia kuvaelmia. Valtavan kallis kello. Lintusarkofagi – tarkoitettu uskollisten kirjekyyhkyjen hautaukseen, sarkogafin pronssinen kuori vieläkin tuoksuu vuosisatoja vanhaa mirhaa. Pieni kabinettipiano, uusi kello, jossa tällä kertaa jokin pieni karuselli. Ajan karusellointia voi seurailla teepöydästä. Maalauksia naisista, jotka ovat kuin pelästyneitä riikinkukon iiriksiä. Erikoiskissoja, uusia kuvia naisista pyrstöllä, karhuja säkeissä, pallokuutioita.
Talo kuhisee ihmisiä, jotka puskevat katselemaan pieniä pukeutumispöytiä, harppuja, saksalaisia jugend-lipastoja, strusinsulin koristeltuja tauluja, hopeisia kaleidoskooppeja, kuluneiksi käyneitä käytävämattoja – kaikki tavarat on aseteltu talon huoneisiin ja osa uloskin – kuistille jääpuikkojen alle. Japanilainen nainen myy miltei kaiken, sanotaan. Hän kulkee esineiden välissä näyttäen tummalta oksalta valkealla hangella.
Nainen katselee suurta vuodetta, joka on eteisaulan hämärissä. Japanilainen nainen tulee hänen viereensä ja näyttää anteeksipyytävältä. – Jos olisin muistanut miten huonossa kunnossa tuo vuode on, en koskaan olisi pistänyt sitä esille, hän sanoo.
Vuoteen pääty on rautataotuin ornamentein koristeltu puoliympyrä, joka kaareutuu suojelevasti pieluksen molemmin puolin, taosten muodostaessa ikään kuin varjon auringonkukasta.
- Mutta taoksethan ovat todella kauniita.
- Siitä minä en muistanut tuon taivaallista, sanoo japanilainen nainen
- Se on täydellinen. Se on juuri sellainen kuin haluan. Ette myisi sitä minulle jo nyt? Ennen varsinaisen kaupan alkua.
- Mitä tarjoatte siitä?
- Tuhat markkaa.
- Enpä tiedä...ovathan kuitenkin ornamentit ja tuo koko pääty kenties jo tuhannen markan arvoisia.
- Mutta juurihan te sanoitte, että se on nukkumiseen melkein kelvoton ja hyvin huonossa kunnossa.
- Niin, tietysti, mutta kenties haluattekin pitää sitä jonkinlaisena koristeena? Minä tunnen naisia, jotka keräilevät sänkyjä ikään kuin koristeiksi. Huonekasveiksi. Naisia tietysti, joilla on paljon tilaa, missä pitää erilaisia vuoteita.
- Minä en ole vuoteiden keräilijä, nainen sanoo.
Ääni on niin hiljainen ja särkyvä, että japanilainen nainen laskee katseensa kiertäen silmillään vuoteen peitteen rosoja, reikiä, joista ruskea patja paistaa esiin, kulkee pitkin ornamentteja, muistelee monia, monia öitä, joina hän itki tuossa nimenomaisessa vuoteessa, kenties nauroikin, mutta niitä öitä on hyvin vaikea muistaa. Yhtäkkiä hän muistaa viulun. Viulu roikkui vuoteen vieressä mustassa kotelossaan, ja hänellä oli tapana niinä öinä, jolloin nukkuminen oli mahdotonta, nousta ylös, nojata selkä vuoteen päätyyn, nostaa viulu kaulalle ja soittaa talossa niin, että kissat heräsivät eteishuoneissa ja kulkivat levottomina lopun yötä. Tuo kaikki tulvahtaa hänen mieleensä samoin kuin seisominen suuren ikkunan ääressä. Odottaminen ja kaikki se, mikä odottamisen hulluuteen liittyy. Hän ei oikeastaan kyennyt päättämään, milloin odottaminen olisi alkanut tai loppunut. Hän ei kyennyt tekemään yksinkertaisintakaan päätöstä noina odotuksen päivinä. Hän laski lasin pöydälle, täytti sen taas, toisti monotonisesti samaa kaavaa; poltti savukkeen, tuuletti, poltti savukkeen, kenties tuuletti, tuuletti ja poltti sitten savukkeen. Lopuksi suitsukkeen, jotta huoneen ilma puhdistuisi.
- Te saatte sen ilmaiseksi. Minä haluan vain päästä eroon tuosta vuoteesta.
Hän muisti senkin yön, jolloin hänet heitettiin vuoteelle, vedettiin hiuksista pitkin noita kuluneita käytävänmattoja, jotka ovat kymmeniä metrejä pitkiä ja tuotiin siihen huoneeseen, jossa on marmorinen pesupöytä.
Hän oli aina ihmetellyt, miksi kauniisiin, viilutettuihin lipastoihin laitettiin marmorinen, kömpelö päällys. Se näytti ikään kuin sopimattomalta puun hienostuneeseen luonteeseen. Sitten hän kuuli, että ne olivat pesupöytiä, joille posliiniset vadit ja kannut aseteltiin. Ja vesi sai läikkyä marmorille vailla – niin, joku todella käytti sitä sanaa, vailla huolta.
Sellainen vuode siis, jonka hän vei jo kymmenen sitten vuotta vintille. Japanilainen nainen alkaa täristä. Miehen hautaamisesta on viikko, ja tämä kaikki kuuluu asiaan.
- Mutta minä haluan maksaa jotakin.
- Joko otatte sen nyt, tai sitten ette ota sitä lainkaan.
Nainen uskoo japanilaista naista. Hän sanoo tulevansa hakemaan vuodetta isolla autolla vielä samana iltana.
Mutta japanilainen nainen haluaa päästä vuoteesta eroon heti. Hän sanoo, että hänen kuljettajansa lähtee samantien naisen kanssa ja ajaa tämän sängyn kanssa minne nainen haluaa.
Kuljettaja on lihava mies. Hänen perässään kulkee koko ajan likainen koira. Nainen ei halua istua koiran kanssa ohjaamossa vaan sanoo menevänsä vuoteen kanssa auton takaosaan. Kuljettamon ja takaosan välissä on näköeste. Nainen menee makaamaan vuoteelle ja tuntee sen heilahtelut tien kivissä ja mutkissa. He ovat perillä kun mies herättää hänet.
Kun nainen muuttaa ulkomaille, hän haluaa säilyttää ainoastaan sängyn. Hän antaa sen pidettäväksi naiselle, joka pitää sitä kauniina. - Minä pidän sitä koristeena ja vierasvuoteena. Täällähän on tilaa, sanoo hänen ystävättärensä, ojentaa kätensä sivuilleen, niin että naisen kasvoilla tuntuu käsien liikkeestä juontuva tuulenvire, joka jatkaa kulkuaan autioon eteishalliin, palaa sieltä aamuisen kahvin tuoksuna, jota ystävätär juo mahdollisimman pitkään venyttääkseen astumistaan maailmaan, päivään, muiden joukkoon, pitääkseen yön, yövieraat, yön flegman ja nesteet läsnä.
Aika oli alunperin harrastus, ylellisyys. Pöytäkello Vilnasta vuodelta 1628, kellon koneisto ihmeteltävänä lasin takana, posliinipinnassa raamatullisia kuvaelmia. Valtavan kallis kello. Lintusarkofagi – tarkoitettu uskollisten kirjekyyhkyjen hautaukseen, sarkogafin pronssinen kuori vieläkin tuoksuu vuosisatoja vanhaa mirhaa. Pieni kabinettipiano, uusi kello, jossa tällä kertaa jokin pieni karuselli. Ajan karusellointia voi seurailla teepöydästä. Maalauksia naisista, jotka ovat kuin pelästyneitä riikinkukon iiriksiä. Erikoiskissoja, uusia kuvia naisista pyrstöllä, karhuja säkeissä, pallokuutioita.
Talo kuhisee ihmisiä, jotka puskevat katselemaan pieniä pukeutumispöytiä, harppuja, saksalaisia jugend-lipastoja, strusinsulin koristeltuja tauluja, hopeisia kaleidoskooppeja, kuluneiksi käyneitä käytävämattoja – kaikki tavarat on aseteltu talon huoneisiin ja osa uloskin – kuistille jääpuikkojen alle. Japanilainen nainen myy miltei kaiken, sanotaan. Hän kulkee esineiden välissä näyttäen tummalta oksalta valkealla hangella.
Nainen katselee suurta vuodetta, joka on eteisaulan hämärissä. Japanilainen nainen tulee hänen viereensä ja näyttää anteeksipyytävältä. – Jos olisin muistanut miten huonossa kunnossa tuo vuode on, en koskaan olisi pistänyt sitä esille, hän sanoo.
Vuoteen pääty on rautataotuin ornamentein koristeltu puoliympyrä, joka kaareutuu suojelevasti pieluksen molemmin puolin, taosten muodostaessa ikään kuin varjon auringonkukasta.
- Mutta taoksethan ovat todella kauniita.
- Siitä minä en muistanut tuon taivaallista, sanoo japanilainen nainen
- Se on täydellinen. Se on juuri sellainen kuin haluan. Ette myisi sitä minulle jo nyt? Ennen varsinaisen kaupan alkua.
- Mitä tarjoatte siitä?
- Tuhat markkaa.
- Enpä tiedä...ovathan kuitenkin ornamentit ja tuo koko pääty kenties jo tuhannen markan arvoisia.
- Mutta juurihan te sanoitte, että se on nukkumiseen melkein kelvoton ja hyvin huonossa kunnossa.
- Niin, tietysti, mutta kenties haluattekin pitää sitä jonkinlaisena koristeena? Minä tunnen naisia, jotka keräilevät sänkyjä ikään kuin koristeiksi. Huonekasveiksi. Naisia tietysti, joilla on paljon tilaa, missä pitää erilaisia vuoteita.
- Minä en ole vuoteiden keräilijä, nainen sanoo.
Ääni on niin hiljainen ja särkyvä, että japanilainen nainen laskee katseensa kiertäen silmillään vuoteen peitteen rosoja, reikiä, joista ruskea patja paistaa esiin, kulkee pitkin ornamentteja, muistelee monia, monia öitä, joina hän itki tuossa nimenomaisessa vuoteessa, kenties nauroikin, mutta niitä öitä on hyvin vaikea muistaa. Yhtäkkiä hän muistaa viulun. Viulu roikkui vuoteen vieressä mustassa kotelossaan, ja hänellä oli tapana niinä öinä, jolloin nukkuminen oli mahdotonta, nousta ylös, nojata selkä vuoteen päätyyn, nostaa viulu kaulalle ja soittaa talossa niin, että kissat heräsivät eteishuoneissa ja kulkivat levottomina lopun yötä. Tuo kaikki tulvahtaa hänen mieleensä samoin kuin seisominen suuren ikkunan ääressä. Odottaminen ja kaikki se, mikä odottamisen hulluuteen liittyy. Hän ei oikeastaan kyennyt päättämään, milloin odottaminen olisi alkanut tai loppunut. Hän ei kyennyt tekemään yksinkertaisintakaan päätöstä noina odotuksen päivinä. Hän laski lasin pöydälle, täytti sen taas, toisti monotonisesti samaa kaavaa; poltti savukkeen, tuuletti, poltti savukkeen, kenties tuuletti, tuuletti ja poltti sitten savukkeen. Lopuksi suitsukkeen, jotta huoneen ilma puhdistuisi.
- Te saatte sen ilmaiseksi. Minä haluan vain päästä eroon tuosta vuoteesta.
Hän muisti senkin yön, jolloin hänet heitettiin vuoteelle, vedettiin hiuksista pitkin noita kuluneita käytävänmattoja, jotka ovat kymmeniä metrejä pitkiä ja tuotiin siihen huoneeseen, jossa on marmorinen pesupöytä.
Hän oli aina ihmetellyt, miksi kauniisiin, viilutettuihin lipastoihin laitettiin marmorinen, kömpelö päällys. Se näytti ikään kuin sopimattomalta puun hienostuneeseen luonteeseen. Sitten hän kuuli, että ne olivat pesupöytiä, joille posliiniset vadit ja kannut aseteltiin. Ja vesi sai läikkyä marmorille vailla – niin, joku todella käytti sitä sanaa, vailla huolta.
Sellainen vuode siis, jonka hän vei jo kymmenen sitten vuotta vintille. Japanilainen nainen alkaa täristä. Miehen hautaamisesta on viikko, ja tämä kaikki kuuluu asiaan.
- Mutta minä haluan maksaa jotakin.
- Joko otatte sen nyt, tai sitten ette ota sitä lainkaan.
Nainen uskoo japanilaista naista. Hän sanoo tulevansa hakemaan vuodetta isolla autolla vielä samana iltana.
Mutta japanilainen nainen haluaa päästä vuoteesta eroon heti. Hän sanoo, että hänen kuljettajansa lähtee samantien naisen kanssa ja ajaa tämän sängyn kanssa minne nainen haluaa.
Kuljettaja on lihava mies. Hänen perässään kulkee koko ajan likainen koira. Nainen ei halua istua koiran kanssa ohjaamossa vaan sanoo menevänsä vuoteen kanssa auton takaosaan. Kuljettamon ja takaosan välissä on näköeste. Nainen menee makaamaan vuoteelle ja tuntee sen heilahtelut tien kivissä ja mutkissa. He ovat perillä kun mies herättää hänet.
Kun nainen muuttaa ulkomaille, hän haluaa säilyttää ainoastaan sängyn. Hän antaa sen pidettäväksi naiselle, joka pitää sitä kauniina. - Minä pidän sitä koristeena ja vierasvuoteena. Täällähän on tilaa, sanoo hänen ystävättärensä, ojentaa kätensä sivuilleen, niin että naisen kasvoilla tuntuu käsien liikkeestä juontuva tuulenvire, joka jatkaa kulkuaan autioon eteishalliin, palaa sieltä aamuisen kahvin tuoksuna, jota ystävätär juo mahdollisimman pitkään venyttääkseen astumistaan maailmaan, päivään, muiden joukkoon, pitääkseen yön, yövieraat, yön flegman ja nesteet läsnä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.