Hiihtourakka umpihangessa

Joskus sitä tulee tehtyä sellaista mitä ei varmasti koskaan enää toista. Kerron yhden tällaisen "hullun" tempauksen.

Olin monia vuosia sitten käymässä vanhempieni luona. Olin silloin suurinpiirtein nelikymppinen äijä. Oli kevättalvi ja pehmeää melko tuoretta lunta kohtalaisen paljon. Isäni kehui minulle naapurin rouvaa joka hiihti kerran viikossa kirkonkylälle ja takaisin, n. 20 kilsaa yhteen suuntaan. Hän hiihti joen jäälle tehtyä valmista latua pitkin. Isäni mielestä hänen suorituksensa oli todella kunnioitusta herättävä suoritus. Minä ylpeästi sanoin isälleni että eihän tuon nyt mitään ole. Kyllä se on helppo hiihtää valmista kovaa latua ja vieläpä aivan tasaista maisemaa. MUTTA MINÄ HIIHDÄN KIRKONKYLÄLLE METSÄN LÄPI UMPIHANKEA ilman mitään latua. Isä nauroi ja sanoi että joo, joo, kyllä varmaan! Sitten hän katsoi minua ja sanoi ivallisesti: "Taitaa se jäädä sinulta tekemättä". Minä huomasin nyt mitä olin tullut sanoneeksi. Olin puhunut ja luvannut harkitsemattomasti ehkä liikaa. Säikähdin ja ajattelin urakan olevan minulle liian vaikea toteuttaa. Totesin kuitenkin mielessäni että en voi perua puheitani ja perääntyä. Isäni ivallisuus vain lisäsi päättäväisyyttäni. Silloin minä tein nopean päätöksen. Päätin näyttää isälleni että minä kykenen suoriutumaan urakasta. Sanoin hänelle että kyllä minä hiihdän umpihankea ja teen sen jo HUOMENNA. Isä nauroi minun yltiöpäisyydelleni eikä uskonut että toteuttaisin urakan. Hänen mielestään se oli minulle liian suuri hanke. Isäni tiesi että minulla ei ole kuntoa sellaiseen hiihtomatkaan. Enhän ollut hiihtänyt vuosikausiin enkä harrastanut mitään muutakaan liikuntaa moneen vuoteen. Kuntoni ei kestäisi sellaista urakkaa.

Seuraavana aamuna aloin panemaan hiihtokenkiä jalkaan. Isä tuli seisomaan viereeni ja katsoi minua. Hän kysyi että mitä teet. Minä sanoin että hiihdän kirkonkylälle umpihankea niin kuin eilen lupasin. Isä oli nyt totinen ja sanoi että et kai sinä sentään ole ihan vakavissasi. Et kai sinä aijo hiihtää metsän läpi umpihankea? Minä totesin että MINÄ HIIHDÄN koska sanoin niin, ja minä pidän oman sanani. Isä ehdotti nyt minulle jäälle tehtyä valmista latua. Hän pyysi minua hiihtämään joen latua. Minä sanoin toteuttavani uhkaukseni ja hiihtävän umpihangessa.

Niin minä lähdin hiihtämään isäni jäädessä kotiin ihmettelemään. Hiihdin metsien läpi umpihankea. Ylitin muutaman soratien, jonku asfaltoidunkin tien, mutta hiihdin umpihankea aina kun se oli mahdollista, joskus risukoissa ja joskus pellolla. Joskus vastaan tuli isoja ja syviäkin ojia joiden ylittäminen oli vaikeaa ja raskasta. Väsyin tavattomasti ja tuntui että en jaksa hiihtää perille. Ajatuksiin tuli matkan keskeyttäminen seuraavalla maantiellä. Ajattelin sitten kuitenkin että en varmastikaan keskeytä ja anna isälleni ja muille omaisilleni aihetta nauraa minulle ja pilkata minun heikkouttani. En voinut keskeyttää, ylpeyteni ei antanut periksi. Mutta jalat muuttuivat kankeiksi eivätkä enää tahtoneet totella kovinkaan hyvin. Lihakset olivat väsyneet kun eivät olleet tottuneet niin rasittavaan liikuntaan. Voimatkin olivat jo miltei kokonaan loppu.

Viimeiset viisi kilometriä olivat todella piinaa ja kärsimystä. Matkan teko hidastui loppua kohden. Mutta minä sinnittelin eteen päin. Ajattelin hiihtäväni perille asti vaikka mikä olisi. En siis antaisi periksi. Kun pääsin kirkonkylälle, minä olin aivan loppu. Minulla kun ei ollut mitään ruokaa eikä muistaakseni edes juomista mukana, ei ainakaan tarpeeksi. Kaikki energia oli loppuun käytetty. Mutta sisua ja päättäväisyyttä minulla oli riittävästi. Nyt minä suunnistin veljeni talolle. Veljeni asui kirkonkylän laidassa. Mutta siellä ei ollut ketään kotona. Ovi oli lukossa ja talo tyhjä. Mutta minulla oli myös sisko samassa kylässä. Hiihdin nyt hänen talolle ollen varma siitä että hän kuitenkin on kotona. Mutta hänkään ei ollut kotona. Sitten viimeisenä vaihtoehtona suunnistin veljeni vaimon sisaren luokse. Hän asui vain muutaman sadan metrin päässä siskoni talosta. Ajattelin että jos hänkään ei ole kotona, minä kuolen. Niin loppu olin. Mutta onnekseni hän oli kotona ja avasi oven. Minä raahauduin sisälle aivan viimeisillä voimanrippeillä.Todellakin pelkäsin putoavani lattialle hänen eteiseensä. Pyysin heti juotavaa ja jotakin suuhun pantavaa, mitä tahansa. Sanoin että minä putoan tähän enkä jaksa enää nostaa edes kättäni sillä niin kokonaa ovat voimani loppu. Juuri ja juuri jaksoin puhua. Ja en minä liioitellut yhtään. Aivan viimeisillä voimilla minä pääsin sisälle hänen taloonsa ja raahauduin keittiön pöydän ääreen istumaan. Sitten soitin jonkun omaiseni hakemaan minut. Muistaakseni veljeni ajoi minut isäni luokse lapsuuden kotiini. En ollut jaksanut edes katsoa missä kunnossa hiihtokengät ja sukset olivat. En tiennyt missä kunnossa sukset olivat. Tämän jälkeen nukuin varmasti yhden vuorokauden. Lihakset ja varsinkin jalat olivat kipeät monta päivää.

Kun sitten myöhemmin keskustelin isäni kanssa tuosta hiihtomatkasta, hän nauroi ja sanoi suksien