Itselleni tuli vasta vuonna 1999 syksyllä ajatus, että saattaisin pitää tekstinkäsittelystä ja ostin sitä varten halvan koneen. Internetyhteyskin koneessa oli kyllä, mutta en juuri käyttänyt sitä, koska en ollut löytänyt vielä keskustelupalstoja, enkä paljon muutakaan. Sitä paitsi minulla oli kova hinku kirjoittaa elämäkertaani ( itseäni varten ) ja sitä tarkoitusta varten piti opetella niin paljon.
Sekin elämäkerran kirjoittaminen on vaikeaa: kun sitä on niin vaativa, että pitäisi itse saada selvää omista kirjoituksistaan.
Selvittelen mm. erästä entisen mieheni suvussa sukupolvesta toiseen siirtyvää käyttäytymismallia, joka on siinä hilkulla, siirtyykö se lapsiini tai lapsenlapsiini. Elämä on taistelua!!
Onko ketään toista, joka opettelisi kirjoittamaan elämäkertaansa?
Täällä palstoilla käydessäni ihmettelen, milloin tietokoneet yleistyivät kotona.
Harmittaa tämä hitauteni. Siristelen silmiäni ja tunne on kuin olisin tullut kaapista.
Korjasin pimennossa oloni ottamalla laajakaistan. Olen ikään kuin ihmisten ilmoilla ja kiitän teitä hyvästä ja kiinnostavasta seurasta.
Sekin elämäkerran kirjoittaminen on vaikeaa: kun sitä on niin vaativa, että pitäisi itse saada selvää omista kirjoituksistaan.
Selvittelen mm. erästä entisen mieheni suvussa sukupolvesta toiseen siirtyvää käyttäytymismallia, joka on siinä hilkulla, siirtyykö se lapsiini tai lapsenlapsiini. Elämä on taistelua!!
Onko ketään toista, joka opettelisi kirjoittamaan elämäkertaansa?
Täällä palstoilla käydessäni ihmettelen, milloin tietokoneet yleistyivät kotona.
Harmittaa tämä hitauteni. Siristelen silmiäni ja tunne on kuin olisin tullut kaapista.
Korjasin pimennossa oloni ottamalla laajakaistan. Olen ikään kuin ihmisten ilmoilla ja kiitän teitä hyvästä ja kiinnostavasta seurasta.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Minulle oli meneillään sama vuosi sitten - rupesin kirjoittamaan elämankertaa tai oikeesta pientä vaihettä siitä - kriisitilannetta.
Nyt kirjoittaminen on "jäissä", en ole saanut muista kiireistä johtuen jatkettua sitä, mutta ehkä taas pian jatkan sitä.
Toisaalta jo kirjoittaminen auttoi merkittävästi: täytyi pohdiskella mitä tapahtui ja miksi ja kaikkia niitä ajatusvirtoja.
Onnea vain kirjottamiselle. Jos on mahdollista niin kannattaa varmaan liittyä sellaiseen harrastuskirjoittajien ryhmään, jotta saa palautetta tekstistä. Ainakin niin olen itse aikonut, jos ja kun aion jatkaa ja ehkäpä joskus julkaista tekstiä.
Taitaa olla monella samat ajatukset jossakin elämän puolivälissä, miksi elämä on muotoutunut sellaiseksi kuin se on, miksi minä olen tällainen kuin olen, mitkä asiat ovat elämääni vaikuttaneet syvimmin j n e.
Itselläni on lapsuudesta ja nuoruusvaiheesta vaikeita kokemuksia, joista ei koskaan pystytty perheen sisällä puhumaan.
Meillä varjeltiin virtahepoa olohuoneessa (alkoholisti-isää).
Eläkkeelle päästyäni kirjoitin romaanin ja heti sen jälkeen runokokoelman.
Kirjoittaminen oli tosi vaikeaa. Asioita, jotka olin luullut täysin unohtaneeni, pulpahtivat esille kuin olisi ne eilen tapahtuneet. Itkin ja kirjoitin. Kaiken lisäksi oli oltava oma sensuurinsa, ettei kirjoittaisi mitään nyyhkytarinaa, vaan pelkän kylmän todellisuuden
tunteilematta.
Monta kertaa ajattelin, oliko meidän elämämme tosiaan tällaista. Todellisuudessa se oli varmasti vielä vaikeampaa kun sen koki lapsena, jolle ei mitään selitetty. Asioille sai keksiä omat selityksensä.
Kirjoittaminen oli tavallaan surutyötä ja terapiaa. Tuntuu kuin ymmärtäisi elämäänsä paremmin kun näkee tapahtumat paperilla.
On totta että jokin kriisitilanne saattaa laukaista nämä padot, jota kirjoittaminen tavallaan on.
Laukaiseva tekijä minulle oli se tosiasia, että perheemme virtahepo eli viimeisiä vuosiaan ja olisin halunnut selvittää tunteeni häntä kohtaan jollakin tavalla, ennenkuin hän on poissa.
Halusin keskustella äitini ja sisarusteni kanssa, saada ainakin heiltä vahvistuksen kokemuksistamme, joista ei aikaisemmin pystytty puhumaan.
Mutta he halusivat vaieta. Minä en jaksanut enää,
vaan hyppäsin karusellista pois.
Selvitin asiat omalla tavallani ja sain rauhan.
En kehtaa kirjoittaa tämän puolen ryhmissä niistä aiheista, joista kirjoittaminen on kuin pakkomielle minulle.
Minulla on keskeneräisenä melkein loppumaisillaan eräs etäkirjoittajakurssi ja se on ollut hyvä.
Minähän olen täysin aloittelija sekä kirjoittajana, että tietokoneen käytössä. Olen kyllä lukenut melko paljon hyvää kirjallisuutta.
Äsken tämä viesti ei ilmestynyt, vaan tuli teksti: Olette jo lähettänyt vastaavanlaisen viestin. Minnekähän sekin lie mennyt?
Terapiaa se on ja luonto sysää keski-iässä katsomaan taakseen.
Olen viime aikoina ollut liiankin aktiivinen kirjoittelemaan tänne. Minun pitäisi keskittyä omiin puuhiini, jotta en koko ajan terrorisoisi tätä palstaa, josta kuitenkin pidän niin kovasti.
Anna Hestia, kirjoittele vaan, kirjoita niin paljon kuin vain haluat ja ehdit.
Terrorismia et mielestäni harrasta, ei !
Joskus tarvitsemme enemmän kirjoitella joskus sitten taas vain lueskella - jokaisella tarpeella on oma aikansa. Sitä paitsi kirjoittamalla monasti antaa lukijoille ihan kivoja eväitä ja ahaa - elämyksiä !
Anna,
minä pidän keskustelusta ja tämä palsta on sitä parhaimmillaan. Mukavaa kun tähän ryhmään ei ole tullut sobotoijia, siis henkilöitä, joilla ei ole mitään sanomaa vaan keljuilevat ja vitsailevat toisten kirjoituksille.
On ollut myös mukavaa lukea, että kirjoittaminen on myös muille tullut tärkeäksi tässä iässä. Minä itsekkin olen "kirjoitellut" pöytälaatikkoon ja sitten ne jutut hävittänyt. Jo lapsen keksin satuja ja tarinoita pikkusisaruksille ja nuorena äitinä omille lapsille. Niitä juttuja ei tullut pantua ylös, vain lapset muistavat ne hetket ja tunnelmat.
Mutta - jatketaan vaan juttelua ja kirjoittelua.
Hyvää päivänjatkoa.
Ja kyllä sen tietokoneen kanssa tulee tutuksi - yritys ja erehdys on hyvä opettaja.
Sanoit naulan kantaan !
Olen nauttinut lukea täällä kirjoitettua tekstiä, ajatuksia parhaimmillaan, aitoja joista kuuluu aidon ihmisen ääni.
Olenko koskaan harmitellut hävittämiäsi kirjoituksia, oletko pystynyt niitä palauttamaan jollain tavalla uudelleen tekstiksi ?
Kaikki kirjoitettu on omalla tavallaan aarretta, aarteita jälkipolville;niistä he pystyvät kurkistamaan historiassa taaksepäin. Aivan niinkuin me pystymme omien isovanhempiemme muistiinpanojen, päiväkirjojen, runojen taikka vaikkapa kirjeenvaihtoa lukiessamme. Niissä tulee vastaan asioita, tunnelmia ja tapahtumia, joista ei ole osannut aavistaa. Ja muutenkin aina sen aikakauden elämäntavasta ja asenteista. Olethan nyt kirjoituksesi tallentanut ja varmuuskopioinut korpuille vaikkapa.
Kuulin erään tuttavani kertovan, että kun hän pienelle tyttärelleen iltasatuja joka ilta luki, hän keksi itse ne sadut ja on kirjoittanutkin ne muistiin. Nyt tytär lähes kolmikymppisenä isälleen usein muistaa mainita, miten suloisia ne hetket hänelle silloin olivat ja nyt niitä satuja lukee sitten omille lapsilleen.
Jos teillä on lapsenlapsia, niin kirjoittakaa hyvät ihmiset kertomuksenne muistiin! Voitte kertoa tarinat heille nyt suullisesti, mutta säästäkää sadut tosiaan jollakin tavalla tulevaisuutta varten. Ne saattavat olla ihania aarteita myöhemmin.
Itselläni ei ole vielä lapsenlapsia, mutta minulla on ollut tapana säästää esim. sisarusteni lasten kirjoittamat kirjeet, piirustukset ym.
Olen sitten ehkä yllättänyt heitä jonkin sopivan merkkipäivän yhteydessä antamalla alkuperäiskappaleet kauniissa kansiossa takaisin.
(Itselleni olen toki järjestänyt kopiot.)
Nyt olen ottanut esille sisareni pojan 35-vuotispäivää varten kirjeen, jonka hänen isänsä kirjoitti pojan syntyessä. Poika oli esikoinen ja kirje uhkuaa isän ylpeyttä ja onnea.
Kirjeen olemassaolosta poika ei tiedä mitään ja on vahinko ettei hänen isänsä voi elää niitä muistoja uudestaan, koska hän kuoli pari vuotta sitten aivan yllättäen.
Hyvä Tinta, niin sitä pitää !
Jotenkin huokuu sanoistasi innostunut ja lämmin ajatuksesi, kun kerroit suunnitelmastasi.
Jatketaan sukupolvien ketjussa hyvien ja kauniiden asioiden ylläpitämistä !
Minä en ole viime aikoina juuri keksinyt muuta kiinnostavaa aihetta kuin näiden keskustelupalstojen virittämiä todellisia ajatuksiani elämästä.
Kun lapsenlapseni olivat pieniä ja he olivat nähneet rivin päiväkirjojani, hekin tahtoivat omat kirjat ja minä kirjoitin niitä heidän sanelunsa mukaan.
Luettuani myöhemmin heille heidän omia kirjojaan, heitä nauratti kovasti ne jutut. Tarinat, joita he sanelivat, kävivät aina vain hurjemmiksi.
Lasten kirjat tuottivat paljon iloa myös minulle.
Ajatellessani aihetta, joka pitäisi keritä kirjoittaa selkeäksi kokonaisuudeksi ennen kuolemaani, on nyt pakko painaa pois mielestä ja annan itseni levätä välillä.
Onko sinulla jotenkin erityisen poikkeava elämä tai jotain, joka pakottaa sinut kirjoittamaan elämästäsi? Vai kirjoitatko luomisen ilosta /tuskasta?
Tiedätkö mitä, Anna. Kun mietit, mitä haluat lukea itse, niin eikö se usein ole tavallisten ihmisten elämää, ajatuksia. Kukaan ei jaksa montakaan sellaista kirjaa omistaa, jossa päähenkilöt ovat rikkaita, nuoria ja kauniita.
Ei minun elämäni ole erilainen - hyvin tavallinen. Erilaisen siitä ehkä tekee se, että olen kiinnostunut siitä mitä näen, koen ja tunnen. Ja se myös,että mielelläni tutustun (matkustelen) tuntemattomissa maissa ja sieltä palattuni aina huomaan että kaikki mikä meille on itsestäänselvyys ei toisille ole ja päinvastoin.
Toivoisin, että minulla olisi vain enemmän aikaa - kun olen töissä ja muutenkin aktiivinen niin koskaan ei ole riittäväksi aikaa kirjoittaa tai lukea. Mutta kirjoitan silloin kun on hyvä olo tai on huono olo - siitä en ole varma julkaistaanko niitä milloinkaan.
Miten sinä?
Siitä, minkä tunnen, kirjoitan minäkin enimmäkseen. Kuoltuani ne jäävät omille lapsilleni.
Hyvää kevään tuloa!