Pelkäättekö kuolemaa?

Pelkään, että kuolen nukkuessani. Mietin miten tajunta pimenee uneen vaipuessa, ja minut valtaa pelko etten herää enää. Elämä tuntuu niin epätodelliselta, että joskus pelkään katoavani. Mietin usein mitä kuoleminen on ja mitä sen jälkeen. En niinkään ajattele sattuuko se tai miten tulen kuolemaan. Mutta mitä on kuolla? Mitä on tietoisuus ja olemassaolo? Päättyykö elämäni lopullisesti kuoleman hetkellä?

Ihmisen suurin pelko on tuntematon, ja kuolema on suurin tuntematon.

Ajattelen kuolemaa jatkuvasti. Ennen pelkäsin, nykyään pelkään etten kuolekkaan. Jokainen aamu tai milloin sattuukaan heräämään on kamala pettymys. Joka yö nukkumaan mennessä rukoilen olemattomia jumalia että ei tarvitsisi enää runnoa uuden päivän läpi, mutta tähän asti on saanut pettyä, tämänkin asian suhteen. Paha olo, köyhyys ja kaikkinainen surkeus jatkuu jatkuu ja jatkuu...

ahdistavinta on kadota tyhjyyteen.
ettei koskaan ole tuntemassa tai tietämässä mitä tapahtuu.
lopullinen tyhjyys, pohjaton kauhu.
on väärin synnyttää tietoisuutta mikäli jäljellä olisi vain tyhjyys.
onneksi näin ei ole vaan kaikki fyysinen on vain yksi tila ja kuoltuamme
ymmärrämme miksi olimme täällä.
t:teho-osastolla sydämen pysähdyksen kokenut.

Yksin kuoleminen hävettää muttei pelota.

Minä pelkäsin kuolemaa ihan hirveästi nuorena. Kun tulin uskoon ja annoin elämäni ja päiväni Jeesuksen huomaan, niin ei tarvitse pelätä kuolemaa eikä elämää.

Sama ku Keissalla, tismalleen.

Kyllä kuolemaa onkin syytä pelätä, jos ei ole uskoa Jeesukseen.

Olemme eläneet jo monta kertaa , se mitä kutsumme " kuolemaksi" on paluuta todelliseen kotiimme. Ei ole siis mitään pelättävää .

Mielestäni ihmisellä on niin kova selviytymisvaisto että kuolema pelottaa väkisinkin. Kun on sukeltamassa ja ei pääsekään nopeasti haukkaamaan happea, tai ajaa kolarin niin kyllä siinä säikähtää ja iskee pelko ja se on kuolemanpelko ja se pelko että nyt kävi huonosti. Minusta on surullista kuinka lyhyt ihmiselämä on ja kuinka paljon siitä on ns. huonoa elämänlaatua vanhana. Jos nyt sinne asti edes saa elääkään. Surullista on se, että yhtäkkiä sitä on poissa, ei saa enää nauttia elämästä, kaikista pienistä ja isoista asioista, katsella miten linnut laulaa ja kuunnella miten puro solisee, olla läheisten kanssa jne... Yhtäkkiä sitä vain on jossain maan alla, poissa. Luukasa joka sinne jää ja jonka harva jonkin aikaa muistaa. On se jotenkin todella surullista ja kestämätöntä.

Toisaalta, voisi ajatella että kuolema voi olla kuin pyörtyminen jos se tulee yllättäen. Silloin ihminen ei varmasti niin paljon kärsi (vaikka tottakai kuolema varmasti sattuu muutoin) jos lähtee yllättäen. Esimerkiksi kun taju menee, niin sitä vain putoaa sellaiseen pimeään ja on poissa, on tiedoton. Sellainen olisi helppo kuolema, jos se niin vain naps tapahtuisi, eikä osaisi pelätä ennakkoon tai tajuta edes mitä tapahtuu. Kaikki ansaitsisivat kuolla siten, kivuttomasti ja muutamassa sekunnissa tiedostamatta että loppu tulee. Mieluummin silloin kun on jotain 105-vuotias. Se olisi reilua.

Meidän kulttuurissa kuolema on epäluonnollinen, pelottava ja sellainen asia, jota ei halua koskaan kokea. Mitä enemmän kuolemaa miettii sellaisena, sitä enemmän se ahdistaa. Moni miettii, esim. että millaista se on kun ei tiedä minkään olemassaolosta mitään. Kuolemasta tulee tällaisten pohdiskelujen edessä asia ahdistavan väistämätön, jonka edessä on voimaton ja epätoivoinen. Kuolema voi yhtäkkiä olla läsnä joka päivä. Mietitään läpi ne 8000000 tapaa kuolla, ja koetaan, että elämä on koko ajan hiuskarvan rajassa. Mihin vaan ja milloin vaan voi kuolla. Tietoon tulee uutisten, tuttujen, netin yms. kautta, miten ihmisiä kaatuu kuin dominopalikoita... sydän pettää, aivoista katkeaa suoni, hukutaan omaan vereen, auto tuli ihan puun takaa, terävä tanko lävisti, liukastui ja löi pään jne jne jne... lisäksi katsellaan videoita, missä ihmiset kuolee eri syistä ja eri tavoin... Nämä asiat muodostuu pakkovisioiksi omaan mieleen ja niitä käydään jatkuvasti läpi. Kuolema on ruma, pelottava, kuvottava, ahdistava. Ja elämääsi invalidisoiva.

Sitten taas toisissa kulttuureissa kuolema on yhtä luonnollinen vaihe elämässä kuin syntymäkin. Tuleva vainaja jopa juhlistaa tulevaa kuolemaansa ja on iloinen, kun siirtyy tasolta toiselle.

Meillä länsimaisilla, sivistysmaiden ihmisillä, jumaluskoista huolimatta, saattaa tieteen luoma todellisuuskäsitys olla voimakkaampi kuin usko jumaliin. Jopa kiihkeimmätkin uskovaiset tietää näitä asioita, mutta perinteitä kunnioittaen annetaan itselleen lupa uskoa. Ei kaikki näin ajattele, mutta valtaosa kuitenkin. Ennen tiedettä oli helpompaa, kun todellisuuskäsityksen määritteli usko korkeampaan voimaan. Nyt kun on kaksi todellisuuskäsitystä taistelemassa rinnakkain, niin asia on monimutkainen. "Mitä jos Jumalaa ei olekaan..." on ihan nurkan takana, ja se riittää, että uskoaan saattaa alkaa epäilemään, tai sen menettää. Ja sitten alkaa kuoleman pelko. Ei enää hyväksytä, että ihmisellä on oma elinkaarensa.

"Keskity elämään" ei ole niin yksinkertainen asia, kun "kuolema vaanii joka puolella". Kuolema on siis väistämätön ja todellinen asia, ja meistä kukaan ei ole yksin sen asian kanssa. Kuolemanpelosta pääsee myös eroon. Kun on vähän tehnyt sen eteen töitä, niin elämä alkaa taas maistumaan. Se on psykologinen seikka, eli siihen voi vaikuttaa. Muistatko aikaa, kun mikään ei vielä pelottanut?

Minä kuolen omassa sängyssäni kivuttomasti hiilimonoksidiin maski naamallani. En tiedä milloin, mutta en kyllä vuodenvaihteeseen ainakaan jaksa enää. En pelkää kuolemaa yhtään, odotan sitä. Jollain tasolla uskon jälleensyntymään ja Karman lakiin ja todennäköisesti joudun tulla oppimaan nämä asiat mitkä oli tarkoitus oppia tässä elämässä. Mutta sietämätön tuska ja ahdistus pakottaa minut lopettamaan tämän elämän.

Uskonnolliset trolaajat eivät kuulu mt- palstoille , trollatkaa siellä uskontopalstallanne.

Parasta on kuolla odottamatta. Kuollut ei kärsi, joten siksi ei kannata pelätä väistämätöntä, kun on vielä paljon elettävää.

Kun kuoleman kohtaa tarpeeks monta kertaa,poistuu pelko.En pelkää kuin muiden kuolemaa,sitä surua ja jos sillä poismenolla uhataan,otan sen aina tosissani.Mehän täällä,jäljellejäävät,kärsimme,ei kuolleet.Ikävästä,syyllisyydestä ym..Kitumista kuoleman hetkellä pelkään,paljon.Kun on vierestä seurannut sellaista,vuosia,ei halua muille eikä itelleen samaa.Mitä sen jälkeen,kuka tietää,eikä sitä pidä liikaa miettiä,vaan yrittää elää,kun on vielä täällä pallolla pyörimässä.

ei mikään katoa. jos ette usko niin tiede jopa sen sanoo. kaikki on energiia ja jo koulussa on opetettu että energia vaihtaa vain muotoa. kuoleman jälkeen on varmaan tiedossa jotain. mitä se sitten on siitä on turha tapella tai edes pelätä koska kukaan ei voi tietää ennenkuin itse sen kokee.

En pelkää kuolemaa. Ehkä hiukan pelkään sitä viimeistä hetkeä, mitä silloin kokee, käykö niin että esim. aikakäsitys vääristyy ja se viimeinen elämän sekuntti on aivan loputtoman pitkä.. Luotan kuitenkin siihen että luonto on hoitanut tuon pakollisen tapahtuman jotenkin fiksusti ja kuoleminenhan voi olla vaikka nautinnollinen kokemus. Keho tuottaa mielihyväaineita ja ihminen katoaa lämpimään aaltoon..

Kärsin syvästi,kun läheiseni kärsii.Se on ollut mulle aina ominaista.Kuolema voi olla suuri helpotuskin.Itse aiheutettu paha on kaikkein kamalinta mitä tiedän.Vaikka se olis inhimmillistä ja tahatonta.

Olen jostain syystä lapsesta saakka ajatellut kuolemaa. 8-9 vuotiaana oli vaihe, jolloin kaikki kuolemaan liittyvä ahdisti päivittäin hirveästi. En puhunut asiasta kenellekään. Onneksi vaihe meni sittemmin ohi.

Muutama vuosi sitten jouduin miettimään kuolevaisuuttani sairauden takia. En pelkää omaa kuolemaani, mutta pelkään mahdollista kipua ja muuta surkeutta, mitä ehkä joudun ennen tajunnan lopullista sammumista kokemaan.

Kuolema, vanhuus ja sairaus ovat käyneet tutuiksi omien vanhempien kautta. Myös ikätovereita on jo lähtenyt "ennen aikojaan". Kaikkein ahdistavinta on, kun läheinen lähestyy loppuaan vääjäämättä. Vointi heikkenee ja loppu lähenee. Kuolema on silloin helpotus. Eivät nämä helppoja asioita ole. Monet eivät kestä ajatella niitä lainkaan.

Olen vähän huolissani joskus,jos jää kovin huonoon järjestykseen asuintilani, kun kuolen esim. yöllä. Sukulaiset---jos heitä kutsutaan katsomaan kotiani kuolemani jälkeen kuitenkin katsovat olinko jättänyt siistiksi asunnon ,aivan kuin vanhus kuoleva olisi siitä kiinnostunut. Sukulaiset näkevät vain sen . Ei muuta. Olen pitänyt tietoista etäisyyttä sukulaisiin, ei heistä ole ollut minulle iloa. Minulle on kertynyt paljon turhaa ,tarpeetonta tavaraa . Aion kantaa niistä osan roskikseen lähitulevaisuudessa.

Kävelin viime kesänä hautausmaalla jossa lepäsi monta nuoruusvuosien aikaista ystävääni. Muistelin kuinka kokeilimme miltä tuntuu kokeilla ensimmäistä humalaa ,ensimmäistä tupakkaa jne. Etsiä ensimmäistä työpaikkaa ja kasvaa aikuiseksi heidän kanssaan. " Keskustelin"heidän kanssaan ,kun elämä kuljetti meitä erilleen vuosien saatossa. Se oli kumman vapauttava tunne. Aivan kuin yhteenveto siitä, kun "esirippu "avautuu ja katsoa ystäviään silloin ,kun esirippu on sulkeutunut.

En pelkää. En pohdi sitä mitä siihen liittyy. Kuolema kuluu elämään.

En pelkää tietoisuuden loppumista mutta aikaa juuri ennen kuolemaa pelkään, siis kipuja, kitumista... Haluaisin kuolla luonnonhelmaan tai kotona, en sairaalassa.

Kannattaa katsoa tämä:

https://www.youtube.com/watch?v=qK1BJkBJdtY

Pelkäsin kuolemaa. En enää.

Olen 34 vuotta elänyt ja siitä 26 vuotta vain kärsinyt muutamien kivojen hetkien piristämänä mutta silti joutuu vain riutumaan aina yksin kaiken keskellä hylkiönä.

Kun velvollisuuteni päättyy 11.11.2015 niin minä astun pilven reunalle lepäämään eikä minun tarvitse enää olla henkisesti raiskattavana ja kärsiä tämän maailman pahuutta.

Paskat mä omasta kuolemisesta, enhän mä sille mitään voi. Tavalla tai toisella kuolee kuitenkin. Sen pelkääminen ois varmaan aika karseeta. Hitaassa kuolemassa on loppupäässä usein niin morfiineissa, että kyllä ihan vaan nukkuu pois. Eihän eutanasia laillista ole, mutta morfiinin yliannostukseenhan aika moni vanhus kuolee. Esim "sydän ei kestänyt" jne

Pelkään kuolemaa, jos sitä alan yhtään enenpää ajattelemaan. Se on niin lopullista. Minulla on nyt ihan hyvä elämä, en halua, että se loppuu kesken. Paljon on vielä näkemättä ja kokematta. En halua, että lapseni jää yksin tänne maailmaan. Haluan elää ja olla täällä jakamassa tämän elämän hänen kanssaan. Minulla on kuollut kymmeniä 16-45 vuotiaita kavereita ihan omien elämänvalintojen vuoksi (päihteet lähinnä). Joskus mietin, kun esimerkiksi katselen vanhoja valokuvia, että miltähän tuokin tänä päivänä näyttäisi ja millainen olisi hänen elämänsä. Itse raitistuin yli kymmenen vuotta sitten ja ainakin siltä osin on ennenaikaisen kuoleman uhka poistettu. Nyt olen käynyt koepalassa syöpäepäilyiden vuoksi ja kuolemanpelko kulkee mukana. Yritän olla aktiivisesti ajattelematta kuolemaa ja elää mahdollisimman paljon tätä päivää.

Kuolema on poistumista tästä kehosta. Minätietoisuus, siis sinä itse siirryt ikuiseen elämään, josta ei ole paluuta tähän ajalliseen elämään enää.
Täällä armonajassa valitset minne siirryt kun erkanet fyysisestä ruumiistasi. On vain 2 paikkaa; Taivas (Jumalan yhteys) tai Helvetti (saatanan yhteys). Sinä valitset otatko Jeesuksen uskossa vastaan pelastajanasi. Jos et halua valita, olet jo valinnut sen toisen :(
Lue Raamatusta rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta tai googlaa.
Mooseksen kirja kertoo miten ihmisestä tuli kuoleva, (syntiinlankeemus).
Jumala ei ketään passita kadotukseen, sen tekee ihminen omalla valinnallaan tai jättämällä valitsematta Jeesus pelastajanaan = Ikuisen elämän antaja, lahjana.
Luonnolisesti saatamme myös uskovina peljätä; riippuu luonteista ja herkkyydestä ja myös siitä onko altis pelkäämään muutoksia tai tuntematonta.(traumat)
Mutta pääsääntöisesti pelkoa ei ole rakkaudessa, vaan täydellinen Rakkaus karkoittaa pelon. Pelossa on rangaistusta ja se joka pelkää, ei ole saanut vapautusta synneistään.
On hieno asia pelätä kuolemaa, ja ajattelen sen olevan Jumalan meihin asentama "hälytysjärjestelmä", että ihminen ottaisi Jumalan pelastustyön Jeesuksessa vastaan.
Silloin ei tarvitse enää pelätä mitään kun asiat ovat kunnossa Jumalan ja ihmisten kanssa. Ja synnit ovat anteeksi annetut.
Jumala on määrännyt jokaiselle meistä syntymä- ja kuolinpäivät.
Jeesus on jo voittanut kuoleman vallan. Hänellä on kuoleman ja tuonelan avaimet. Jeesus on Herra iankaikkisesti. Amen.

Lukekaa Raamattu niin loppuu se kuolemanpelko. On syytäkin pelätä koska helevetti on olemassa.

Niin kuolemasta ei puhuta...kun katselin tuossa vanhoja valokuvia, ennen omaakin isoäitiäni, näin kuvan, jossa pieni vauva oli laitettu arkkuun pihalle ja perhe, omaiset, ystävät olivat siinä ympärillä. Arkku oli avoin, jotta kaikki näkivät, se oli surukuva sairauteen kuolleesta pienokaisesta. Näin kaikki näkivät, että kuolema kuuluu elämään, sen viimeiseen vaiheeseen ja joillekin se tulee ennen aikojaan..Itse olen nähnyt isäni kuolleena, äitiäni en halunnut lähteä katsomaan, koska näin hänet edellisenä iltana sairaalassa ja halusin jättää tämän muiston mieleeni hänestä. Minä en osaa varsinaisesti pelätä kuolemaa. Jos jotain pelkään, niin ennenaikaista lähtöä, on henkilöitä, joista minun on kannettava vastuu ja minua surettaisi, jos heille ei olisi sitä samaa turvaa jälkeeni. Kuolema odottaa meitä kaikkia, se on luonnollinen ja väistämätön.

ei ite kuolema mutta jos kitua joutuu kauan sängyssä! paskoo ja kusee allensa vuositolkulla ni se vituttaa jo nyt. mutta sitä ihmettelen että miksi ihmiset ei tee kaikkea hullua ja sairasta ennen kuolemaansa koko ajan! kaikenlaisia fantasioita toteuttaisi ennen lähtöä? mitä sillä moraalilla tekee kun kuolema korjaa pois??? onko se vankila ainut joka estää. nykyarki käyt töissä, sitten kauppaan, syöt ja nukkumaan.

En juurikaan pelkää itse kuolemaa mut sitä et kuolen epänormaalisti esim. murhan uhrina tai jtn

Elämä on OK kun pystyy liikkuumaan, lueskelemaan, matkustelemaan, järki toimii kohtalaisesti eikä pahoja kipuja. Sen jälkeen tulkoon esirippu. Pitäis hankkia menolippu valmiiksi jostain.

Kuoleminen on niin yleinen ilmiö, että ei siinä ole pelättävää.
Kun jättää uskovaisten höpinät omaan arvoonsa, ei ole hätää.

Sitten vasta kun kuolee, jokainen kohdallaan näkee, sammuuko lamppu, vai tuleeko jotain muuta.

Parempi kun hyväksyy kuoleman osana elämää ja keskittyy vain nykyhetkeen........ eiköhän me kaikki mennä kuoleman jälkeen samaan suuntaan, jossa meidän edes menneet läheiseen meitä odottavat.

En.

En pelkää omaa kuolemaa.
Enenmmän pelottaa lähimpien rakkaiden kuolema, koska se kaipaus ja ikävä koskee.
Kuolema on arvoitus, että mitä sen jälkeen.
Kuoleman jälkeen asia viimeistään selviää.
Uskoisin, että kuolema tapahtuu silmänräpäyksessä ja heräämme tuonpuoleisessa ja huomaamme että näinhän kaiken olikin tarkoitus tapahtua kuoleman jälkeen, emme vain tajuneet sitä miten se tapahtuu.

Elämä on niin lyhyt ettei kannata ajatella kuolemaa.
Ei ehdi näkemään kuin hetken siitä, mihin ihmiskunta menee?

Enemmän pelkään elämää. Pelkääjille suosittelen Arto Paasilinnan kirjaa luettavaksi nimeltään: Herranen aika.

No en pelkää. Ei tämä niin hyvä ja järjellinen paikka ole. Toki kylläkään ei olisi kiva kokea hidasta kuolemaa jossain kolariautossa tai ruhjoutuneena jonkin muun onnettomuuden seurauksena.

Kuolema, Tuho ja Rappio marssii koko ajan lähemmäksi kotejamme ja perheitämme. He ovat jo täällä. Mitä sinä teet?
https://www.youtube.com/watch?v=44vzMNG2fZc

Elää pitäisi näin että elämä ahdistaa

En lukenut ed.viestejä,
mutta työssäni olen hoitanut kymmeniä kuolevia, ehkä parikymmentä kuolemaa henkilökohtaisesti kokenut, siis ollut läsnä kuoleman hetkellä. Mielestäni siinä ei ole mitään ihmeellistä, mikäli kuolevan kipulääkitys on kunnossa. Raskainta kohdattavaa ovat olleet omaiset.
Omassa elämässänikin kuolemaa on ollut, valitettavasti kukaan lähiomaisistani ei ole tullut kertomaan,miltä se tuntuu...
Aloittajan kysymyksiin vastaus; kuka voisi tietää, miltä kuolema tuntuu ja kuka tulisi siitä meille kertomaan? (samaa asiaa on vuosituhansia moni muukin miettinyt ja kehitellyt mm. erilaisia uskontoja vastauksiksi vastaamattomiin kysymyksiin)

P. S. Minun työpaikallani, kotona lasten kanssa ja myös kavereiden kanssa kuolemasta puhutaan kyllä, jos ei nyt ihan päivittäin, niin ehkä viikottain? Kuolema on vain osa elämää, mitä ihmeellistä siinä on?

Ihmisen pitää kerran kuolla ja sen jälkeen tulee tuomio. Kukin tuomitaan sen mukaan mitä hän on ruumiissa ollessaan tehnyt.
Jeesuksella on kuitenkin maan päällä valta antaa synnit anteeksi, sille joka kääntyy hänen puoleensa pyytäen syntejään anteeksi ja tehden parannuksen.
Ota raamattusi esiin ja lue uutta testamenttia. Jeesus kuulee sinua, kun pyydät häntä elämäsi herraksi.

Kaikki se, mitä teemme täällä maan päällä seuraa meitä tuonpuoleiseen, tekojaan ei pääse karkuun, mutta anteeksi voi pyytää ja katua. Pelkkä anteeksipyyntö ei riitä, ellei se sisällä oikeata, aitoa katumusta. Moni ihminen, ennen kuolemanrajakokemusta on kertonut, että koko elämä vilahti ohi, mitä oli tehnyt, kuin filminauhana...emme ole täällä huviksemme, vaan oppimassa ja tekemässä hyvää toisille. Pahat ihmiset tulevat kyllä kohtaamaan tekonsa tuonpuoleisessa, elleivät ole täällä sitä kokeneet. Kun joku sanoo, että olemme vain ruumis, joka hajoaa tuhkaksi ja meitä ei enää ole, siinä on vain puoli totuutta. Suurin ja tärkein on meidän henkemme, joka on ikuinen ja siirtyy pois vanhasta ruumiista. Kun kuolemme, kaikki on luonnollista, niin luonnollista, ettemme uskoisi sitä, jos sen nyt tietäisimme. Kuolemanpelko on seurausta vain siitä, että eläisimme tämän elämän, emmekä kiirehtisi tuonpuoleiseen. Elämännälkä ja kuolemanpelko ovat vastakohtia. Moni vanha ihminen on jo menettänyt elämännälkänsä, elämänhalunsa ja haluaa jo pois, odottaa oikein, että kuolisi, sekin on luonnollista.

Pelkään enemmän vanhenemista ja sitä, saanko edes riittävää eläkettä. Pääsenkö koskaan säännölliseen päivätyöhön enää. Jäänkö yksin, kun olen sitä nytkin jo. Pelottaa mihin kaikki on suuntautumassa. Mikään ei enää ole mitään.. maailma muuttuu kovemmaksi, ja tulen olemaan vain turha ikääntyvä tiellä. Jos valtiovalta tarjoaisi mahdollisuutta poistua täältä vapaaehtoisesti, tarttuisin tähän. Luulen, että moni muukin valitsisi näin...

Minä en pelkää kuolemaa, mutta kuolemista, siis sitä hetkeä, pelkään. Toiveena on, että kuolisin nukkuessani.

Monet pelkäävät kuolemaa, mutta kun se jo vie mennessään, uskon, että kuolema on kaunis henkinen tapahtuma. Minulta useat läheiset ovat lähteneet - uskon, että toiseen olomuotoon ja elämä jatkuu. Kannattaa miettiä mistä on tullut ja minne on menossa - laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Jos miettisimme enemmän kuolemaa ja elämän rajallisuutta, maailma olisi parempi paikka elää. Itsekkyys vähenisi. Koen, että elämän tarkoitus on auttaa paitsi itseään, myös muita ja kehittyä henkisesti.

Vapahtaja, Pelastaja, Lunastaja Yeshua on ainoa apu kuolemanpelkoon ja kaikkeen muuhunkin. Turvaa Häneen, ja anna Hänen pestä syntisi pois. Silloin, ja vain silloin, kuolemastakin tulee voitto :)

En pelkää kuolemaa. Olen antanut elämäni Jeesuksen Kristuksen käsiin (Raamattu Joh. 3:16). Elämä täällä ajassa Jumalan yhteydessä on parasta elämää ja iankaikkinen elämä Hänen luonaan tämän maallisen elämän jälkeen.
Olen nähnyt isäni ja siskoni lähtevän tästä elämästä. Oi mikä rauha, kun tietää, että he pääsivät "kotiin".
www.tv7.fi, www.tv7plus.fi

Kerrankin aihe johon päätin kommentoida. Ammattini puolesta voin todeta että 90% ihmisistä pelkää kuolemaa itseni mukaan lukien, Ainoastaan sairaat ja vanhukset joskus toivovat pääsevänsä pois. Sielte toiselta puolelta ei ole kukaan tullut kertomaan kuulumisia. Eletään tämäkin päivä nauttien, koska huomisestahan emme tiedä.

Kannattaa lukea esim. NDE-kirjoja NDE-kokemuksista. (NDE = Near Death Experience, Lähellä Kuolemaa -Kokemus.) Näitä on ollut kuulema aina, mutta tämän ajan kirjaboomi alkoi vuoden 1975 paikkeilla. Nykyään kirjoja on paljon, sekä netissä myös. Ovat kaikenlaisten (esim. ateistien, tiedeihmisten, henkisten tai hengellisten) ihmisten kertomaa, joita USA:ssa on ryhdytty kutsumaan Taivasmatkalaisiksi.

Se pelko voi olla turhaa, elama sen verran stressaavaa taalla et voipi olla etta sitten vihdoin paasee rauhaan ja jeesus pitaa huolta, jos muistaa rukoilla apua hanelta ja itsekin tehda viisaita tekoja mita ei tarvitse katua jalkeenpain..

En, sillä en ole perintäyhtiön hommissa.

Kyllä tässä elämässä on enemmän pelkäämistä..Kaikkea tuntematonta aina pelätään ja kuolema on suuri tuntemattomuus. Kun ajattelee näitä ihmisiä, mitä täältä on lähtenyt, ei sellaista lukua voi edes sanoa.....kaikki ovat menneet ja me menemme sinne jonain päivänä, sen täytyy olla luonnollista, se on jatkoa tälle elämälle...ainakin itse odotan näkeväni taas monet rakkaani, lemmikkieläimiäni myöten, olkoot kuinka hassua hyvänsä....

Joku ajattelija on sanonut: Jumalat ovat salanneet kuoleman ihanuuden ,että ihmiset jaksaisivat elää.

Veto ei kuulunut roomalaisille.

Mitäpä jos julistetaan kuolleeksi, vaikka eläisit. Pankki, -ajo,-sotu ym kortit lakkaisivat toimimasta ja tutut pelästyisivät nähdessään?

Parempi pysyä vitaepoon annostelusuosituksissa.

Uskon, että kuoleman ajatukseen tottuu, jos elää vanhaksi. Kaikkeen tottuu, myös kuolemaan ja sitä jopa odottaa. On kai hyvin luonnollista, että raihnainen, väsynyt vanhus ei halua elää siinä kehossa enää päivääkään, moni ei edes tajua enää oikeastaan elävänsä. Nuorempana sitä kuolemaa pelkää, koska haluaa elää....kuolema on luonnollinen tapahtuma. Kuolema tulee suurena helpotuksena myös monelle parantumattomasti sairaalle, eikä se lopullisuus tunnu kuin uudelta alulta. Jostain syystä meille ei anneta tietoa tulevasta, koska muuten emme haluaisi elää tätä elämää.

Olen aina ajatellut sen näin, että me siirrymme "toiselle tasolle", kehon jäädessä tänne. Varsinaista kuolemaa ei ole, on vain siirtymä. Ja toki sitäkin voi pelätä, ja ehkä eniten voi ahdistaa millä tavalla se joskus tapahtuu.
Mutta tietoisuus, että se on vain kehosta irtautumista, voi helpottaa oloa.
Ja silloin se irtipäästäminenkin on luonnollista.

Suosittelen, vaikka ette mihinkään "uskoisi" Tri Eben Alexanderin kirjaa:
Totuus taivaasta. Ja sen jälkeen ilmestynyttä : Taivasyhteys.
On saatavilla monia kirjoja (suomennettuja) joissa kertovat kokemuksesta ne
ihmiset jotka olivat jo todettu kuolleiksi, mutta palasivat "takaisin".

Nämä ihmiset eivät enää koskaan sen jälkeen pelänneet.

Kun minä kuolen minä kuolen. Kaikki mitä on elämässäni tapahtunut ja ei tapahtunut ovat merkitsemättömiä, koska olen kuollut.

Kuoleman voi valita ennen yhteiskunnalle uhrautumista. Se vain on valinnan paikka.

Miksi kuolemaa pelätään? Minä en pelkää itse kuolemaa, mutta se pelottaa kun kuolleiden henget touhuavat kodissani on videokuvattu ym. Monet eivät usko kuolemanjälkeiseen elämään en uskonut itsekkään, mutta nyt uskon koska videokuva ei valehtele. Joten ajatelkoon kukin mitä vain jospa ihmiset vain tietäisivät etteivät ole yksin kodissaan, että on jotain mikä menee yli ymmärryksen. Se mitä olen kokenut vakuuttaa minut, että on elämää kuolemanjälkeen se vain on erillaista. Kuolema on lopullista niin onko se? Itse en usko, että niin on en todellakaan.

Jos lähtee ennen aikojaan omasta tahdosta, saako siitä rangaistuksen toisella puolella, mikä sitten onkaan. Tällä maailmalla ei ole minulle enää mitään, mutta hieman arveluttaa mitä kuoleman jälkeen. Muuten, tuo kuolema nimenä on kammottava.

Kun luki tuon taannoisen jutun iltalehdestä, missä hoivakodissa olleen vanhuksen hoiva oli laiminlyöty, uskon, että tämäkin vanhus olisi mieluiten jo siirtynyt rajan toiselle puollelle. Kyllä siihen kuoleman ajatukseen tottuu, kun vanhenee, eikä se enää pelota, sitä odottaa ja kaipaa....

Elämä jatkuu jossain muodossa. Tuo kuolemanpelko on luonnollista silloin kun on elämänhalua. Mutta kun elämänhalua ei syystä tai toisesta, iästä riippumatta ole, katoaa kuolemanpelko....sitä ei enää ole.

Eiks ne jo tee tuhkatuista timantteja ja nehän on ikuisia ja haudatut muuttuu mullaksi, eikä sekään ole maanpäältä loppumassa.

Kuolemassa ei ole mitään pelättävää. Olemme jo kuolleet lukuisia kertoja ja synnymme vain aina uudelleen ja uudelleen, milloin missäkin muodossa. Olemme olleet aina ja tulemme myös olemaan aina! Evoluutio etenee, mutta meissä asuva kosminen energia on aina sama!

Minäkin olen saattanut olla aiemmissa elämissä hirvi, hevonen, susi, alkukoira, koira, hirvi, tyrannosaurus, jyrsis tai jopa jokin meille tuntematon olia. Joku kaukainen mulkosilmäinen limanuljaska, hyytelöpallo tai purpelo. Emme tiedä, minä kaikkina olentoina olemme olleet, koska tietoisuus ei kulje mukana kuoleman rajan yli. Nykyinen tietoisuutemme ihmisinä jää maan poveen.. Kun synnyme uudestaan, meille tulee uusi "tietoisuuskeskus", eli aivot tai sen kaltaiset. On myös kallis asia huomata, että olemme saattaneet ja ihan varmasti olemme olleet välillä aivottomiakin, kuten kasveja, heinäpaaleja tai vaikkapa bakteereita. Mutta olemme olleet aina! Ja tulemme olemaan aina, koska olemme kosmista energiaa, joka on aina ollut olemassa!

En pelkää kuolemaa, vaan kuolemaa edeltävää elämätöntä elämää, jota on liian paljon. Samoin pelkään kivuliasta kuolintapaa. Toisaalta olen välillä ollut sekä fyysisesti että henkisesti niin huonossa kunnossa, että siinä vaiheessa kuolema ei olisi merkinnyt mitään. Eli olen pilkkinyt tietoisuuden rajamailla.

Olet väärässä, ettei kuolleita tai kuolemaa näytetä. Viihde-elokuvissa asiasta ei saa oikeaa kuvaa. Mutta katso dokumenttiohjelmia. Ainakin itse olen katsonut sotaa käsitteleviä ohjelmia (lainannut kirjastosta), joissa on ihan surutta näytetty sotaan kuolleita ja kuolevia. Myös eutanasiaan ja varmaan myös luonnollisee kuolemaan liittyviä ohjelmia on olemassa. Aikaisemmin olen työskennellyt hoitajana. Kaikki kuolemat jotka näin, olivat nk. helppoja kuolemia. Suurin osa ihmisistä osaa kuolla kauniisti. Vain harva haraa vastaan kynsin ja hampain. Toivottavasti tämä lohduttaa sinua!

Ehkä suhde kuolemaan on ambibvalentti. Välillä sitä toivoo, välillä pelkää. Toisaalta uskon, että kuoleman hetkellä kokemus ei ole paha. Kauheus liittyy nimenomaan ajanjaksoon ennen kuolemaa, mikäli siihen liittyy kipua ja tuskaa (esim. syöpäkuolema, jossa vaikeita oireita ei saada kuriin).

En pelkää kuolemaa vaan elämää.

Olen 75v, alan olla saanut elämästä kylläkseni. Mammonaa olisi, ei tee mieli ostaa mitään, ei pahemmin matkustella, veneillä, mökkeillä. Alkaa jo riittää, varsinkin kun voi kuolla terveenä. :) Ai pelkäänkö :), ehkä ikävystymistä.

Isis on verenhimoinen peto, oikea verenimijä.

Pelkään sekoamista ja elämää enemmän, kuin kuolemaan. Olenkin ratkaisuni tehnyt. Toisinsanoen olen liian herkkä, empaattinen ja varsinkin pelkuri tähän elämään. Raajat toimii, jopa ihan urheilullinen. Järki toimii olen sosiaalisesti ihan hyvin toimeentuleva, kohtelias, muut huomioonottava ja hyvä läpänheittäjäkin. Ulkonäöllisestikkin ihan normaali. Mutta ilmeisesti nuoruuden paniikkihäiriö on tehnyt tehtävänsä, jota en ole pystynyt voittamaan ja se vaan pahentunu.. ilmeisesti 20v ssri-lääkkeen syönnin johdosta kroonistunut ja nyt jopa pahentunut eli söin lääkettä ja luulin, että se riittää. Eli olisi pitänyt itseään paremmin kuntouttaa muutenkin kuin lääkkeillä ja mielummin toki lääkkeittä. Siihen(kin aikaan tosin psykiatrian keinot oli, että vedähän nappia naamaan ni kyllä se siitä) Nykyään olot jo sellaiset, ettei ulospääsyä ole (koitettu on ja kovasti taisteltu) sääli ettei itsellä siihen aikaan ollut nettiä mistä itse hankkia tietoa joutui sokeasti olemaan huonon kunnallisen psykiatrian varassa. Eli en pelkää kuolemaa kaikkea muuta siiten vissiin pelkäänkin :)

Ja kuolemanpelkohan poistuu parhaiten kuolemalla, ei varmasti pelota mikään sen jälkeen. "Kaiken" viisauden olen lukenut, kuten edellämainitun. "Miksi pelätä jotain mistä ei ole varmuutta" "huomisesta ei voi tietää" "elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi murehtimiseen ja paljon kaikkea fiksumpaakin ja kieltämättä oikeassa ovat. Ainoa ongelma ettei näitä viisauksia saa päähänsä jäämään. Jotenkin vaan liian heikkoluontoinen. Tiedän miten pitäisi elää, eikä tässä lyhyessä matkassa mitään hävittävää ole silti pelkään. Olen siis PELKURI.

En pelkää kuolemaa. Olin tajuttoman isäni (80v) luona pari tuntia ennen hänen kuolemaansa. Juttelin hänelle. Hän rahoittui kun sanoin, että voit lähteä rauhassa, pidämme huolen äidistä. Vuosia myöhemmin kun äitini lähti, hän oli jo heikko, väsynyt elämiseen. Pidin häntä kädestä kiinni kun hän kuoli, ettei häntä pelottaisi. Siitä jäi ihmeellisen hyvä mieli, ei se pelottanut, mitään ei jäänyt sanomatta. Kuukausi myöhemmin kuoli mieheni kotonamme. Hän oli sairas, sydän pysähtyi. Tulin huoneeseen juuri kun hän oli lähtenyt. Ensin järkytyin mutta sitten huomasin, miten hyvältä tuntui tietää, ettei hän kärsinyt, vain silmänräpäys ja hän oli poissa. Olin pukemassa häntä arkkuun. Kosketin hänen otsaansa ja huomasin, että siinä oli vain hänen kuorensa, sen saattoi helposti antaa haudattavaksi.
Ei kannata odottaa, että teen sen ja sen sitten kun ... On parasta tehdä mieleisiä asioita nyt ja tässä.

Niin jokainen lähtee tästä maailmasta joko omankädenkautta tai luonnollisesti se on oma valinta. Minun vävypoikani hirtti itsensä kotonaan neljävuotta sitten ja nyt siinä asunnossa kummittelee uudet asukkaat ovat kuulleet natinaa joka muistuttaa kuin joku roikkuisi narussa joka pitää kitinää juuri siinä paikassa jossa vävyni hirtti itsensä, mutta mitään ei näy ja siinä on myös erittäin kylmä paikka ja vain siinä kohtaa huom. Ei ikkunaa joten kyse ei ole vedosta. Tämä on osoittanut minulle, että vaikka kuolemme niin sielumme jatkaa vaeltamista. Mainitsen vielä, että tyttäreni ei voinut asua enää siinä asunnossa hän sanoi, että jotain outoa tapahtui joku kosketti ja kävi outo tunne, että ei ole yksin vaikka ketään muuta ei ollut kotona hän oli tosi peloissaan soitti jopa keskellä yötä ja sanoi voisinko tulla hänen luokseen kun pelkäsi niin kovasti. Joten minä uskon, että vaikka kuolemme niin on maailma jota ei tunneta kuolema on matka johonkin tuntemattomaan ruumis haudataan, mutta sielu jatkaa kulkuaan näin vain on. Onhan sanottu, että itsemurhan tekijän henki jää kuolinpaikalle joten kai niin on?

Tuntuukohan se kuolema samalta vain nukkuisi pois eikä nää unta? Vai joutuukohan kuollessaan kärsimään? Kuka tietää kuolevatko kaikki samallalailla siten ja silloin kun haluavat?
Pääseekö kuoltuaan taivaaseen vai joutuuko helvettiin? Tai päätyykö tuhkaksi uuniin vai mullaksi maahan?

juu jos on joskus nukutettu tietää mitä kuolema on ei yhtään mitään..nukutuksesta kun heräsin tavallaan synnyin uudelleen se aika jonka olin nukutuksessa ei ollut mitään..

Ei kuolemassa kärsi, mutta tässä elämässä on kärsimistä.

Mima tule meille kylään! t [email protected]

En pelkää; tapaamisemme on jo sovittu, vain päivämäärä on lyömättä lukkoon.
En lähde karkuun kun Hän saapuu.

En pelkää; tapaamisemme on jo sovittu, vain päivämäärä on lyömättä lukkoon.
En lähde karkuun, kun Hän saapuu.

Ompa Suomi. Pelkureita kestiään kuin suuria valtiovieraita. Poliisit ennakkoperivät tukituntemattomia eläviä kuolevia perintöverotta. Politiikan Parkissonit ynnä muut hengen-ja lihan murha-ja mahtimiehet kantavat huolta täysipäisyydestään ehdoitta ja puivat täyttä oikeutta tuosta oikeudesta oikeudessa täysin teoistansa muistamattomina. Mitä enää siis pelkäisin?-Kuolemaako?-Välivaihettako?- Meidän kaikkien Isännyyden Taivasten valtakuntaako?

En pelkää. Ei ole mitään pelättävää koska me kuollaan siinä missä muutkin hyönteiset. Uskonnot joissa odotetaan iankaikkista elämää ovat ahneinta mitä tiedän. Ei riitä tämä elänä vaan vielä pitää lisää henkiolennoilta vaatia.
Uskovaiset ovat pahimpia uskomattomia.

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu kuoleman pitäminen epänormaalina pelottavana asiana, jonka jokainen haluaisi olla kokematta. Suurin syy tähän lienee ateismi. Elämme vielä vaihetta, jolloin uskomuksilla on ollut suuri merkitys ja rooli elämässä. Nyt rinnalla elävässä jumalattomassa todellisuudessa on ristiriitaista elää. Siinä mielessä syvästi uskovaisilla on elämä paremmin tasapainossa, koska heille kuolema on vain yksi osa elämää, ennen ylösnousemusta ja ikuista elämää. Meille jokainen päivä saattaa olla uusi eilinen pelkojemme kanssa. Illalla ja yöllä vatvomme elämän lyhyyttä ja miljoonaa eri tapaa kuolla. Jokainen pistos rinnassa tai päässä, tai huimaus, tai rytmihäiriö, tai vatsakipu jne. tuo mieleen elämän rajallisuuden. Jokainen lähipiirissä tapahtuva kuolema muistuttaa omasta kuolevaisuudesta. Toisia kuolema pelottaa enemmän, toisia vähemmän, mutta ajatukset kuolemasta on usein joka päivä läsnä.

Katsoin juuri yle fem (?) -kanavalta dokkarin, jossa seurattiin ruotsinkielisen näyttelijä-ohjaajan Peter Snickarsin ja hänen perheensä elämää Peterin aivosyöpädiagnoosista kuolemaan. Viimeinen vuosi oli rankka. Snickars ei enää pystynyt kunnolla ajattelemaan. Viimeisen puolen vuoden aikana hän ei juuri kommunikoinut eikä lopulta enää liikkunut.

Hän ei kuitenkaan kärsinyt kivuista enkä nähnyt hänen esim. oksentavan kertaakaan; pahoinvoinnista ei myöskään mainittu, vaikka dokkari kertoi "kaiken". Viimeisinä aikoina, kun hän vielä pystyi puhumaan, häneltä kysyttiin, onko hänellä kipuja ja hän vastasi kieltävästi.

Hän myöskin hymyili ja nauroi paljon, vaikkei muisti enää pelannut. Tämä on kuulemma yleistä pitkälle edenneissä keskushermoston sairauksissa. Viimeiset viikot hän makasi sängyssä vaipoissa, käänneltävänä. Hän ilmeisesti kommunikoi juuri ja juuri. Vaimo kysyi: "Etkö enää jaksa?" ja Peter oli vastannut pyörittämällä päätään. Vaimo pyysi taistelemaan.

Peter kuoli pian sen jälkeen.

Katsoin eilen tv7-kanavalta ohjelman Elämän virta, jossa aiheena oli kuoleman kohtaaminen (löytynee tv7 nettisivujen ohjelma-arkistosta). Ohjelmassa evankelista ja julistaja Tauno Rantala esitti minusta mielenkiintoisen näkökannan kuolemaan. Se oli mystiikasta riisuttu näkökulma. Hän sanoi, että kuolemaa on liikaa mystifioitu, kun todellisuudessa kuolema on verrattavissa leikkuupuimuriin, jonka terä leikkaa pellolla viljan kasvukauden päätteeksi. Kuolema ei ole jonkinlainen olento tai paikka tai pimeys tai edes tila, vaan tapahtuma, jossa elämä päättyy. Sen jälkeen ihmisen kohtalon määrää se hengellinen tila, jonka vallassa hän eli elämänsä kuoleman hetkeen asti, mutta se ei enää ole kuolemaa. Kuolema on yksinkertaisesti vain elämän päättymisen tapahtuma.

Peter Snickars meni piakkoin diagnoosin jälkeen kasteelle ja hänen puolestaan rukoiltiin yms. Näistä voin päätellä hänen hengellisen tilansa olleen Jumalan tahdon mukainen. Hän teki sen valinnan.

" Ei kuolema ole mikään rangaistus, joka ylhäältä annetaan. Se on ihmisen ihana oikeus väsyneenä nukahtaa. "

Pahin pelko ,kyllä

Ville Laihialan (Sentenced, Poisonblack) sanoin:

Kuolemahan tulee joka tappauksessa, ei siinä mitään pelättävää ole. Tää elämä sitä vastoin on paljon pelottavampaa.

Minä en pelkää kuolemaa enkä sitä, että minua ei enää sen jälkeen ole olemassa. Sen sijaan pelkään niin paljon sitä, kuinka tulen kuolemaan ja miten paljon kärsin kipuja ennen sitä, että elämä jää elämättä. Ahdistus on musertavaa ja miltei tauotonta.

Joskus teen jopa mielikuvaharjoituksia, joissa kuvittelen, että aikaa on vierähtänyt sata vuotta eteenpäin ja olen jo poissa. Se tuo hetkeksi valtavan helpotuksen tunteen, kunnes taas havahdun siihen, että vuosikymmeniä ilotonta taaperrusta on vielä edessä, lopussa vanhuus, avuttomuus, kivut ja yksinäisyys.

En pelkää. Olen kristitty.

Sanotaan että lapselle ja nuorelle ihmiselle kuolemanpelko on peloista vaikein. Me vanhemmat murehdimme ettemme jäisi kokonaan toisten hoidettaviksi.

Yhdenkään ihmisen elämä ei pääty kuolemaan vaan jatkuu tuonpuoleisessa, on tasan kaksi paikkaa mihin päädytään.
Jumala antoi ainokaisen Poikansa kuolemaan meidän syntiemme ja rangaistuksen puolesta, sen saa ottaa vastaan lahjana ja silloin osa kuoleman jälkeen on ihana, muussa tapauksessa vastassa ikuinen tuska helvetissä.
Mieti kumpi kannattaa.

Vaikka olen uskova, jatkan eiliseen vielä, kuolema on hyvin vastenmielinen asia, elämä maan päällä on rakasta. Lapset ja lapsenlapset on rakkaita.

Ehkä kuolema on lopullinen ei-mitään, pimeys, ikuisesti. Joku totesi että muistammeko ennen syntymäämme olleesta mitään? Niinpä, emme muista. Sama kuolemisen jälkeen, ei mitään.

Se, pelottaako se, riippuu asiasta ja henkilöstä. Jos se on äkillinen sydänkohtaus kuten legendaarinen Levyraati-juontaja jazzmies Jaakko Jahnukaisella syksyllä 1980 vain 55-vuotiaana, niin ei ehdi pelätä. Jos kuolema on itsemurha ja suunnittelee sitä, ehkä pelottaakin. Vaikkapa Hitler Berliinissä bunkkerissaan huhtikuussa 1945 neuvostojoukkojen saavuttua haluaa poistua kuolemalla eikä jäädä vangiksi, ehkä siinä tulee tuskanhiki otsalle. Tai entä tulipalo jossa joutuu nurkkaan saarroksiin pääsemättä karkuun ja tulee kuolemaan tuskaisasti tulen keskellä, ehkä pelottaa.

Loppusuora on nyt menossa meille kaikille, ikään katsomatta. Maapallomme on äärimmäisen ilmasto- ja ekokatastrofin keikahduspisteessä, joka ylitetään tyynesti päättäjien puhuessa tyhjänpäiväisyyksiä ja kokoustaen lentomatkustamisen avulla. Lähivuosina meilläkin on nälänhätä, ja sodan laajetessa maailmansodaksi myös energiakriisi. Vain harvat etevimmät selviytyvät hengissä. Eliölajeista 90% katoaa vuoteen 2040 mennessä romahduttaen ravintoketjut. Nyt kannattaa vielä elää, kokea, eikä suunnitella vielä itsaria. Itsari pitää tehdä sitten kun katastrofi on.

itseä ei kuolema pelota koska uskon jumalan eli jehovaan.

Kuolema itsessään ei pelota mutta hetki ennen kuolemaa kyllä hiukan pelottaa.

Ahdistunut Mies